Vastaa aiheeseen: Arvio: Yllättävää intohimoa ja draamaa

”Musiikin tarkoitus ei ole ilmaista tunteita, vaan ilmaista musiikkia”, sanoo 100-vuotiaan, yhä kokeilevan nykymusiikin paavi. Boulez. Mielestäni lauseessa ei ole vähäisintäkään järkeä. Musiikki ei ole irrallinen ilmiö maailmankaikkeudessa, sen lait ovat peräisin ihmisestä, tarkemmin sanoen siitä kokonaisuudesta jonka muodostaa ihminen ja hänen kokemansa ulkomaailma.

Boulez näyttää jakavan ihmismielen länsimaisittain järkeen ja tunteeseen, ja katsoo voivansa seuloa pois emotionaalisen puolen, jota hän pitää subjektiivisena vastakohtana järjelle. Asetelma on tuttu luonnontieteistä, joissa subjekti on jatkuvasti irroitettu kohteista huomaamatta, että kohteet ovat osa subjektia. Katsokaa ympärillenne: onko ihmisjärki objektiivinen? Jos olisi, maailmassa saattaisi olla jotakin järkeä.

”Musiikin on ilmaistava musiikkia” on yhtä olematon määritelmä kuin jos sanottaisiin, että kirjoituksen tulee ilmaista kirjoitusta tai puheen puhetta. Minusta näyttää, että Boulez asemansa sokaisemana on löytänyt pyhityksen tunnevammalleen, jonka voi todeta jokainen nähdessään hänet johtamassa ”vanhaa” musiikkia. Samalla voi suoda ajatuksen sille, miten voimakasta on median manipulaatio: konemaisesti johtava Boulez on nostettu suureksi auktoriteetiksi ja taiteilijaksi, vaikka hänellä akustisen tason ohi ei näytä olevan aavistustakaan siitä, mitä musiikissa tapahtuu.

Omassa musiikissaan hän on ratkaissut ongelman: teokset sujuvat ilman ensimmäistäkään musikaalista ajatusta. Rakenteet kolisevat kuten on odotettavissa, kun musiikille vierain kaavoin yritetään saada aikaan musiikkia. Tekstiä ilman ajatusta, maalauksia pimeässä…