Jean Sibelius aloitti Kullervon (op. 7) säveltämisen Wienin-opintojensa loppupuolella keväällä 1891. Varhaiset yritelmät saksalaisen klassisromanttisen tyylin parissa olivat olleet korkeintaan persoonallisia, mutta lähinnä kai hieman taitamattomia (Sibeliusta opettaneen Robert Fuchsin mukaan ”barbaarisia ja raakoja”). Loppuvuoden ja talven 1891–92 aikana 26-vuotias Sibelius kuitenkin sai valmiiksi sävelkieleltään poikkeuksellisen, yli 70 minuttisen viisiosaisen teoksen isolle orkesterille, mieskuorolle ja kahdelle solistille. Saavutus on melkoinen, kun otetaan huomioon, että Sibeliuksella ei ollut suoraa mallia teokselleen. Vanhempien aikalaismestarien, Lisztin, Brahmsin, Brucknerin, Mahlerin tai Straussin monipolvisten romanttisten sinfonisten muotojen takana oli harjaantuminen klassisten esikuvien – kuten sonaattimuodon, rondon tai variaatiomuodon – parissa. Sibeliuksella oli vain mielikuvia, sekä ajatus uudesta, suomalaisesta sävelkielestä.
Kokemattomuus suurmuodon parissa aiheutti omat haasteensa, ja se näkyy etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa (Johdanto ja Kullervon nuoruus) tiettynä improvisatorisuutena: ne koostuvat ikäänkuin joukosta kuvaelmia, joiden välillä on erinäisiä temaattisia yhteyksiä; rakenne on enemmän fantasiamainen kuin sinfoninen. Kullervon jälkeen valmistuneen sinfonisen runon, Sadun (En Saga, op. 9) ensimmäisen version muodossa on samanlaista sattumanvaraiselta haiskahtavaa rapsodisuutta. Sibelius kuitenkin kirjoitti Sadusta uuden, tiiviimmän ja dramaturgisesti ehjemmän version kymmenen vuotta myöhemmin. Kullervo sen sijaan jäi muokkaamatta, ja Sibelius kielsi sen esittämisen ensimmäisten, varhaisten esitysten jälkeen.
Kullervon hylkäämiselle on esitetty syyksi muun muassa sitä, että Sibelius pelkäsi leimautuvansa ”kansalliseksi” eli periferiseksi säveltäjäksi. Sibelius kielsi musiikissaan olevan suoria kalevalaisia runolauluvaikutteita, ja hänen numeroidut sinfoniansa (ensimmäinen vuodelta 1900) ovatkin sävelkieleltään ja muodoltaan universaalimpia, jos kohta erottuvasti sibeliaanisia. Niissä Sibelius osoitti olevansa sekä kosmopoliitti että omaperäinen – ottaneensa haltuun klassisromanttisen perinnön ja edistäneensä sekä muovanneensa sitä omiin tarpeisiinsa. Kullervo on kuitenkin erinomaisen kiinnostava soiva todiste nuoren Sibeliuksen hämmästyttävästä mielikuvituksesta, sekä kyvystä työstää improvisatorisen oloista, omintakeista materiaalia uskottavasti ja oivaltavasti.
Vaikka kaksi ensimmäistä osaa olisivat saattaneet kaivata Sadun kaltaista tiivistämistä, kolme jälkimmäistä toimivat erinomaisesti näinkin. Tekstin mukaantulo luo musiikillisille tapahtumille voimakkaan näyttämön sukurutsineen ja itsemurhineen, ja Sibelius onnistuu käsittelemään vaikeita aiheita vakuuttavasti ja dramaturgisesti oivaltavasti. Kolmannen osan, Kullervo ja hänen sisarensa huipentuminen kaameaan oivallukseen saa tarvittavan vastavoiman neljännen osan Kullervon sotaanlähtö maanisuudessaankin keveämmässä luonteessa. Näin myös viimeisen osan Kullervon kuolema voi iskeä täydellä voimalla. Toisaalta kolmannen osan rakastelukohtaus on jätetty orkesterille, siis sanoin kuvaamatta, mutta viimeisen osan kuolema todetaan vielä mieskuoron kammottavalla voimalla orkesterin kuvaaman omakätisen veriteon jälkeen.
Kullervo on siis kaikkea muuta kuin helppo teos. Esittäjien tehtävää lisäksi vaikeuttaa paikoin omaperäiset soitinnusratkaisut ja potentiaaliset balanssiongelmat kuoron, orkesterin ja solistien välillä. Vaarana on, että lopputuloksena on yksiulotteista sointikuvaa kapeassa rekisterissä, hieman kuin metsässä kontaten vailla puunlatvoja ja maan syviä onkaloita.
Siksipä Hannu Linnun huolellisesti valmistama ja johtama esitys tekikin minuun suuren vaikutuksen. Yksityiskohtiin, karaktereihin ja kokonaisdramaturgiaan paneutunut tulkinta soi laajalla paletilla, hiljaisten ja voimakkaiden sävyjen välillä oli aitoa, narratiivista kerroksellisuutta, ja yksitotisuuden sekä banaalisuuden vaarat vältettiin. Tapiola Sinfoniettan pienen jousiston virtuoottisen solistinen kamarimusiikillisuus vastasi ahneesti Linnun karakterisointeihin, ja erinomaisin avustajin vahvistetut puhaltajat ja lyöjät värittivät rohkeasti tarinan käänteitä. Juha Kuivasen huippuun virittämä Polyteknikkojen kuoro osoitti kykenevänsä raffinoituun, moni-ilmeiseen mieskuoroilmaisuun, ja kuoron ja orkesterin yhteissoinnissa oli sekä läpikuultavuutta että voimaa. Huippuluokan solistit, Jorma Hynninen ja Johanna Rusanen-Kartano esittivät Kullervon ja hänen sisarensa roolit inspiroituneesti ja tasapainoisesti – tosin kokonaisuus olisi saattanut kestää romanttisemman tai ehkäpä juurevammankin otteen. Esitys sai loppuunmyydyn Tapiolasalin yleisöltä ansaitsemansa innokkaat ja pitkät aplodit.
Ainoa epäonnistunut osanen oli asultaan ja osin sisällöltäänkin harrastelijamainen käsiohjelma, joka ei ollut Tapiola Sinfonietalle ominaista laatutyötä vaan KuoroEspoon melkoisen rupuinen persoonaton kopiokonetekele. Suurin epäkohta oli teostiedoissa, sillä käsiohjelmasta ei selvinnyt teoksen valmistumisvuotta, eikä juuri muutakaan teokseen liittyvää: ennen kaikkea osien nimet puuttuivat. Osoittaa melkoisen kömpelöä epäammattimaisuutta jättää Kullervon tapaisen draamallisen teoksen osien nimet pois käsiohjelmasta. Koska käsiohjelman epämääräisyyttä on ollut havaittavissa muissakin KuoroEspoon konserteissa, toivoa sopii, että epäkohtaan tartutaan vastaisuudessa asiaankuuluvalla vakavuudella.
