Category Archives: Konsertit

Rossini n. v. 1865

Pyhäinpäivänä kuuluu mennä kirkkoon kuulemaan vakavaa musiikkia. Mutta tällä kertaa Manifestum-kuoro Joonas Rannilan johdolla tarjosi jotain yllättävää muistorikkaassa Johanneksenkirkossa Helsingissä. Ohjelmassa oli Gioacchino Rossinin Petite messe solennelle, jota tuskin lienee täällä aiemmin kuultukaan. Oli siis tarpeen katsoa käsiohjelmaa, jossa Olli Tuunanen antoi asiantuntevaa taustatietoa. Rossini näet lopetti säveltämisen hyvissä ajoin ja asettui Pariisiin, nautintojen kaupunkiin viettämään sybariitin elämää. Jo aiemmin hänen mukavuuden halustaan kerrottiin, että jos sängystä putosi nuottilehti lattialle, hän mieluummin sävelsi sen kokonaan uudestaan kuin vaivautui nostamaan sen ylös. Aivan niin kuin kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti sivukaupalla uudestaan romaaniaan, jos oli vahingossa käyttänyt samaa sanaa kahdesti liian lähekkäin. Joka tapauksessa kahdenkymmenen vuoden paussin jälkeen Rossini yhtäkkiä v. 1863 loi tämän Petite messen, joka ei tosin ole mikään pikkuteos, vaan toista tuntia kestävä mittava luomus. Sanoisin suorastaan sinfoninen. Tämä tuo mieleen sen faktan että Euroopan musiikissa oli kaksi suurta perinnettä: Italian laulutaide ja Saksan soitinmusiikki, tuo ”absoluuttinen”. Tämä teos voisi olla kuin kohtaus George Sandin romaanista Consuelo, taiteilijattaren tarina, jossa venetsialainen koloratuurisopraano joutuu Itävaltaan mystiseen linnaan ja tutustuu saksalaiseen kirkkomusiikkiin.

Jo Rossinin messun alku on aiheita hitaasti ja hartaasti kehittelevä, Kyrie kohoaa esiin asteittain kuoron polyfoniasta. Hyvin erikoislaatuinen on messun soinnillinen kuva: kuoroa säestää tai ohjaa kaksi pianoa ja urut. Pianot silloittavat messun eri osia mietiskelevillä ja pysäyttävillä taitteilla, jotka soivat kuin Mendelssohnin tai Schumannin karaktäärikappaleet. Yllättävin on Credon ja Sanctuksen väliin sijoitettu laaja pianosoolo. Se alkaa kuin Beethovenin surumarssi raskailla pisteellisillä mollisoinnuilla, mutta sitten tekstuuri vaihtuu yksiääniseksi. Se soi ensi alkuun kuin pianolle siirretty resitaatio, quasi parlando, mutta kun se jatkuu ja jatkuu siitä tulee lineaarista satsia, ja se soi kuin J. S. Bachin inventio. Tai kuin Rossinin Kunst der Fuge. ”Kyllä minäkin osaan!” Siirtymä pianosta urkujen kautta takaisin kuoroon on vaikuttava.

Kauttaaltaan messua dominoi erityisesti musiikin substanssin ja genren jännite tai jopa ristiriita. Messun laji edellyttää tiettyä vakavan sakraalia gebundene Stiliä. Fuugia toki on, ja niissä Rossini nauttii vauhdista ja rytmistä. Mutta musiikissa on paljon maallista, ettei sanoisi oopperamaista ja elämän iloa hieman enemmän kuin yleensä kirkkomusiikissa. Harmoninen kieli on edistyksellisempää kuin jossain Sevillan parturissa. Herra Wagner oli jo astunut näyttämölle. Musiikissa on dramaattisia taukoja ja Credo toistuu niin usein, että se toimii melkein kuin leitmotiivi.

Kaiken kaikkiaan siis merkillinen teos, mutta ehdottomasti kuulemisenarvoinen ja mielenkiinnon ylläpitävä.

