”Hän kohteli lapsia kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti ja antoi myös pienten lasten soittaa suurta musiikkia.”
– Alttoviulisti Tabea Zimmermann muistelee opettajaansa George Neikrugia. Zimmermann oli Suomessa Tapiola Sinfoniettan konsertin solistina ja johtajana ja tutustui samalla Itä-Helsingin musiikkiperuskoulun ryhmäopetukseen ja Colour Strings -menetelmän kehittäneen Géza Szilvayn opetukseen.(Kuva: Helsingin Juniorijouset)
Säveltäjä Olivier Messiaenin vaimo, muusa ja monien pianoteosten kantaesittäjä Yvonne Loriod kuoli maanantaina 86 vuoden ikäisenä. Hedelmällisen säveltäjä–esittäjä -suhteen tuloksena syntyi kahden suurimuotoisen sooloteoksen (Vingt regards sur Read More →
Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.
KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.
Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.
Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.
Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.
Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.
Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.
Berliinin filharmonikot esittivät kapellimestari Sir Simon Rattlen johdolla Sibeliuksen neljä ensimmäistä sinfoniaa helmikuun konserteissaan Berliinin filharmoniassa. Digital Concert Hallin kautta nautittuna konsertit ylittivät odotukseni sekä musiikillisesti, että nettiteknisesti. Konserttien alkusoittoina toimineet György Ligetin ja György Kurtágin teokset, sekä Mitsuko Uchidan upeat Beethovenin konsertot välittyvät hienosti. Aivan samaan kuin konsertti-DVD:llä ei toki vielä päästä, ja korkein lähetyslaatu vaatii nopean nettiyhteyden, mutta soinnissa on jo sen verran syvyyttä, että musiikista voi nauttia.
Rattle ja filharmonikot toteuttavat sinfonioissa hyvin uskollisesti Sibeliuksen alkuperäispartituuria. Paikoin saattaa todeta, että Rattle tuntee suomalaisvetoisen esittämistradition hyvin. Hän kuitenkin toteuttaa selvästi omaa näkemystään, jossa nuottikuva hallitsee, mutta ei kahlitse. Kaikkein jännittävintä on kuitenkin kokea filharmonikkojen paneutuva ote jokaiseen kirjoitettuun nuottiin, kaareen, viivaan, pisteeseen ja esitysohjeeseen.
Varsinkin ensimmäisessä sinfoniassa säveltäjän melko perinteinen klassisesti myöhäisromanttinen kirjoitustyyli on orkesterille tuttua, ja ilmaisu on hyvin luontevaa. Sibelius näyttäytyy jonkinlaisena pohjolan wagneriaanina, joka selvästikin tuntee saksalaisen romantiikan tradition, mutta ottaa siihen persoonansa mittaisen etäisyyden. Berliinin filharmonikkojen otteessa on tunnetusti kamarimusiikillisuutta, ja Rattlen intensiivisessä otteessa muusikot lisäksi syttyvät intohimoiseen tulkintaan. Kamarimusiikillinen rohkeus ja romanttinen rubato tuo soittoon paikoin lievää epäyhtenäisyyttä – Sibelius-soitto ei ole berliiniläisten jokapäiväistä leipää. Toisaalta hienot soolot, ylellinen soinnillinen ja musiikillinen kvaliteetti sekä virtuoosisuus ovat kaikki korkeinta luokkaa. Soittajien ja kapellimestarin välinen musiikillinen kommunikointi tuo sinfonian koko monitasoisen draaman hienosti esille, ja helmikuun esitys on varmasti yksi hienoimmista ensimmäisen sinfonian konserttiesityksistä ikinä.
Toisen sinfonian esitys kohoaa vähintään samalle tasolle kuin ensimmäisen. Ensimmäisen osan mosaiikkimainen alkupuolisko soljuu luontevasti, ja koko osan kaarros piirtyy klassisen tasapainoisesti romanttista hehkua unohtamatta. Hitaan osan pizzicatot soljuvat pakottomasti, vanhan viisaan tietäjän lailla laulavat fagotit ja klarinetit lämmittävät pakkasilmaa vastaan; vaskien leiskahduksille annetaan aikaa nautittavasti. Kiihdytykset ovat ehkä minun makuuni turhankin rajuja, mutta Rattlen tulkinnat tuntuvat nuottikuvaan verrattuna hyvin perustelluilta. Scherzon ja finaalin yhteenliittymässä pohjoisen kansan taistelu luonnonvoimia ja vihulaista vastaan saa asiaankuuluvan kansallisromanttisen ilmeen, ja filharmonikkojen soittajien heittäytymistä tähän voitonsinfoniaan on ilo seurata. Kun kolmen sävelen motiivi d–e–fis viimein lopussa kohoaa vapautumista julistavaan neljänteen säveleen, g:hen, liikutus salissa välittyy jopa netin kautta seurattuna. Parasta tässäkin 20. helmikuuta nauhoitetussa konsertissa on, että samalla rahalla saa Ligetin San Francisco Polyphonyn ja Uchidan Beethoven 4. konserton upeat esitykset.
