Luigi Boccherini, mestarillinen sellisti, sävelsi runsaasti kamarimusiikkia, jossa pääosassa ensiviulun kanssa on usein sello. Radion sinfoniaorkesterin muusikot esiintyvät.
Defunensemble debytoi
Elektroakustiseen musiikkiin keskittynyt Defunensemble esittelee osaamistaan ensimmäistä kertaa. Kyseessä on vuonna 2008 perustettu yhtye, joka tilaa teoksia suomalaisilta säveltäjiltä ja esittää konserteissaan Suomessa vähälle huomiolle jääneitä elektroakustisen musiikin klassikkoteoksia.
Arvio: Väritetty sinfonia, irvokasta pianonsoittoa
Minimalismista puhuttaessa niputetaan usein tyystin toisistaan poikkeavaa musiikkia yhteen, vaikka esimerkiksi Philip Glassin viimeaikaisella, kaupallisesti menestyksekkäällä tuotannolla on vähän yhteistä saman säveltäjän 1970-luvun teoksien kanssa tai La Monte Youngin ajattomilla, prosessiivisillä urkupisteillä Arvo Pärtin ”valkoisten” sointien kanssa. Yhteistä monille näistä teoksista on kuitenkin se, kuinka pelkistämisestä voi seurata merkityksiä toiseen potenssiin.
”Tintinnabuli” on virolaisen, Berliinissä jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen Pärtin (s. 1935) antama nimitys 1970-luvun lopulta käyttämälleen sävellystyylille. Siihen asti säveltäjä teki monien ikätoveriensa tavoin niin uusklassisia, dodekafonisia kuin sarjallisiakin teoksia. Neuvostosensuurin esityskieltojen ja luovan kriisin seurauksena Pärt ryhtyi tutkimaan varhaista polyfonista vokaalimusiikkia, minkä seurauksena syntyi mainittu tintinnabuli, ”kellomainen”. Siinä yksinkertaisen, toistuvan kolmisointusäestyksen päälle rakennetaan enimmäkseen asteikon säveliä pitkin liikkuvaa, pitkien aika-arvojen melodiaa. Tämä ei kuitenkaan anna koko kuvaa musiikista: esimerkiksi uunituoreessa, Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen tammikuussa kantaesittämässä neljännessä sinfoniassa kolmisointusäestystä ei kuultu lainkaan, ja melodioissa tuntui olevan yhtä paljon hyppyjä kuin asteliikettäkin.
Pärt on todennut monitahoisen ja kompleksisen hämmentävän häntä, ja kaipaavan näiden sijaan yhtenäistämistä ja epäolennaisuuksista pelkistämistä. ”Musiikkini on kuin valkoinen valo, joka taittuu eri väreiksi kuulijan hengen prisman avulla.” Nyt kuultu sinfonia ei kaikilta osin välittänyt tätä kuvaa; musiikki oli väritetty valmiiksi kuulijalle. Varmasti tulkinnalla oli osuutta asiaan: turkkilainen Cem Mansur johti heti alusta kiihkeästi, draamaa korostaen, mikä nuottikuvan perusteella tuntui oudolta. Ehkä ensi kertaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa työskennelleen Mansurin lyöntiä ei ollut kovin helppo seurata, sillä yhteistä pulssia varsinkin hitaammissa jaksoissa ei tuntunut löytyvän, ja jousisoittajien äänten vaihdot olivat kovin epäyhtenäisiä. Silti, ahtaat soinnut äärimmäisissä rekistereissä (kuten alun viulujen koirapillimäiset terssit tai bassojen karhumainen möyrintä codassa) ja marimban pidättyneet puheenvuorot välittyivät hienosti.
On vaikea kuvitella kenenkään suhtautuvan ajankäyttöön vapaammin kuin mitä Aleksander Toradze teki Dmitri Sostakovitsin ensimmäisessä pianokonsertossa. Riskialttiisti solisti venytti fraaseja äärirajoilleen, keksien sinne tänne fermaatteja ja kenraalipausseja. Hiljaiset kohdat soivat usein vetoavan kimmeltävästi, mutta paljon ääniä jäi myös syttymättä, ja hutiloivalla soittotavalla virheitäkin sattui aika lailla. Kuultu tulkinta korosti minusta teoksen pinnallista luonnetta, sen näppäriä käänteitä ja koulupoikamaista huumoria. Mielestäni viehättävämpi lopputulos syntyy, kun näitä elementtejä katsellaan etäämmältä, temaattista yhtenäisyyttä korostaen.
Toisaalta – jäin leikittelemään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kaikki esiintyjät pyrkisivät yhtä irvokkaaseen tulkintaan. Ehkä syntyisi jotain uniikkia, jotain jota ei tarvitsisi toistaa mutta olisi jännittävä seurata. Nyt kaupunginorkesterin trumpetin varaäänenjohtaja Simon Cox soitti soolo-osuutensa hyvin kauniisti, lämpimällä ja hallitulla äänellä, mutta oli eri paria solistin kanssa ja hiukan vaisu. Sama koskee myös korrektisti säestänyttä orkesteria, vaikkakin finaalissa soittajat uskaltautuivat hiukan rehvastelemaan mukana.
