Grigori Sokolov. Kuva © Mary Slepkova, DG.
Musiikkitalon konserttisalin ilmassa tuoksuu jännitys. Konsertin ilmoitettu alkamisaika meni jo kymmenen minuuttia sitten. Ainoa merkki alkavasta pianomaratonista… ei, ultrajuoksusta, on äkisti himmenevä valaistus ja keskellä salia yksinäisyydessään seisova flyygeli. Tämänkin Grigori Sokolov osaa paremmin kuin kukaan tuntemani pianisti. Hän virittää yleisön odotuksia hiljentämällä sen minuuttien ajaksi. Katsomo pidättää hengitystään. Pimeässä vaikeneva ihminen on pakotettu katsomaan sisälleen ja terästämään kuuloaistinsa. Ja sitä aistia todella tarvittiin, sillä Sokolov on äärimmäisyyksien pianisti – nykyään jopa enemmän kuin ennen.
Kun hän vihdoin saapuu saliin, kaikki elehdintä on pelkistetty minimiin. Katseensa takaseinään tiukasti naulittuna hän kävelee soittimelleen, kumartaa muutaman sentin syväyksellä, heittää frakin liepeet ilmaan ja istuu soittamaan. Ja vapauttaa yleisön. Ainakin hetkeksi.
En ole koskaan kuullut Mozartin C-duuri-sonaattia niin hitaana, niin introverttina ja niin säyseänä kuin Sokolovin käsissä. Kaikkine kertauksineen tulkinta kysyy myös yleisön sietokykyä, mutta Sokolovin vapaasti lisäämät trillit, kurukuviot ja juoksutukset antoivat jokaiselle toistolle uuden lisämerkityksen. Yhtään helpommalla hän ei päästänyt c-molli fantasiassa ja sonaatissa, joiden äärimmilleen viety verkkaisuus pakotti kuuntelemaan jokaisen äänen loppuun saakka. Samalla jokainen tahti alkoi tuntua yhtä aikaa improvisoidulta ja harkitulta, aivan kuten Mozartin fantasiaan sopii. Näin Sokolov onnistuu tuottamaan pianosta sävyjä, joita ei voisi havaita yhtään nopeammassa tempossa tai kovemmassa dynamiikassa. Miten hän pystyy tähän? Yksi vastaus on, että Sokolov soittaa jaloillaan melkein yhtä paljon kuin käsillään. Sekä kaikupedaalin että vaimentimen liike on jatkuvaa ja tuskin havaittavaa silmillä, mutta korvat erottavat kaiken. Harvassa ovat ne hetket, kun hän päästää vasemman jalan varpaansa vapaaksi. Silloin ei säästellä.
Sokolovin tapa soittaa saman säveltäjän teokset ilman väliaplodeja voi uuvuttaa. Kaksi Beethovenin kaikista show-elementeistä riisuttua itsetutkiskelusonaattia pyytää lähes tunnin ajan jakamatonta huomiota. Alusta loppuun, ilman vapauttavaa purkautumista taputuksiin. Se oli minullekin, kokeneelle konsertissa istujalle liikaa. Kun ohjelmassa luvataan sonaatti op. 111, päätinkin armahtaa oman käsittelykapasiteettini ja antaa e-molli-sonaatin op. 90 valua korviini puolittaisella keskittymisellä. Tuijotin tyhjin silmin jonnekin flyygelin jalkaan ja annoin olla. Tällaista se sitten on, kun on tiedottomassa tilassa ja vaipunut Sokolovin vietäväksi.
Mutta sitten virkosin. Sokolovin tulkitsema op. 111 on yksi merkittävimmistä musiikkikokemuksistani. Yli kymmenen vuoden takaa. Silloin hän soitti niin voimallisesti, niin määrätietoisesti ja eritellen, että vasta silloin ymmärsin Beethovenin viimeisen sonaatin nerouden. Se oli ainutkertainen hetki, jota ei tietenkään voi toistaa, vaikka tällä kertaa Sokolov oli vienyt kaiken vieläkin pitemmälle. Ensiosan tempo oli hidas, äänenvoimakkuus alakantissa ja määrätietoisuus oli vaihtunut hetkien poimimiseen, joka ei päästä tarkastelemaan muotoa kokonaisena, ennalta suunniteltuna matkareittinä, vaan miljoonien valintojen summana. Päätösosassa Sokolov otti riskin. En nimittäin usko, että kukaan on kuullut finaalin aariaa ja ensimmäisiä muunnelmia niin rauhallisesti ja vaimeasti, suorastaan meditatiivisesti soitettuna. Silloin ei voi liikkua, ei hengittää, ettei vain rikkoisi konserttisalin ylle laskeutunutta kuplaa. Mutta riski kannatti. Kun boogiewoogie-muunnelma lopulta vapautti piinasta, oli lopun trillaukset ja C:n ympärillä huokailu helppo sulattaa.
Sokolov on muusikkona jo sillä tasolla, että hänen ei tarvitse kuorruttaa teoksia sormiakrobatialla ja viiden forten paiskomisella. Siitä parhaat puhujatkin muistuttavat: mitä hitaampaa ja hiljempaa esiintyy, sitä paremmin yleisö kuuntelee.
Sokolovin konsertit eivät olisi tämän kaltaisia rituaaleja, ellei hän palkitsisi yleisöään kimaralla ylimääräisiä numeroita, joita on kaikissa kuulemissani konserteissa ollut aina kuusi. Ei enempää, ei vähempää. Rituaali on tuttu. Aina hän käy lavalla katse tiukasti jonnekin takaseinään naulittuna kumartamassa pinnallisesti, ensin eteen, sitten taakse, käy takahuoneessa odotuttamassa ja nostattamassa tunnelmaa – ja täysin yhtä eleettömällä eleganssilla hän palaa flyygelin ääreen kuin konsertin aluksikin. Encoret noudattivat kaavaa C-teeman mukaisesti, enkä ole varma, onko numerologinen yhteys Chopinin op. 32 nokturnien ja Beethovenin 27:nen sonaatin välillä sattumaa sekään. Silti konsertti päättyi ihmeelliseen hetkeen, jota en olisi osannut yli kolme tuntia kestäneen kuiskinnan perusteella odottaa: Jalka kirposi vaimentimelta ja Chopinin c-molli-preludiin ilmestyi kolme ylimääräistä fortea. Vihdoin, saattaisi joku huudahtaa. Minä en. Tyydyin mykistymään.
— Jaani Länsiö
Mozart: Sonaatti C-duuri K.545
Mozart: Fantasia c-molli K.475
Mozart: Sonaatti c-molli K. 457
—
Beethoven: Sonaatti nro 27 e-molli op. 90
Beethoven: Sonaatti nro 32 c-molli op. 111
—
Schubert: Moment musical nro 1 C-duuri
Rameau: Pièces de clavecin en concert (Quatrième concert)
Chopin: Nokturnit op. 32 nrot 1 ja 2
Schumann: Arabeski C-duurissa
Chopin: Preludi c-mollissa
