Sibelius-Akatemia on järjestänyt Robert Schumannin (1810–1856) 200-vuotisjuhlan kunniaksi festivaalin 18.10–13.11., jonka aikana pidetään lisäksi myös luentoja. (Tarkemmat lisätiedot mm. osoitteesta http://www.siba.fi/fi/konsertit/kamarimusiikki).
Festivaalin avajaiskonsertissa kuultiin säveltäjän lied- ja kamarimusiikkia periodisoittimilla esitettyinä. Akatemialta löytyy omasta takaa 2000-luvulla valmistettu kopio 1830-luvun Graf-fortepianosta, jossa on kaunis, pyöreä ja erotteleva sointi. Erityisen mielenkiintoista olikin kuulla, miten erilaisia sävyjä konsertin kuusi pianistia (Tuija Hakkila, Eero Manninen, Eveliina Kytömäki, Anna Kuvaja, Tiina Korhonen ja Jerry Jantunen) saivat soittimesta irti.
Konsertin avasi Eero Manninen, joka esitti Kinderszenen-sarjan (op. 15) osat 2–8. Mannisen käsittely miniatyyreistä oli kerrassaan nautittavaa, ja erityisesti mahtipontisemman ”Wichtige Begebenheit” (Tärkeä tapahtuma) basso-oktaavit saivat aivan uudenlaista, jyrisevää painokkuutta fortepianolla esitettynä. Tämä jälkeen Manninen ja sopraano Terttu Iso-Oja esittivät neljä laulua eri sarjoista. Kuuluisassa J.v. Eichendorffin (1788–1857) runoon sävelletyssä ”Mondnacht”-laulussa (Liederkreis, op. 39 nro 5) saattoi vain kuunnella lumoutuneena Mannisen ajankäytön hallintaa ja upeata sostenuto-sointia. Iso-Oja oli mielestäni parhaimmillaan ”Widmung”-laulussa (Myrthen, op. 25 nro 1), jossa hänen kaunis ja ilmeikäs lauluäänensä yhdistettynä eleganttiin eloisuuteen pääsivät oikeuksiinsa.
Nuori baritonilupaus Joonas Asikainen (s. 1987) omaa hyvän lavaolemuksen sekä miellyttäväsointisen äänen. H. Heinen (1797–1856) runoihin sävelletyn Dichterliebe-sarjan (op. 48) laulujen esittäminen vaatisi kuitenkin vielä kypsymistä, vaikka pianisti Eveliina Kytömäki tekikin parhaansa musiikin pakahduttavan kauneuden esille tuomisessa (”Im wunderschönen Monat Mai” ja ”Aus meinen Tränen spriessen”). Reippaammassa kolmannessa laulussa (”Die Rose, die Lilie, die Taube, die Sonne”) Asikainen vapautui selvästi, ja laulussa ”Die beiden Grenadiere” (op. 49 nro 1) oli jo varsin reipas tunnelma lopun pauhuvan Marseljeesi-teeman siivittämänä.
Liian harvoin konserteissa pääsee kuulemaan nelikätistä pianomusiikkia. Muun muassa Ilmo Rannan suunnittelemassa ohjelmakokonaisuudessa tämäkin tärkeä kamarimusiikin laji oli otettu huomioon: Anna Kuvaja ja Eveliina Kytömäki esittivät kolme osaa sarjasta ”Zwölf Klavierstücke zu vier Händen für kleine und grosse [sic!] Kinder” (op. 85). Pianistit muodostivat tasapainoisen duon, ja erityisesti ”Gartenmelodie”-kappaleessa nautin Kytömäen luontevasta melodiankäsittelystä yhdistettynä Kuvajan monipuoliseen sointivärien hallintaan.
Konsertin teki ainutlaatuiseksi Matti Lehtisen (s. 1922) kuuleminen lavalla. Lehtinen ja Kuvaja esittivät kaksi Schumannin melodraamaa, jossa lausuja deklamoi runon pianon säestyksellä. P.B. Shelleyn (1792–1822) runoon sävelletty ”Die Flüchtlinge” (op. 122 nro 6) on dramaattinen kuvaus kahden rakastavaisen onnettomasta kohtalosta, joka esitettiin tässä konsertissa alkuperäiskielellä englanniksi (”The Fugitives”). Kuvajan ja Lehtisen yhteistyö oli todella hienoa, mutta varsinainen kohokohta oli jälkimmäinen melodraama, F. Hebbelin (1813–1863) runoon sävelletty ”Schön Hedwig” (op. 106). Saksan kielellä lausuminen oli Lehtiselle selvästi luontevampaa, ja tarina ritarin ja alempiarvoisen tytön välille kehittyvästä rakkaudesta tempaisi mukaansa. Yleisö palkitsi duon tulkinnan raikuvin aplodein.
Ensimmäisen puoliskon viimeisenä teoksena kuultiin käyrätorvelle ja pianolle sävelletty Adagio ja Allegro (op. 70), jonka Tommi Hyytinen esitti wienintorvella partnerinaan Tiina Korhonen. Vaikka oli tietenkin kiinnostavaa kuulla teos ”autenttisilla” soittimilla esitettynä, ei itse tulkinta hahmottunut tällä kertaa erityisen mieleenpainuvaksi.
Konsertin jälkipuoliskon aloittivat Asko Heiskanen ja Jerry Jantunen Schumannin vuonna 1849 sävelletyllä teoksella Drei Fantasiestücke (op. 73), jota kuullaan usein myös sellolla ja pianolla soitettuna. Esitys oli täysipanoista kamarimusiikkia, jossa yksityiskohdat ja suuret linjat olivat tasapainossa. Pidin myös siitä, että nuottikuvaa tarkasti seuraamalla Heiskanen ja Jantunen onnistuivat saamaan aikaan tuoreen, ”romanttisesta painolastista” riisuutun tulkinnan. Näin nautittavan esityksen jälkeen onkin lähinnä makuasia, miten agogiset merkit tulkitsee – rubatolla vai ilman. Jantunen ja Heiskanen olivat päätyneet jälkimmäiseen ratkaisuun, vaikka musiikki olisi saattanut kestää mielestäni suurempiakin ajankäytöllisiä vapauksia.
Tuija Hakkila oli loistava valinta illan päätöskappaleen, Fantasian (op. 17), tulkitsijana. Hakkilan soittajapersoona on oivallinen yhdistelmä temperamenttia, kokemusta ja hetkessä kiinni olemista. Hakkila välitti teoksen kuulijoille monivivahteisena tarinana, josta aisti Hakkilan käyvän jatkuvaa dialogia teoksen kanssa. Brava!