Kuva (c) Jari Kallio.
Kevätkauden ensimmäisessä Radion sinfoniaorkesterin konsertissa kuultiin kahta yllättävän samanhenkistä mestaria. Amerikkalainen John Adams (s. 1947) on tunnetuimpia aikamme säveltäjiä, Dmitri Shostakovitsh (1906-1975) puolestaan 1900-luvun musiikin legendaarisimpia hahmoja.
Äkkiseltään saattaa miettiä, mitä yhteistä voi olla neuvostojärjestelmän karulla todistajalla ja John Cagen sekä varhaisten minimalistien pohjalta omaa ilmaisuaan rakentaneella kalifornialaissäveltäjällä. Adams kun niputetaan yhä helposti minimalistiseen ”koulukuntaan”, vaikka hänen ilmaisunsa kehittyi jo 80-luvun jälkipuoliskolla kohti paljon laajempia tyylikeinoja.
Monet Adamsin myöhemmät teokset, kuten Naive and Sentimental Music (1999) ja City Noir (2009), ovat olleet varsin sinfonisia, harmonisesti ja rytmisesti kompleksisia orkesterirunoelmia. Tähän kehityslinjaan kuuluu myös tänään Suomen ensiesityksensä saanut Scheherazade.2 (2014), alaotsikoltaan draamallinen sinfonia viululle ja orkesterille.
Käytännössä Scheherazade.2 on konsertto, jonka mittasuhteet ja orkesterin osuuden poikkeuksellisen suuri painoarvo lienevät vaikuttaneet alaotsikon muotoon. Vaikka teoksen nimi viittaa Rimski-Korsakovin klassikkoon, on Hector Berliozin Harold en Italie (1835) ehkä osuvampi vertailukohta.
Shostakovitshin tavoin Adams on käsitellyt teoksissaan usein vaikeita yhteiskunnallisia teemoja. Hänen oopperoidensa aiheina ovat olleet kylmän sodan aikainen suurvaltapolitiikka, terrorismi sekä ensimmäisen atomipommin kehitystyö. Orkesteriteoksiinsa Adams on punonut myös erilaisia ohjelmallisia kannanottoja, joskus avoimemmin, toisinaan taas peitellymmin.
Scheherazade.2 käyttää lähtökohtana romantiikalle tyypillistä solisti vastaan orkesteri -asetelmaa ilmentämään naisten selviytymistaistelua aikamme yhteiskunnissa, joissa poliittinen ja uskonnollinen fanatismi johtavat yhä äärimmäisiin epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden tekoihin.
Huolimatta teemojensa vakavuudesta Scheherazade.2 ei pelkisty lamentaatioksi tai moraaliteetiksi, vaan se on ennen kaikkea kertomus selviytymisestä rohkeuden, oivalluksen ja peräänantamattomuuden avulla. Tätä kaikkea ilmaisee mitä kekseliäin ja ilmaisuvoimaisin solistiosuus, jonka Adams kirjoitti nimenomaisesti Leila Josefowiczille.
Viimeisten viidentoista vuoden aikana Josefowicz on esittänyt Adamsin musiikkia huomattavan paljon. Hänen ohjelmistossaan ovat viulukonsertto (1993), alun perin Walt Disney Concert Hallin avajaisiin sävelletty The Dharma at Big Sur (2003) sekä Road Movies (1995) viululle ja pianolle. Kun Adams ryhtyi työstämään Josefowiczille omistettua teostaan kaksi vuotta sitten, oli selvää, että sävellyksestä oli tulossa painoarvoltaan varsin merkittävä.
Scheherazade.2 sai kantaesityksensä New Yorkin filharmonikoiden konsertissa viime vuoden maaliskuussa. Euroopassa teos kuultiin ensimmäisen kerran säveltäjän johdolla Amsterdamissa Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin esittämänä viime lokakuussa. Solistina Scheherazade.2:n kaikissa tähänastisissa esityksissä on ollut Leila Josefowicz, joka soitti teoksen nyt myös Musiikkitalossa. Hän on teoksen solistina myös RSO:n huomenna alkavalla orkesterin Keski-Euroopan kiertueella.
Perjantai-illan Scheherazade.2 oli mitä vaikuttavin kohtaaminen. Hannu Linnun johtama RSO soi hehkuvissa väreissä mitä tarkinta ja vivahteikkainta detaljityötä tehden. Adamsin draamallinen, lähes oopperamainen partituuri kääntyi soivaan asuunsa ihailtavasti.
Laaja ensimmäinen osa, Tale of the Wise Young Woman – Pursued by the True Believers, oli järisyttävä musiikillinen ajojahti, jossa Leila Josefowiczin hieno soolo-osuus kävi mitä intensiivisintä, törmäyksiksi tämän tästä ajautuvaa dialogia orkesterin moninaisten kuohujen kanssa.
