Category Archives: Päävalikko

Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Atlantin tällä puolen Peter Liebersonin musiikkia pääsee kuulemaan koko lailla harvoin. Vaikka säveltäjällä on ollut ansiokkaita puolestapuhujia, kuten Oliver Knussen, monet Liebersonin hienoimmista teoksista ovat jääneet jotakuinkin huomiotta Euroopassa.  

Tällä viikolla Musiikkitalossa otettiin suuri harppaus eteenpäin, kun baritoni Gerald Finley, Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu esittivät Liebersonin vaikuttavan jäähyväisteoksen, tummanpuhuvan, Pablo Nerudan runoihin pohjaavan laulusarjan Songs of Love and Sorrow (2007-10). Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä teos myös levytettiin ensimmäistä kertaa tulevaa CD-julkaisua varten.  

Toisen vaimonsa, Lorraine Hunt Liebersonin muistolle omistettua viiden laulun sarjaansa säveltäessään Lieberson sairasti itsekin jo imusolmukesyöpää. Rankkojen hoitojen kuormituksesta huolimatta säveltäjä pystyi saattamaan Songs of Love and Sorrowin valmiiksi talvella 2010. Teos sai kantaesityksensä Finleyn laulamana Bostonissa maaliskuussa 2010, vuotta ennen säveltäjän kuolemaan kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. 

Liebersonin viehtymys musiikkiin lienee peruja hänen vanhemmiltaan, koreografi Vera Zorinalta ja Columbia-levy-yhtiötä johtaneelta Goddard Liebersonilta. Säveltäjän varhaistuotanto kumpuaa sodanjälkeisen modernismin perinteestä. Stravinskyn myöhäisen tyylin vaikutus on ilmeinen sellaisissa teoksissa kuten Concerto for Four Groups of Instruments (1972/1973). Silti jo Accordancessa (1975-76) alkaa erottua säveltäjän hienovireinen rytmiikka jonka lumovoima on erityisen puoleensavetävää.     

Leimuavat sointivärit, taidokkaat rytmit ja oivallisen kekseliäs instrumentaatio kukkivat upeassa, isolle orkesterille sävelletyssä Dralassa (1986), joka toimi tienraivaajana kohti Liebersonin aistikasta kypsää kautta. Songs of Love and Sorrow’ssa säveltäjän musiikki on jo kohonnut omintakeiseen läpikuultavan instrumentaation, hienovaraisten harmonioiden ja koskettavan melodiikan maailmaansa.      

Viiteen Nerudan sonettiin pohjaava Songs of Love and Sorrow peilaa maallisia ilojamme ja niihin kietoutuvaa, kaikkialla läsnä olevaa surun ja menetyksen tematiikkaa. Tuloksena on eräänlainen oman aikamme Das Lied von der Erde, valojen ja varjojen välillä häilyvä mestariteos. 

Laulusarjan avaa kahden soolosellon aineettomuudessaan kiihkeä motto, joka tekee vaikuttavan paluun musiikin pinnalle useaan otteeseen teoksen kuluessa. Johdannon jälkeen solisti liittyy mukaan herkän, kamarimusiikinomaisen säestyksen saattelemana. Aistikas soololinja kumpuaa runojen sisäisestä rytmistä kieppuen ekstaasin ja resignaation välillä karttaen kaikkia turhia maneereja.      

Jousista, puhaltimista, kahdesta käyrätorvesta ja kahdesta trumpetista muodostuvaa orkesteria täydentävät piano, harppu, patarummut ja kaksi lyömäsoittajaa. Koko orkesteria kuullaan yhdessä vain hetkittäin, lyhyissä tutti-jaksoissa. Lieberson hyödyntääkin soittajistoaan mitä moninaisimpina kamariyhtyeinä juhlistaen sointivärien moni-ilmeistä kirjoa. 

Teksti ja musiikki sulautuvat yhteen saumattomasti muodostaen soivan mikrokosmoksen, jonka ainutlaatuinen kauneus ja puhuttelevuus tekevät syvän vaikutuksen. 

Finley lauloi soolo-osuuden lumoavan ilmeikkäästi kiinnittäen erinomaisesti huomiota ilmaisun yksityiskohtiin ja vivahteisiin. Linnun johdolla RSO:n oivalliset muusikot kietoivat Liebersonin kuulaat tekstuurit häikäisevään sointivärien kirjoon.

Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Upean esityksen innoittamana Musiikkitalon yleisö otti Songs of Love and Sorrowin avosylin vastaan. Konserttikokemuksen perusteella on helppo kuvitella teoksen levytyksestä tulevan melkoinen hitti. Kenties olemme todistamassa Liebersonin musiikin läpimurtoa.    

Illan toisella puoliskolla kuultiin toiset vaikuttavat musiikilliset jäähyväiset Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian (1887-1896) muodossa. Bruckner työskenteli viimeiset yhdeksän vuotta elämästään sinfonisen huipentumansa parissa. Työ keskeytyi moneen otteeseen niin sairastelun kuin aiempien teosten uudistamisenkin vuoksi. Säveltäjän terveyden heikentyessä sinfonian luomistyöstä tuli lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan. Kamppailu päättyi Brucknerin kuolemaan seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä syksyllä 1896. 

Säveltäjän kuollessa sinfonia kolme ensimmäistä osaa olivat valmiina, kuten suurin osa finaaliakin, josta puuttui enää kooda. Finaalin käsikirjoitus lojui Brucknerin kuolinvuoteen vierellä. Säveltäjän ystävät tapasivat napata käsikirjoituksesta sivuja muistoksi mukaansa käydessään tervehtimässä vainajaa viimeisen kerran.  

Musiikkitieteilijöiden vuosien huolellisen työn tuloksena finaali on sittemmin saatu editoitua esityskelpoiseen kuntoon. Vaikka tälle laitokselle onkin nimekkäitä puolestapuhujia, kuten Sir Simon Rattle ja Daniel Harding, yhdeksättä sinfoniaa esitetään yhä ylivoimaisesti eniten kolmiosaisessa asussaan. Vaikka molempien versioiden pohjalta on mahdollista rakentaa vaikuttava kokonaisuus, on todettava, että juuri kolmiosaisena sinfonian sisäinen draama toteutuu vastaansanomattoman voimakkaasti. 

Hämmästyttävään adagioon päättyessään musiikissa on tiettyä transsendentaalista lopullisuutta, kuten tämän illan konsertti jälleen kerran osoitti.  

Kolmiosaisena yhdeksäs sinfonia jakautuu kahteen suureen soivaan freskoon, joita erottaa demoninen scherzo ja sen vauhdikkaasti pyyhältävä trio. Tämä arkkitehtoninen symmetria muodostaa mitä vakuuttavimman, tasapainoisen kokonaisuuden.  

Avausosa kasvaa valtavaksi sonaattimuodon kaareksi, jonka sävelmateriaali jakautuu kolmeen teemaryhmään, joista Bruckner johtaa ehtymättömänä virtaavan musiikillisen vuon. Säveltäjä valjastaa kaiken logiikkansa ja mielikuvituksensa materiaalin kehittelyyn. Tuloksena on hämmästyttävä sointimatka, otsikoituna feierlich, misterioso, jonka lomassa tapahtuu voimallisia musiikillisia törmäyksiä, jotka värisevät harmonisissa äärimmäisyyksissä.  

Kuten aina Brucknerin kehittelyn pitkien syklien kohdalla, kokonaismuodon tarkka punnitseminen ja tasapainottaminen ovat avainasemassa. Linnun johdolla ensimmäinen osa rakentuikin kerrassaan upeasti ilman huumaavien sointikuohujen liiallista tyynnyttämistä. RSO soi suurenmoisen kirkkaasti säilyttäen tekstuurin läpikuultavuuden kerrassaan ihailtavasti.     

Lintu asetti hurjan scherzon tempot juuri kohdilleen, antaen musiikin pahaenteisyyden jyrätä kaikessa musertavuudessaan. Ketterä jousisto, voimalliset vasket, jyhkeät patarummut ja kirkkaat puupuhallinosuudet sulautuivat hulppeaksi orkesterisoinniksi, joka tempaisi kuulijan välittömästi mukaansa. Vireän trion toimiessa oivana vastavoimana, toinen osa sai kerrassaan hienon toteutuksen. 

Adagio alussa orkesteri sukeltaa syvälle orkesterivärien syövereihin jylhien vaskisointujen ja jousten uljaiden kaarrosten saattelemina. Näitä suuria linjoja koristelevat puupuhaltimien taidokkaat linjat. Bruckner käyttää nerokkaasti neljän käyrötorven ja neljän wagnertuuban arsenaaliaan. Vaihtelemalla näiden keskinäisiä voimasuhteita säveltäjä loihtii esiin uskomattoman sävyjen jatkumon. 