Esityskoneisto oli myös huippulaatua. Joonas Rannila on etevimpiä nuoria vokaaliteosten johtajia. Hän pitää suuretkin ensemblet koossa hankalissa fugatoissa, osaa huipentaa dramaattisesti, mutta myös pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on varma ote kaikkeen mitä tekee lavalla. Solistikvartettina toimi Annika Leino, sopraano – kirkas ja ilmaiseva ääni – Jeni Packalén, mezzosopraano, jolla on erityisen vaikuttava alarekisteri, – Eero Lasorla, tenori – hän toi tähän italialaista tyyliä upealla bel cantollaan osaten kuitenkin myös vetäytyä ja sulautua oikealla hetkellä ryhmään – ja Heikki Kilpeläinen, basso, sangen kokenut ja professionelli oratoriolaulaja. Pianojen keskeisestä osuudesta huolehtivat Hans-Otto Ehrström ja Roope Gröndahl – jälkimmäinen muotoili taitavasti ja ekspressiivisesti pitkän soolonsa. Urkuja hallitsi taidokkaasti Olli Pyylampi. Itse Manifestum-kuoro elää Rannilan johdolla loistokauttaan.

– Eero Tarasti

Aleksandr Golovin: Koštšein valtakunta (1910). Luonnos Igor Stravinskyn Tulilintun-baletin lavasteeksi.

Aina löytyy Helsingissä uusia paikkoja esittää oopperoita. Nyt Fantasiaooppera ry ja Rimski-Korsakov 175 vuotta -työryhmä olivat keksineet Nukketeatteri Sampon osoitteessassa Erottajankatu 7. Täytyi oikein katsoa kartasta, ja löytyihän se. Hauskat ja koristeelliset tilat, väliajalla sai hyvää kahvia ja korvapuusteja.

Ville Saukkosen johdolla toteutettiin kaksi teosharvinaisuutta: pienoisoopperat Vera Sheloga ja Kaštšei kuolematon. Nikolai Rimski-Korsakovia kuulee erittäin harvoin Suomessa. Sanoin tästä kerran Valeri Gergijeville Mikkelissä — silloin kun he vielä tuottivat oopperoitakin Marinskin festivaaliin. Joka tapauksessa nämä kaksi teosta olivat hyvin erilaisia. Tilaisuuden ovimikkona ja tervetuliaistoivottajana toimi musiikkitieteen tohtori laitokseltani, John Nelson. Hänhän väitteli 2013 aiheesta The significance of Rimsky-Korsakov in the development of a Russian national identity (297 sivua plus liitteet, Studia Musicologica Universitatis Helsingiensis 25). Hänen kirjansa ajoittaa Vera Shelogan vuoteen 1898 eli Rimski-Korsakovin neljänteen vaiheeseen ja Kaštšein vuoteen 1901, eli hieman jälkeen Legendan Tsaari Saltanista. Vera Sheloga on psykologinen ’trilleri’, jollaista ei Rimski-Korsakovin olisi luullut osaavan kirjoittaa ollenkaan. Sielunelämän tarkka kuvaus ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Sen huomaa jo omaelämäkerrasta: hän ei koskaa kerro mitään itsestään, ts. miltä tuntui, mitä oikein ajatteli. Shelogassa jännitys tihenee loppua kohti: Vera on saanut lapsen miehen ollessa sodassa ja toisen kanssa. Veran sisar rientää avuksi, hänenkin miehensä on sodassa. Sitten yhtäkkiä miehet palaavat vahvassa humalassa (ainakin Saukkosen ohjauksessa) ja Veran mies alkaa raivota: kuka on lapsen isä? Hädän hetkellä sisar parkaisee: minun! Sen jälkeen hänen sulhasensa ampuu sisaren. Tosin kuulema surmantyö ei kuulunut alkuperäiseen librettoon, mutta Saukkonen lisäsi sen. ’Täytyyhän siinä jonkun kuolla’, hän puolustautui väliajalla.

