Kesä on aikaa, jolloin kuuluisat muusikot levittäytyvät musiikkifestiaaleille eri puolille Suomea ja vievät näin korkeatasoista musiikkia maakuntiin. Voisi jopa ajatella, että kesä karnevalistisesti kääntää kulttuurin saatavuuden voimasuhteet nurin päin: talvikaudella kulttuurikenttää dominoiva pääkaupunki hiljenee, ja merkittävimmät musiikkitapahtumat vyöryvät korpien keskelle, tästä näkyvimpänä esimerkkinä Kainuun piskuinen Kuhmo, joka on muodostunut käsitteeksi ulkomaita myöten.
Musiikin vieminen (uusien) kuulijoiden luo on nykyisen sosiaalisen valveutumisen aikoina kuuma sana kulttuuripiireissä. Kesäfestivaalit eivät kuitenkaan aina toimi tällä tavoin. Musiikkitapahtumilla on taipumus muuttua tietyn kantaväen kokoontumispaikoiksi, joissa lippujen hinnat keikkuvat korkealla ja paikalliset kyräilevät elitististä menoa. Sulkeutuminen pienen piirin tapahtumaksi on kehityskulku, johon musiikkitapahtuma herkästi ajautuu. Toisaalta pikkupaikkakuntien kulttuuritapahtumat tuovat alueelle aina näkyvyyttä ja kukoistusta. Kuhmon kamarimusiikkia pidetään tässäkin menestystarinana. Lisäksi monet festivaalit tarjoavat yhä monipuolisempaa ja yllätyksellisempää ohjelmaa, jossä riittää kokemista kaikenlaisille ihmisille ja monenkokoiselle kukkarolle. Esimerkiksi Meidän festivaali tarjoaa rajoja rikkovia esityspaikkoja ja ohjelmistoa, ja Joroisten musiikkipäivät kutsuu asukkaita tarjoamaan kotejaan konserttipaikoiksi.
Ylen Maestro-ohjelma oli myös esimerkki yrityksestä viedä klassista musiikkia kansalle. Parhaaseen katseluaikaan yleisö sai tutustua kapellimestarin työhön ja orkesterimusiikkiin turvallisen tutussa tosi-tv-kilpailuformaatissa. Ohjelma herätti luonnollisesti paljon keskustelua musiikkipiireissä. Negatiivisessa ääripäässä oli Leif Segerstam, jonka mielestä mauton projekti loukkasi orkestereita. Toisaalta on pidetty ilahduttavana ohjelmaa, joka tutustuttaa orkesterimusiikin ja kapellimestariuden maailmaan.
On selvää, että ajatus maallikoiden, kuten ohjelman voittaneen hiihtäjä Mona-Liisa Malvalehdon, ”kouluttamisesta” kapellimestariksi on varsin korni. Ohjelman antama kuva kapellimestariudesta oli äärimmäisen kapea, rajoittuen lähinnä lyömiseen. Kapellimestari ei ole tunnelmoiva tahdinlyöjä vaan musiikin ehdoton huippuasiantuntija, jolta vaaditaan repertuaarin, esityskäytäntöjen ja eri soittimien varmaa hallintaa, ennen kuin edes perusjohtamisesta voi tulla mitään. Kapellimestari luo tulkinnan ja organisoi sen. Maestro-ohjelma typisti kapellimestarin tehtävän mekaaniseksi ja mahtipontiseksi heilumiseksi, ja ohjelmassa suurin jännitys olikin siinä, pysyvätkö kandidaatit orkesterin rytmissä. Myöskään klassisesta musiikista ei voinut muodostua kovin todenmukaista kuvaa, sillä valitettavasti ohjelman repertuaari koostui vain sellaisista hiteistä kuten Vuorenpeikkojen tanssi tai Valse Triste. Sopiikin kysyä, vahvistiko ohjelma vain negatiivisia stereotypioita.
Hullunkurisessa hankkeessa oli silti paljon hyvääkin. Perusidea klassisen musiikin esilletuomisesta on oikein ilahduttava, eikä nykyisinä kovina aikoina ole varaa liikaa nurkua. Kapukokelaita valmensivat suomalaiset huippukapellimestarit, ja voi jopa sanoa, että nimenomaan kapellimestariohjaajat olivat ohjelman pääosassa, kertomassa työstään ja musiikista lähestyttävällä tavalla. Katsojilta tuskin jäi epäselväksi, että kokelaiden puuhailu oli parhaassakin tapauksessa vain leikkimistä, jonkinlainen ajatuskoe.
Klassiselle musiikille ja kapellimestariudelle tekee hyvää tulla välillä revityksi alas jalustaltaan populaariin formaattiin, kansan keskelle. Jälki on monin paikoin kiusallista, mutta muokkaa maaperää tervetulleella tavalla niin musiikkipiirien sisällä kuin niiden ulkopuolellakin. On tärkeää säilyttää käsitys klassisen musiikin merkityksestä nykyajassa ja pyrkiä ennakkoluulottomasti murtamaan eri piirien välille muodostuneita muureja, suuntautumaan ulospäin. Ohjelman perustarkoituksena oli tuoda kapellimestarin työtä lähelle ihmisiä ja herättää kiinnostusta musiikkia kohtaan. Siihen osallistuneet kapellimestarit astuivat rohkeasti ulospäin. On varsin todennäköistä, että moni katsoja alkoi harkita vaikkapa konsertissakäymistä. Mutta vain jos uusia musiikinkuulijakokelaita todella heräsi, oli ohjelmasta aidosti jotakin iloa.
Daniel Barenboim plays Chopin