Musiikki tiivistyy henkeäsalpaaviin huipennuksiin, joissa eri vaskiryhmien välinen vuoropuhelusta kohoaa vavahduttavia soivia maisemia. Kunkin huipennuksen jälkeen musiikki hajoaa hauraiksi, kamamarimusiikinomaisiksi kudelmiksi. Kerta toisensa jälkeen musiikki kohoaa uuteen pauhuun, kunnes koko osan jännite purkautuu murskaavaan vaskidissonanssiin.   

Tuonpuoleiseen kurkottava kooda vie sinfonian lopulta täytymykseensä. Viimeisillä tahdeilla musiikki pelkistyy pitkään, staattiseen vaskisointuun, jota saattelevat jousten pizzicatot. Lopulta seuraa hiljaisuus, joka tuntuu lähes aineelliselta.  

Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Orkesterin ja Linnun suurella musikaalisuudella tulkitsema adagio oli omintakeista valoaan hohtava matka Brucknerin musiikillisen valtapiirin äärimmäisille rajoille. Sopivampaa päätöstä niin illalle kuin orkesterin hienolle syyskaudelle voi tuskin kuvitella. Täyttymys.   

– Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

Gerald Finley, baritoni

Peter Lieberson: Songs of Love and Sorrow (2007-10)

Anton Bruckner: Sinfonia nro. 9 D-molli, WAB 109 (1887-1806)

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 11.12.2019, klo 19

Kirill Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri Thomas Adèsin pianokonserton harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

On aina erityinen ilo kuulla säveltäjien esittävän omaa musiikkiaan. Jos kohta omat vuoteni eivät riitä siihen, että olisin ehtinyt nähdä Stravinskyn johtajankorokkeella, koen olevani etuoikeutettu istuessani yleisössä Thomas Adèsin johtaessa. 

Kuluneella viikolla Adès debytoi Helsingin kaupunginorkesterin podiumilla tuomisinaan mainio ohjelma, jonka ytimessä oli hänen uusi pianokonserttonsa (2018), solistinaan Kirill Gerstein, jolle teos on omistettu. Konserton ohella saatiin kuulla Busonin kovin harvakseltaan soitettu Romanza e Scherzoso, Op. 54 (1921) pianolle ja orkesterille, Sibeliuksen valloittava orkesterisarja Scènes historiques II, Op. 66 (1912) sekä Janáčekin jylhä rapsodia, Taras Bulba (1915-18/1927). 

Adèsin uusi konsertto kuultiin illan keskellä, heti väliajan jälkeen. Kolmioisainen kaksikymmentäkaksiminuuttinen konsertto on ilmeistä sukua Ravelin, Prokofjevin ja Bartókin merkkiteoksille. Samalla se on kuitenkin aidointa Adèsia parhaimmillaan ja omaperäisimmillään.   

Konsertto perustuu perinteiseen nopea-hidas-nopea -kaavaan. Virtuoosisen konserton ensimmäiseen osaan sisältyy häikäisevä kadenssi. Teos sai kantaesityksensä Bostonissa viime maaliskuussa. Euroopan puolella se kuultiin ensimmäisen kerran Leipzigissa huhtikuun lopulla säveltäjän johtamassa Gewandhaus-orkesterin konsertissa, Gerstein solistinaan.   

Ensimmäinen osa sukeltaa suoraan allegrissimo-pyörteeseen solistin ja orkesterin huikean vuoropuhelun siivittämänä. Orkesteri poimii aiheita pulppuavasta soolo-osuudesta kehitellen niistä alati muotoaan muuttavia kudelmia.   

Kirpeä rytmiikka kiidättää musiikkia eteenpäin ehtymättömänä virtana sallien solistille vain muutaman lyhyen lepohetken. Alati tiheämmäksi kasvavasta orkesterisatsista purkautuu suurenmoinen kadenssi, jota seuraa solistin ja orkesterin hämmästyttävään kontrapunktiin perustuva kooda.  

Konserton painovoimakeskittymä on sen upea hidas osa, andante gravemente. Sen johdantona toimii lyhyt puhallinkoraali, joka virittää tunnelman kongien säestämän pianon taianomaiselle sisääntulolle. Musiikin lempeässä keinunnassa on hienovireistä lyyrisyyttä vailla minkäänlaista pinnallista sentimentaalisuutta.   

