Ari Helander

Helsingin yliopiston Musiikkiseuran Pianopiirissä esitelmöi torstaina 28.2.2019 pianonsoiton lehtori Ari Helander aiheenaan Clara Wieck-Schumann (1819-1896), pianisti ja säveltäjä, yksi naisten musiikin suuria ikoneja. Puhe ja musiikkinäytteet valaisivat kiehtovasti tätä 1800-luvun musiikkielämän suurhahmoa; Helander paneutui realistisen dramaattisesti hänen elämänsä vaiheisiin.

Clara koki hieman samanlaisen ihmelapsikohtalon isänsä Friedrich Wieckin, kuulun pianopedagogin (1783-1873) kanssa kuin Mozart aikoinaan Leopoldin holhottina. Näille isille loistavasta lapsesta tuli myös liiketoimi, joilla he itse pääsivät Euroopan korkeimpiin piireihin. Wieckillä oli paljon lapsia, mutta hän piti vain tytöistä, koska heidät saattoi helpommin alistaa käskyvaltaan. Isä-Wieck kirjoitti myös Claran puolesta minä-muotoista päiväkirjaa. Pikku-Clara oli hiljaa, mitä ilmiötä on nykyisin kuvattu psykologissa valikoivaksi mutismiksi. Clarasta tuli loistava pianisti jo aivan pienenä, metodi oli yksinkertainen: yksi soittotunti päivässä ja kaksi tuntia harjoittelua, ei muuta. Muu koulunkäynti rajoittui englannin ja ranskan opintoihin, koska niitä saattoi tarvita kansainvlisellä uralla. Myöhemmin Clara oli pahoillaan yleissivistyksensä puutteista. Clara piti konsertteja Leipzigissa ja Pariisissa 1830. Goethe kuuli Claraa, ja sanoi, että tämä soitti kuuden pojan voimalla. Pariisin matka ei onnistunut siellä raivoavan koleran takia; siellä Clara tapasi Chopinin ja Lisztin. Hän soitti aikuisen ymmärryksellä, mutta hänen katseensa oli surullinen ja kärsivä.

1828 kuvioihin ilmaantui nuori opiskelija Robert Schumann, jonka Wieck otti oppilaakseen. Robert oli aluksi kuin isoveli Claralle. Isä kohteli omia poikiaan julmasti: joka oli unohtanut läksynsä joutui hakatuksi, potkituksi ja kiskotuksi tukasta. Robert kirjoitti: Olenko tullut ihmisten pariin? 1837 hän meni salakihloihin ja taisteli kolme vuotta Wieckin tahtoa vastaan päästäkseen naimisiin. Lopulta kun se onnistui, hän oli 30-vuotias ja Clara 21.

Claran sävellykset ovat jo sangen taidokkaita: Scherzo d-molli op. 10, Caprice en forme de valse op. 2/8. Wienissä ihmiset ryntäsivät häntä kuulemaan; hän sai maan korkeimman musiikkitittelin:Kuninkaallisen ja Keisarillisen Kamarivirtuoosin arvon. Kotona Clara sai soittaa vain silloin kun Robert ei säveltänyt.

He olivat 1848 Dresdenissä kapinan aikaan – kuten Richard Wagner – ja pelastuivat taisteluista. Perhe muutti Düsseldrofin, mutta Robertin jatkuvat masennukset ajoivat hänet itsemurhayritykseen ja sitä tietä loppuiäksi eli pariksi vuodeksi Endenichin hermoparantolaan. Clara ei käynyt häntä juuri katsomassa vaan jatkoi uraansa kahdeksasta lapsesta ja kahdesta keskenmenosta huolimatta. Hän ei heistä piitannut, vaan antoi toisten hoidettavaksi. Kaikki he kokivat eri tavoin traagisen kohtalon. Runoilija Felixiä (1854-1879) sanottiin Johannes Brahmsin pojaksi (näin väitetään Felixin veljenpojan Alfred Schumannin skandaalikirjassa); Felix kirjoitti runoja, joita Johannes sävelsi. Johannes muutti taloon ja huolehti perheestä Robertin jälkeen. Clara ei halunnut, että hänen lapsistaan tulisi kenestäkään taiteilijoita, koska he saattaisivat kenties häpeään isänsä nimen. Itse hän lopetti säveltämisen Robertin kuolemaan ja aloitti kansainvälisen pianotähden uran. Häntä pidettiijn pianon papittarena, hän pukeutui aina mustiiin. Hän soitti ensimmäisenä nykyisenkaltaisia resitaaleja, joissa ei ollut muita avustajia.

Mitä sanoisimme hänen sävellyksistään? Charles Rosen on käsitellyt naissäveltäjien ongelmallisia uria kirjassaan The Romantic Generation, ja pahoitellut mm. Fanny Mendelssohin kohtaloa. 1878 Clara oli Frankfurtissa musiikinopettajana, jolloin rehtori sanoi: ”Tässä talossa ei tule olemaan yhtäkään naisopettajaa – paitsi Madame Schumann, mutta hän vastaakin täysin miestä.” Clara soitti Robertin musiikkia, ei tosin myöhäisiä teoksia, koska ne olivat liian henkilökohtaisia hänelle. Kaikki Robertin sairaala-ajan sävellykset ja kirjeet hän tuhosi. Clara piti viimeisen konserttinsa 1891. Hän ei itse arvostanut itseään säveltäjänä eli oli saman kaanonin uhri. Nyt kun niitä kuulee, huomaa että kaikki on siroa ja huoiteltua ja ilmeikästä biedermeyeriä, mutta musiikillinen substanssi esiintyy aina vain kahden-neljän tahdin säkein eikä kanna pidemmälle. Ero on suuri, jos vertaa vaikkapa Brahmsin säveltämään lauluun Meine liebe ist grün Felixin tekstiin.

Helanderin esitelmää yleisö kuunteli henkeä pidättäen. Professori Meurman sanoi jälkeen päin, ettei ollut koskaan nähnyt näin hienoja powerpointeja.

– Eero Tarasti