Esa-Pekka Salosen Pianokonsertto on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sillä on arvovaltaiset tilaajat (New Yorkin filharmonikot, BBC, Ranskan radio, Pohjois-Saksan radio) ja vakioesittäjänä Yefim Bronfman. Lisäksi säveltäjä voi itse johtaa teostaan maailman huippuorkestereiden kanssa. Näillä eväillä saadaan uusi teos suurten yleisöjen kuuluville.

Puolituntiseen konserttoon mahtuu mm. jazz-vaikutteita, ilakoivia etnorytmejä ja romanttista hehkua Rahmaninovin tyyliin. Parhaimmillaan laajasta vaikutteiden kirjosta voi syntyä mielenkiintoinen ja elävä mutta silti eheä kokonaisuus, kuten vaikkapa Luciano Berion ja Kalevi Ahon teoksissa. Tällaisena Salosen pianokonsertto ei kuitenkaan hahmotu, vaan jää kokoelmaksi erilaisia hetkiä.

Musiikki soljuu eteenpäin tehden usein nousevaa liikettä, ikään kuin pyrkien johonkin. Ajoittaisista terävän rytmisistä jaksoista huolimatta päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee lavea linjakkuus. Harmoniat ovat pehmeitä, toisinaan lähes romanttisia. Konsertto on miellyttävää kuunneltavaa, mutta terä, purupinta ja punainen lanka puuttuvat.

Vaativa piano-osuus sisältää myös monenlaisia ilmaisukeinoja. Bronfman tulkitsi Salosen musiikkia virtuoosisella ja pontevalla otteella.

Debussyn La Mer soi Salosen johtamana elegantisti ja hillitysti. Väliaikaiset huipennukset olivat kuin patoutuneen tunteen pidättyneitä ilmauksia. Varsinainen volyymi säästettiin vaikuttavaan loppuun. Jousten kimmeltävät kuviot toisessa ja kolmannessa osassa hehkuivat satumaisella säihkeellä. Philharmonia-orkesterin muusikot toteuttivat kapellimestarin toiveet taidolla ja tarkkuudella.

Tarkkuus ja kontrolli hallitsivat myös Stravinskin Kevätuhrin tulkintaa – jopa siinä määrin, että joissakin kohdissa runsaampi irrottelukin olisi voinut olla paikallaan. Upeaa oli kuitenkin kuunnella huippuorkesterin herkkyyttä, voimaa ja iskevyyttä Kevätuhrin hypnoottisissa käänteissä.