Päätösosa, allegro giojoso, on rytmin ja sointivärien juhlaa. Solisti ja orkesteri suuntaavat avaustahdeilta kohti oivallisesti rakennettua soivaa labyrinttia, jonka kontrapunktinen kudos on kerrassaan ihailtavaa. Osan keskivaiheilla musiikki rauhoittuu hetken pysähdykseen ennen tihentymistään vaikuttavaan päätökseen.   

Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri antoivat konsertolle loistavan Suomen ensiesityksen. Soolo-osuus soi Gersteinin otteissa vuolaan virtuoosisesti ja syvän musikaalisesti Adèsin ilmaisun monituiset ulottuvuudet hienosti tavoittaen. Yhdessä Adèsin kanssa orkesteri eli saumattomasti solistinsa mukana, hienosti fraseeraten ja rytmistä tarkkuustyötä tehden. 

Loputtomassa yksityiskohtien virrassaan ja ehtymättömässä energiassaan konsertto oli suurenmoinen kokemus, jonka täyteen pakatun Musiikkitalon yleisö otti riemuissaan vastaan. Nyt kun teoksella on takanaan useampikin menestyksekäs esitys ja tulevan vuoden kalenterissa on lukuisia edessä, lienee paikallaan jo ounastella konserton päätyvän ansaitusti osaksi ohjelmistoa.

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja HKO pianokonserton Suomen ensiesityksen jälkeen perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Jännittävänä ylimääräisenään Gerstein soitti toisenkin Suomen ensiesityksen, nimittäin Adèsin Berceusen (2018), joka on säveltäjän oivallinen soolopianosovitus The Extreminating Angel -oopperastaan (2015-16). Makaaberin käänteen saavassa kehtolaulussa voi aistia Ravelin öisen surrealismin henkeä, minkä Gerstein tavoittikin kerrassaan hienosti.

Adèsin konserton edellä, illan ensimmäisen puolikkaan päätöksenä kuultiin tuo mainio Busoni-harvinaisuus, Romanza e Scherzoso, Op. 54. Adèsin tavoin Busoni oli verraton pianisti, säveltäjä ja kapellimestari. Tämän eurooppalaisen fin de sièclen keskushahmon tuotannosta suurin osa on harmillisesti vaipunut unohduksiin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. 

Gerstein kuitenkin tuntee Busoninsa. Aiemmin tänä vuonna julkaistiin hänen erinomainen levytyksensä säveltäjän valtavasta piankonsertosta (1901-04), jolla Bostonin sinfoniaorkesteria ja Tanglewoodin festivaalikuoroa johtaa  Sakari Oramo.

Adèsin ja Gersteinin Helsingin konserttia varten nuotiston kätköistä esiin kaivama Romanza e Scherzoso on Busonin myöhäistuotannon kekseliäs taidonnäyte, jonka toivottaa mieluusti tervetulleeksi takaisin konserttiohjelmiin. Kymmenminuuttisen kappaleen kuluessa alun tunteikas lyyrisyys muuttuu oikukkaan kujeilevaksi scherzoksi pianon ja orkesterin taidokkaan dialogin siivittämänä.  

Gersteinin, HKO:n ja Adèsin seurassa Romanza e Scherzoso oli riemastuttava kokemus. Busonin mainio musiikki heräsi eloon hienosti rakennettuna, energisenä ja yksityiskohdiltaan hiottuna. 

Illan ohjelman kokonaisuudessa Busonin teos istui mainiosti niin Adèsin kuin Sibeliuksenkin rinnalle. Kuten tunnettua, Busoni tutustui nuoreen suomalaissäveltäjään opettaessaan pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa vuosina 1888-90. Herroista tuli pian ystävät, jotka yhdessä Adolf Paulin ja Armas Järnefeltin kanssa tapasivat viettää aikaa Helsingin kahviloissa. On myös hyvä muistaa, että juuri Busoni rohkaisi Sibeliusta ryhtymään vakavissaan säveltäjäksi.  

Vuosina 1911-12 Sibelius sävelsi kaksi sarjaa Historiallisia kuviaan (Scènes historiques), jotka pohjautuivat pääasiassa jo olemassaolevaan sävelmateriaaliin. Jälkimmäinen sarja, Scènes historiques II, Op. 66 sai kantaesityksensä säveltäjän johdolla Helsingin kaupunginorkesterin (eli silloisen Helsingin filharmonisen seuran orkesterin) konsertissa maaliskuussa 1912. 

