Sergei Bortkiewicz: Piano Works vol. 7
Deux Morceaux op. 7 (ensilevytys), Trois Morceax pour Piano op.12
7 Préludes für Klavier op. 40, From Andersen’s Fairy Tails op. 30
Jouni Somero, piano
FC-Records
On ihailtava lähtökohdiltaan epäitsekästä musiikin tekemistä, jossa markkinahenkisyys ei nouse päällimmäiseksi tavoitteeksi, vaan antaudutaan arkistointi- ja sanansaattotehtäviin tuntemattomien suuruuksien puolesta. Tällaisessa asenteessa tosifanit, tutkijat ja laaja-alaista musiikin tuntemusta hamuavat kuluttajat ovat levy-yhtiötäkin suurempia voittajia. Pianisti Jouni Someron kokonaislevytysprojekti säveltäjä-pianisti Sergei Bortkiewiczin (1877?1952) tuotannosta käsittää myös ensilevytyksiä, eikä tätä ukrainalaissäveltäjää muutenkaan kuule ihan liiaksi asti.
Vankasti slaavilaissävyistä, ultrapompöösiä pianotekstuuria suosiva Bortkiewcz on samasta mahongista veistetty kuin Rahmaninov; raskasta ja hyvin täyteläistä, romanttista räminää pehmentävät melankoliset melodialinjat ja korkealta kimpoilevat kilahtelut. Chopininkin vaikutus kuuluu etenkin säyseimmissä kappaleissa. Siis karrikoidusti Bortkiewiczia voisi kuvailla ajastaan jääneeksi, mitä on monen muunkin kohdalla pidetty hyvänä syynä antaa palttua koko säveltäjän tuotannolle. Meidän aikanammehan ei näin suvaitsemattomia olla, eihän? Puolalaisesikuvalta on tarttunut enemmänkin vaikutteita, sillä levyllä kuultava fis-molli-poloneesi on peittelemättömästi muokattu Chopinin vastaavasta. Parhaat mahdolliset esikuvatkaan eivät siis takaa mainetta musiikin historiassa.
Jouni Somero tarttuu Bortkiewiczin muhkeisiin sointuihin täysin voimin. Hän on kuitenkin herkistänyt kosketustaan vuosien saatossa, eikä isoääninen superpianismi vaivaa kuin muutaman kerran, mainittavimmin juuri mahtailevassa fis-molli-poloneesissa. Preludeissa Somero kesyyntyy kauniisti keinuvien melodioiden ääressä aivan salonkikelpoiseksi kunnon pojaksi, vaikka esitteleekin hauista viimeisessä osassa, jossa rauhallisempi ote riittäisi Appassionato-merkinnästä huolimatta.
Kaksitoistaosainen ’Andersenin tarinoista’ on onnistunut sekä sävellyksenä että esityksenä. Somero löytää satumaailman tunnelmat vaivattomasti ja Bortkiewiczin teksti on kevyesti hengittävää ja aidosti mielenkiintoista. Kellon mystinen kumina voisi hyvinkin olla Debussyä, ja Ruma ankanpoikanen toimii metaforana Bortkiewiczin ideasta harmonian kauneudesta ja tarinana joukkoon kuulumattomuudesta. Dissonansseilla vaakkuva ankka hyväksytään lopulta porukkaan ja rauhaisat kolmisoinnut sinetöivät ryhmähengen. Voisiko Bortkiewiczkin päästä mukaan esitettävien säveltäjien kermaan?