Vaikkei aivan timanttisessa kunnossa ollutkaan, orkesteri eritti illan parastaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa, jonka eri osien karaktäärit erottuivat selkeästi. Itselleni tämän sentimentaalis-pompöösin musiikin kuulemiseen sekoittuu Tate Modernissa viime kesänä nähty Gilbert & Georgen teos Gordon’s Makes Us Drunk, joka sai pohtimaan suhdetta myös omaan kansalliseksi koettuun musiikkiin. Mutta: toki Elgar on käyttänyt suurta sinfoniakoneistoa taitavasti, ja usein erikseenkin esitetty osa Nimrod on kaunis, eittämättä.
Arvio: Suomalaisen musiikin hyvä ilta Carnegie Hallissa
Aloitan iloisimmista uutisista: Kaija Saariahon Mirage sai erittäin hienon New Yorkin ensiesityksen Saint Louis Symphony Orchestran konsertissa Carnegie Hallissa viime lauantaina. Karita Mattila esitti itselleen räätälöidyn soolostemman puhtaasti ja eläytyen, mutta ennen kaikkea upean hallitusti – yhtään vähempää ei voi sanoa teoksen sellosolistista Anssi Karttusesta eikä David Robertsonin johtamasta Saint Louis Symphony Orchestrasta. Toiseksi orkesterin esitys Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta oli hätkähdyttävä: Robertson tarjoili sinfoniasta niin hyvin harjoitetun, hallitun ja vaikuttavan tulkinnan, etten parempaa voisi enää toivoa.
Arvio: Sokolovin Beethoven järisytti
Grigori Sokolov kävi soittamassa vuosittaisen Helsingin-resitaalinsa sunnuntaina 5.4. Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Tunnelma oli jälleen paitsi väenpaljouden, myös soiton laadun vuoksi harvinaisen tiivis. Loppuunmyydyn konsertin päätteeksi yleisökin oli myyty.
Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla olivat Beethovenin sonaatit A-duuri op. 2 nro 2 ja Es-duuri op. 27 nro 1. Kuten aina Sokolovin tempot olivat hitaan puoleisia, mutta Beethoven-osuudessa eivät aivan äärimmäisiä. Sokolov, jolla on erehtymätön soittimenhallinta ja jonka tulkinnat ovat aina läpikotaisin ajateltuja, sai pidettyä teokset kuitenkin mainiosti koossa. Soitossa kiinnitti tällä kertaa erityisesti huomiota poikkeuksellisen laaja sointivärien valikoima ja etenkin niiden tarkoin punnittu annostelu. Beethovenin pianotekstuurit vaihtelevat hyvin paljaista ja askeettisista aina massiivisen orkestraalisiin. Sokolov teki tasoerot päivänselviksi juuri noiden sointiväritysten kautta. Oli hienoa havaita yleisön todella arvostavan syvällistä muusikkoutta – kahden hieman tuntemattomamman sonaatin jälkeen yleisö räjähti aplodeihin bravo-huutojen kera. Tällaiset konsertit ilahduttavasti vahvistavat uskoa pianoresitaalin voimaan tässä multimediantäyteisessä maailmassa.
Toisen puoliskon ainoa teos varsinaisessa ohjelmassa oli Schubertin järkälemäinen D-duurisonaatti D.850. Massiivista vaikutelmaa lisäsivät Sokolovin hitaanpuoleiset tempot. Vaikka hänen käsissään nekin tuntuivat sangen luontevilta, olisin joissakin paikoissa toivonut hieman eteenpäin suuntautuneempaa otetta. Schubertin teoksessa myös pohdin Sokolovin muusikkoutta ylipäätään. Hänen musiikillisen maailmansa ääripäissä tuntuvat olevan titaaninen suuruus ja toisaalta puhdas viattomuus. Vaikka tuo maailma on kiehtova ja rikas, tuntuu Sokolovin soitosta puuttuvan dionyysisyys. Elämänmakuisen verevä ”viini, laulu, naiset” -asenne loistaa poissaolollaan. Schubertin sonaatin wieniläinen, syvällisesti pinnallinen eleganssi jäi siksi käytännössä puuttumaan, tai ainakin se muuttui jollain tavalla ”pyhyydeksi”, ikään kuin Sokolov olisi maalannut kappaleesta suurta uskonnollista freskoa. Tämä edellä mainittu ei oikeastaan ole kritiikkiä vaan ennemminkin yleistä havainnointia. Kuulimme suurenmoista musisointia!
Ruhtinaallisessa ylimääräiskimarassa kuultiin Chopinin preludeja, sekä Rameauta ja Skrjabinia – toisin sanoen Sokolovin vanhaa ohjelmistoa. Kaiken kaikkiaan konsertti oli suuri elämys, jota kelpaa muistella myöhemminkin.
Saman kirjoittajan arvio Grigori Sokolovin edellisestä konsertista löytyy täältä.