Mielenkiintoista kyllä, parikymmenminuuttista orkesterisarjaa kuulee kohtalaisen harvoin konserteissa. Omalle kohdalleni Scènes historiques II on osunut viimeksi joskus yhdeksänkymmentäluvun jälkipuoliskolla. Niinpä sen kuuleminen perjantaina olikin varsin piristävää. 

Sarjan avaa liki elokuvallinen metsästyskohtaus, jonka käyrätorviaiheita ja jousten ketteriä juoksutuksia värittävät puupuhaltimet. Vetoavassa musiikissa on kenties aistittavissa Kuuden sinfonian (1918-23) scherzon etiäisiä. HKO ja Adès maalasivat metsästyskohtauksesta kuulaan maisemanäyn, jonka valojen ja varjojen lomassa viipyili varsin mielellään.  

Kuvankaunis Minnelaulu ammentaa samasta soivasta ulottuvuudesta kuin sinfoninen runo Bardi (1913/1914). Kummassakin teoksessa Sibelius käyttää harppua värittämään orkesterin standardikokoonpanoa. Tuloksena on mitä oivallisinta Sibeliaanista orkesterikerrontaa, jonka viehättävän tummat sävyt soivat lumoavasti orkesterin ja Adèsin tulkitsemina.   

Kolmas kohtaus, Nostosillalla, käynnistyy riemastuttavilla pizzicato-kuluilla, joiden lomassa kuullaan huilun ja klarinetin mainio duetto. Oboen ja fagotin johdolla koko muu orkesteri kietoutuu mukaan soivaan kokonaisuuteen johdattaen osan hienoon päätökseensä.  

Illan loppuhuipennuksena kuultiin Leoš Janáčekin mukaansatempaava orkesterirapsodia Taras Bulba (1915-18/1927). Kellojen ja urkujen vahvistamalle suurelle orkesterille sävelletty kolmiosainen Taras Bulba kasvaa tulvivaksi orkesterikuvien sarjaksi, jolla on huumaava vaikutus kuulijaansa. 

Koskettavassa lyyrisyydessään ja vimmaisessa myrskyisyydessään musiikki kuvaa niin värikylläisiä taistelukohtauksia kuin intiimin tunnelmallisia hetkiäkin avoimen ohjelmallisesti. Keskimmäisen osan Berlioz-henkinen mestauskohtaus on verraton osoitus Janáčekin erehtymättömästä dramaturgian hallinnasta.   

Thomas Adès ja HKO Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Orkesteri heittäytyi Janáčekin laveaan sointivirtaan koko sydämellään avauksen koskettavasta englannintorvisoolosta urkujen, vaskien ja kellojen vaikuttavaan loppuhuipennukseen. Adèsin johdolla saatiin kuulla kerrassaan erinomainen esitys, jossa orkesterikudos avautui kuulaana ja tarkoin balansoituna.  

Kokonaisuutena ilta oli mitä mieltäylentävin innoittaen niin yleisön kuin HKO:n muusikotkin pitkiin suosionosoituksiin. Toivottavasti saamme houkuteltua Adèsin Suomen-vierailulle pian uudelleen.    

– Jari Kallio  

Helsingin kaupunginorkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

Kirill Gerstein, piano

Jean Sibelius: Scènes historiques II, Op. 66 (1912)

Ferrucio Busoni: Romanza e Scherzoso, Op. 54 (1921)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018), Suomen ensiesitys

Leoš Janáček: Taras Bulba (1915-18/1927)

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 29.11.2019, klo 19

Dirk Meijer. Kuva © Eero Tarasti

Dirk Meijer on fagotisti, jonka kotipaikka on Friisinmaalla eli hänen äidinkieliään ovat friisi ja hollanti. Hän innostui kuitenkin Tauno Marttisen (1912-2008) musiikista, kun sai v. 1996 soitettavakseen tämän fagottikonserton. Seurasi vastavuoroisia vierailuja ja lopulta Meijer alkoi laatia tutkielmaa Marttisen sarjallisista sinfonioista. Hän esitelmöi viime keskiviikkona 27.11. Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella tästä aiheesta. Ennen kaikkea hän oikaisi sen yleisen harhaluulon Suomessa, että dodekafonia oli vain ohimennyt lyhyt vaihe Marttisella; pohjimmaltaan hän sävelsi tonaalisesti.