Orkesterinousut Adams rakentaa hyvin kiehtovasti. Varsin tunnelmallisista sointimaailmoista kasvaa hetkessä vääristyneitä, väkivaltaisia purkauksia, jotka hiipuvat voimattomina takaisin soolo-osuuden alle noustakseen pian uuteen kuohuun. Ikään kuin kerta toisensa jälkeen kokisimme eksoottisen idyllin särkymisen dramaattiseksi todellisuudeksi.
Kuten ensikohtaamisellani syksyisessä Concertgebouw’ssa, toinen osa, A Long Desire (Love Scene), teki myös talvisessa Musiikkitalossa syvän vaikutuksen mitä oivallisimpana rakkauden kuvauksena. Adamsin orkesterinkäyttöä ja monivivahteista soolo-osutta saattoi vain ihailla solistin ja orkesterin yhteistyöstä nauttiessaan. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tässä soi yksi osuvimpia rakkauden musiikillisia kuvauksia.
Raju kolmas osa Scheherazade and the Men with Beards teki kiintoisalla tavalla hyvin erilaisen vaikutuksen kuin syksyinen Euroopan kantaesitys. Siinä missä Adamsin johtama Concertgebouw soi väkivaltaisen voimakkaana, oli Linnun johtama Radion sinfoniaorkesterin sointi enemmänkin piinallisen uhkaava. Demonisen orkesterin ja vahvan solistin vuoropuhelu oli mitä koskettavin voimainkoitos.
Scheherazade.2 päättyy kuohujen jälkeiseen tyveneen Sanctuary-osassa, jonka päätöksen turvapaikka, hetkellinen tai pysyvä, on puettu äärimmäisen kiehtovaan soivaan asuun sibeliaanisine viittauksineen. Päätös Musiikkitalossa oli kertakaikkisen vaikuttava. Huikea tulkinta Leila Josefowiczilta ja Hannu Linnun johtamalta RSO:lta.
Konsertin avauksena kuultu Adamsin Short Ride in a Fast Machine (1986) soi myös lumoavasti, joskin ison tunnelmallisen kuilun vuoksi tämä kiehtova orkesterifanfaari jäi melko irralliseksi saarekkeeksi Scheherazade.2:sta.
Väliajan jälkeen kuultu Shostakovitshin viides sinfonia (1937) puolestaan oli mitä oivallisin pari Adamsin draamalliselle sinfonialle. Kuten tunnettua, Shostakovitshin sinfonia syntyi Stalinin masinoiman ajojahdin jälkimainingeissa. Epäisänmaallisesta formalismista syytetty säveltäjä alaotsikoi sinfoniansa piiloironisesti Neuvostosäveltäjän vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin.
Viidennen sinfonian kätketyistä merkityksistä on kirjoitettu siinä määrin laajasti, että kaiken tämän kattava huomioiminen lyhyessä arviossa on yksinkertaisesti mahdotonta. Siksi kirjoittajan lienee sallittua keskittyä vain muutamiin pintapuolisiin huomioihin.
Ensimmäinen osa, Moderato – Allegro non troppo, soi äärettömän hienosti Linnun johdolla. Osan arkkitehtuuri oli tarkkaan harkittu, ja RSO soi upeasti. Harvoin olen ollut yhtä vaikuttunut tästä musiikista. Erityisesti ihastelin jousten työskentelyä, vaikka toki koko orkesteri oli hienossa vireessä.
Sinfonian muissa osissa en päässyt samaan rikkumattomaan tunnelmaan, vaikka nekin olivat tulvillaan mitä nautittavimpia hetkiä ja yksityiskohtia. Allegretto-osan kokonaisuus jäi, kenties omaa syytäni, jossain määrin hahmottumatta, vaikka monesti musiikin pirullisuus tekikin vaikutuksen.
Largon kokonaisarkkitehtuuri oli mitä oivallisin, ja musiikin edetessä tempauduin yhä vahvemmin mukaan soivaan jännitteeseen. Finaalin nerokas banaalius ja partituurin viimeisten sivujen murskaava teloituskomppaniatunnelma vaikuttivat. Vaikka hetkittäin saatoinkin kokea musiikillisen ajatuksen katkeamisia, oli Linnun ja orkesterin tulkinta Shostakovitshin klassikosta kuitenkin varsin kiehtova.
Upea avaus RSO:n kevätkaudelle.
— Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu
Musiikkitalo pe 8.1.2916 klo 19.00
Adams: Short Ride in a Fast Machine, Scheherazade.2
Shostakovits: Sinfonia nro 5 d-molli, Op. 47