Kaštšei kuolematon on taas pidempi teos ja tyypillistä Rimskiä perustuen venäläiseen satu- ja myyttiperinteeseen. Kaštšei, ilkeä velho on vanginnut Tsaarin prinsessan. Hän asuu omassa valtakunnassaan ja on kuolematon siksi,että hänen sielunsa on hänen oman tyttärensä Kashejevnan kyynelissä. Tämä on viettelijätär, joka surmaa kaikki lumoamansa miehet. Mutta hän ei koskaan itke ja niin Kaštšei pysyy kuolemattomana. Kunnes valtakuntaan saapuu komea prinssa Ivan Korolevitsh pelastamaanTsaarin tytärtä. Hänkin lankeaa ensiksi Kashejevnan taikaan ja tämä on juuri iskemään tätä miekallaan, kun yhtäkkiä tuntee sääliä ja sitten yhä kasvavaa ihastusta. Hän ei voikaan tappaa Ivania, vaan tahtoo hänet itselleen. Mutta siihen ei Ivan suostu. Silloin Kashejevna alkaa vihdoin itkeä. Ivan ottaa hänen kyynelensä ja pudottaa maahan: Kaštšei kuolee ja samoin hänen tyttärensä; pahuuden valtakunta katoaa; samalla Prinssi ja Prinsessa saavat toisensa.

Mutta hyvänen aika; tämähän on aivan wagneriaanista! Kaštšei on kuin Klingsor ja kuolemattomuusteema tulee Parsifalin Kundrysta. Mutta vielä likempänä ollaan Valkyyriaa. Kaštšejevna on kuin Brünnhilde, joka kerää kaatuneet valtakuntaansa. Prinssi on kuin Siegmund, joka ei seuraa tätä ja Prinsessa makaa avuttomana kuin Sieglinde.

Rimski-Korsakov ei kuitenkaan ollut wagneriaani yhtä vähän kuin muutkaan Venäjän Viiden ryhmän säveltäjät. He kyllä omaksuivat Wagnerin tekniikat, mutta eivät tämän ajatusmaailmaa ja leitmotiv-tekniikkaa. Ainoastaan säveltäjä Serovin pariskunta oli wagneraaninen ja vieraili Bayreuthissa. Kaštšein musiikki on hetkittäin sangen lähellä Legendaa Tsaari Saltanista, jonka näin aikoinaan kolmasti Bloomingtonissa. Erityisesti lopun lyyrinen huipennus ja happy end on tehty saman mallin mukaan ja on vaikuttavaa.

Ville Saukkosen ansio on erityisesti se, että hän löytää paitsi oikeat äänet myös oikeat tyypit rooleihin. Tyyppikysymys on tärkeä: Siegfried Wagner keksi kerran oikean ’tyypin’ Walther von Stolzingin rooliin Mestarilaulajissa – Bayreuthin olutkapakasta. Kun tämä sanoi, ettei ollut ikinä laulanut eikä esiintynyt teatterissa, vastasi maestro: Ei se mitään, kyllä me opetetaan.

Mutta Saukkosen ohjauksessa ei varmaan tarvinnut paljoa opettaa, koska kaikki laulajat olivat jo sangen ansioituneita. Vera Shelogassa Tuuli-Elina Kilpelä, Marle Himberg, Vuokko Saariaho, Robert McLoud (lauantaina) ja Rene Ertomaa.

Kaštšeissa Kalle Virtanen, Karoliina Laurila McLoud, Emmi Kaijansinkko, Olli-Tapio Tikkanen, Antti Pakkanen … ja kuorona eli Kylmän maan kansana Rimski-Ensemble. Saukkonen ohjasi kuoroa hauskasti niin, että heidän eleeensä rytmittyivät epäsymmetrisesti. Musiikki pysyi koossa pelkän pianon voimin, kiitos Tuomas Juutilaisen. Ylättävää miten orkestraalisia tehoja hän sai aikaan. Erikoiskiitos maskeeraajalle Anne Rautiolle, nukketeatterissa laulajat ovat likellä katsomoa; hän hallitsi aidon venäläismytologisen tyylin. Tarvitsee vain katsoa venäläisten maalarien kuvitusta Kaštšei kuolemattomaan.

Ilta tai oikeammin iltapäivä Rimski-Korsakovin parissa jäi mieleen erityisenä tapahtumana Helsingin sangen vilkkaassa musiikkielämässä.

– Eero Tarasti