Marttinen oli opiskellut sarjallista tekniikkaa Asconassa ja tietenkin Vladimir Vogelilla, missä moni muukin suomalainn, ei vähiten Erik Bergman. Tämä puolestaan sanoi kerran: 12-sävelmusiikki voi aivan hyvin olla tonaalista. Taas toinen Vogelin koulua käynyt Einojuhani Rautavaara nimitti Marttista ’Hämeenlinnan shamaaniksi’. Tätä nimitystä ei kuitenkaan Dirk Meijer, varsinainen spesialisti, hyväksy ollenkaan. Sen avulla hänet kolonialisoidaan eksoottisen toiseuden edustajaksi, jonka varsinaista vakavaa viestiä ei tarvitse kuunnella. Oma muistini yltää niin pitkään kuin varhaiselle 1960-luvulle, jolloin Raili Kostia lauloi Kokko ilman lintua, Marttisen opus 1, yliopiston juhlasalissa. Se oli sensaatio. Ajatella: kalevalainen aihe, mutta musiikki täyttä avantgardea. Sittemmin Ritva Arjava esitti runsaasti Marttista ja sain häneltä nuotteja mm. pianoteokseen Taara.

Meijer viittasi pikkuartikkeliini Marttisesta ja sen kolmeen ’Marttiin’: Marttiseen, Martin Heideggeriin ja Bohuslav Martinůhun. Tähän hän tahtoi lisätä vielä yhden ’Matin’, nimittäin Vuorenjuuren, aikoinaan tunnetun musiikkikriitikon. Sarjallisuus nimittäin liittyi radikaaliin modernismiin ja eksistentiaalifilosofiaan. Marttiselle Kalevala oli jonkinlaista eksistentialismia. Mutta sarjallinen musiikki oli myös orgaanista, vaikka toisin väitettiin. Sen mukaan kokonaisuus on tärkeämpää kuin osat, sävellys kasvaa ennemmin kuin on konstruoitu ja se tuottaa kokemuksen ykseydestä moninaisuudessa. Sitä paitsi rivistä tehty teema on elegantti ja ilmaiseva.

Marttisen tärkeä oppi-isä oli Herbert Eimert ja tämän kurssikirja Lehrbuch der Zwölftontechnik. Marttisen 1. sinfonia on kirjoitettu sen oppien mukaan. Sen kolmannen osan soitinnus on kiinnostava. Meijer piti puupuhaltimien osuutta erikoisena, mutta vaskia hyväksyttävänä. Toisessa sinfoniassa Marttinen pohti ikuista nykyhetkeä eli todellista elämää, joka sisältyy syntymän ja kuoleman hetkeen. Teoksessa on seitsemän johdettua moodia perussarjasta. Kussakin rivissä on 66 puolisävelaskelta kaiken kaikkiaan, on myös duuri- ja mollisointuja ja usein oboesooloja. Jos Sibelius olisi kirjoittanut rivitekniikalla hän olisi tehnyt niin kuin Marttinen. Samaa Meier sanoi Nielsenistä, joka oli Tanskan ’Marttinen’

Mutta Marttisellä on myös ankaraa tyyliä sarjallisuudessa, yhtä ankaraa kuin Anton Webernillä, näin on 10 bagatellissa pianolle. Kuitenkin oikeastaan Marttisen mielestä Webern oli mennyt liian pitkälle. v. 1963 ilmestyi Marttisen 1. nonetto ja sitten neljä nonettoa puhallinkvintetolle ja jousikvartetille.

Esitelmän jälkeen keskusteltiin Marttisesta ja mm. hänen sukunsa edustajat, lavastaja Rauno Marttinen, poika, ja tytär, rouva Kostia, toivat esiin henkilökohtaisia muistoja. Kaikki rahat nelihenkisessä perheessä laitettiin Taunon Sveitsin opintomatkaan, ruokakomeroon ei jäänyt mitään. Petri Tuovinen on taas Marttis-elämäkerran laatija. Säveltäjä Timo Laiho huomautti, että 12-rivi voi olla myös melodinen, enemmänkin kuin Schönbergillä. Sarjallinen koulu on yhä Suomessa useimpien säveltäjien lähtökohta. Eila Tarasti huomautti tietystä sukulaisuudesta Marttisen ja Helvi Leiviskän sinfonioiden välillä. Joka tapauksessa hollantilainen Marttinen-fani tri Meijer jäi ihmettelemään, miksei tämän musiikkia soiteta Suomessa enemmän.

– Eero Tarasti