Kolmannen sinfonian kohdalla Berliinin filharmonikot tekevät historiaa soittamalla sen nyt ensimmäisen kerran. Teos on klassiseksi luonnehditusta kepeämmästä otteestaan huolimatta yhteissoitannollisesti yksi vaikeimmista Sibeliuksen sinfonioista, ja valitettavasti täytyy sanoa, että se kuuluu myös filharmonikkojen soitossa. Eri sektioiden ja tekstuurielementtien eriaikaisuudet tuntuvat erityisesti verrattaessa berliiniläisten Sibelius-soittoa samoissa konserteissa esitettyihin Beethovenin konserttoihin (ehkä lähes täydellistä ensimmäistä sinfoniaa lukuun ottamatta).
Hieman moitittuani joudun kuitenkin jälleen toteamaan, että muodon klassinen tasapaino sekä Emmanuel Pahudin johdatteleman puupuhallinryhmän hienot soolot antavat kolmannelle sinfonialle hyvin miellyttävän ja luontevan ilmeen. Ensimmäisen osan kehittelyjakso sekä viimeisen osan aina vaikea Scherzo äkillisine temponvaihdoksineen näyttäytyvät sarjana ilmeikkäitä, selvästi karakterisoituja jaksoja, joiden yli Rattlen luoma kiihkeä intensiteetti kantaa hyvin. Vaikka esimerkiksi Berglundin ja Helsingin kaupunginorkesterin legendaarisessa levytyksessä kolmas sinfonia kohoaa aivan omiin sfääreihinsä, tässä Rattlen ja BPh:n historiallisessa konserttitallenteessa on sellaista partituurille uskollista luontevuutta ja keveyttä, josta on vaikea kuvitella enää parannettavan.
Kolmas sinfonia on haastava osittain myös sen vuoksi, että siinä Sibelius on musiikillisesti jopa kauimpana berliiniläisille niin tutusta saksalaisromanttisesta traditiosta. Neljännen sinfonian ”vaikeus” on hyvin erilaista. Siinä on itse asiassa useita hetkiä, jotka voidaan nähdä myöhäisromanttisen ekspressiivisyyden ja Wienin toisen koulukunnan heijastuksina sibeliaaniseen sielunmaisemaan – mikä jälleen kerran asettaa Sibeliuksen historiallisesti modernistien joukkoon, syntyihän sinfonia samoihin aikoihin kuin esimerkiksi Arnold Schönbergin käänteentekevä Pierrot Lunaire. Berliiniläisten tulkitsemana yhteys varhaiseen jälkitonaalisuuteen on varsin selvä, ja nyt orkesterin soitossa on myös kolmanteen sinfoniaan verrattuna enemmän tarkkuutta.
Rattle on paneutunut selvästi hyvin työhönsä (ja on toki johtanut 4. sinfoniaa ennenkin). Motiiviset yhteydet, temposuhteet, fraasien välinen dramaturgia ja balanssi ovat huolella valmistettuja, ja yksittäiset soittajat tuntuvat pääosin hyvin tuntevan paikkansa partituurissa ja Sibeliuksen syklisessä narraatiossa (jossa samat ajatukset toistuvat hieman muuntuneena uusissa yhteyksissä ja merkityksissä). Esitys on siis todella hieno, vaikka Karajanin saman orkesterin kanssa vuonna 1965 tekemän levytyksen shamanistisuuteen ei ihan ylletäkään. Kaiken kaikkiaan neljäs sinfonia, yhdessä kolmen varhaisemman kanssa, antaa odottaa pian käsillä olevasta Sibelius-konsertista suurta tapausta. Mitä syntyykään, kun Rattle ja berliiniläiset keskittyvät kokonaisen viikon pelkkään Sibeliukseen? Siitä lisää toukokuun 22. päivän jälkeen!
“One time when I was with Frank,” Richards told me, “Pavarotti was there. Frank says, ‘Luciano, I have a technical question for you. When you’re singin’ really loud and you wanna get soft right away, what do you do?’ ‘That’s easy,’ Luciano said, ‘you shutta your mouth.’”