Suomen Solistiyhdistys esittelee toimintaansa sanoin ja sävelin.
Arvio: Miellyttävä mutta tylsähkö pianokonsertto
Esa-Pekka Salosen Pianokonsertto on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sillä on arvovaltaiset tilaajat (New Yorkin filharmonikot, BBC, Ranskan radio, Pohjois-Saksan radio) ja vakioesittäjänä Yefim Bronfman. Lisäksi säveltäjä voi itse johtaa teostaan maailman huippuorkestereiden kanssa. Näillä eväillä saadaan uusi teos suurten yleisöjen kuuluville.
Puolituntiseen konserttoon mahtuu mm. jazz-vaikutteita, ilakoivia etnorytmejä ja romanttista hehkua Rahmaninovin tyyliin. Parhaimmillaan laajasta vaikutteiden kirjosta voi syntyä mielenkiintoinen ja elävä mutta silti eheä kokonaisuus, kuten vaikkapa Luciano Berion ja Kalevi Ahon teoksissa. Tällaisena Salosen pianokonsertto ei kuitenkaan hahmotu, vaan jää kokoelmaksi erilaisia hetkiä.
Musiikki soljuu eteenpäin tehden usein nousevaa liikettä, ikään kuin pyrkien johonkin. Ajoittaisista terävän rytmisistä jaksoista huolimatta päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee lavea linjakkuus. Harmoniat ovat pehmeitä, toisinaan lähes romanttisia. Konsertto on miellyttävää kuunneltavaa, mutta terä, purupinta ja punainen lanka puuttuvat.
Vaativa piano-osuus sisältää myös monenlaisia ilmaisukeinoja. Bronfman tulkitsi Salosen musiikkia virtuoosisella ja pontevalla otteella.
Debussyn La Mer soi Salosen johtamana elegantisti ja hillitysti. Väliaikaiset huipennukset olivat kuin patoutuneen tunteen pidättyneitä ilmauksia. Varsinainen volyymi säästettiin vaikuttavaan loppuun. Jousten kimmeltävät kuviot toisessa ja kolmannessa osassa hehkuivat satumaisella säihkeellä. Philharmonia-orkesterin muusikot toteuttivat kapellimestarin toiveet taidolla ja tarkkuudella.
Tarkkuus ja kontrolli hallitsivat myös Stravinskin Kevätuhrin tulkintaa – jopa siinä määrin, että joissakin kohdissa runsaampi irrottelukin olisi voinut olla paikallaan. Upeaa oli kuitenkin kuunnella huippuorkesterin herkkyyttä, voimaa ja iskevyyttä Kevätuhrin hypnoottisissa käänteissä.
Arvio: Sähköistä intensiteettiä ja äärimmäistä haurautta
Sunnuntain alkuillan sadekuurot virittivät sähköisen odottavan tunnelman Meta4-kvartetin konserttiin kerääntyneelle yleisölle. Odotukset palkittiinkin intensiivisellä konserttielämyksellä.
Konsertin avasi Antti Tikkasen intensiivinen tulkinta Kimmo Hakolan (s.1958) sooloviuluteoksesta A même les échos (1988). Suurimmaksi osaksi vimmaisesti riehuva teos haastaa esittäjänsä kaivamaan soittimestaan ulos laajan kirjon ääniä säveltasoista hälyn rajamaille asti. Aikansa modernismille uskollisena äänipalettia laajennetaan myös soittimen ulkopuolisiin ääniin: muusikko tuottaa ääniä jalkojen iskuilla ja aivan lopussa myös viheltämällä. Teoksen alkupuolen riehakkuudelle muodostaa tehokkaan vastapainon loppupuolen hauraasti laulava hidas jakso, joka yhtäkkiä riistäytyy hetkeksi mustalaismusiikista muistuttavaan katkelmaan palatakseen taas lopuksi rauhalliseen tunnelmointiin. Tikkasen keskittynyt esitys vangitsi kuuntelemaan – teoksen jokainen yksityiskohta soi vakuuttavan harkitusti ja musikaalisesti vailla minkäänlaista robottimaisuuden tunnelmaa.
Ilta jatkui koko Meta4:n voimin Hakolan läpimurtoteoksiin lukeutuvalla 1. jousikvartetolla (1986). Jo teoksen energinen ja rytmikäs aloitus osoitti ensemblen yhteissoinnin olevan saumattoman hioutunutta. Rytminen tarkkuus ja soittajien välinen balanssi ovat huippuluokkaa. A même les échos’a huomattavasti laveammin ja pitkälinjaisemmin soiva kvartetto antaa jo viitteitä Hakolan myöhemmästä säveltäjäkehityksestä: piristävän häpeilemättömästi runsaasti terssejä sisältävät harmoniat osoittavat Hakolan taituruuden rikkaasti soivien ja korvaa hivelevien harmonioiden saralla. Muotokaan ei jää Hakolalla altavastaajan asemaan: teos hahmottuu laajana orgaanisena kaarroksena, jossa liikutaan sulavasti hektisistä ryöpyistä hauraisiin sointeihin ja lähes ajan pysäyttäviin jäätyneisiin tilanteisiin. Niinikään Hakolan taukojenkäyttö on tehokasta ja luo voimakkaan, odottavan tunnelman. Rikas sointipaletti liukuu muhkean rehevistä harmonioista aina Helmut Lachenmannin jousikvartettiteokset mieleentuoviin hälymaailmoihin. Meta4:n antaumuksellinen tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Hakolan hieno teos sai arvoisensa, upean esityksen.
Väliajan jälkeen päätösnumerona kuultiin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) myöhäistuotantoon kuuluva B-duuri-kvartetto op. 130/133 (1825/1826). Laajuutensa puolesta jo sinällään kokonaiseksi konserttiohjelmaksi riittävä sävellys soi Meta4:n voimin uskomattoman energisesti ja vaivattomasti – selvästikään konsertin ensimmäisen puoliskon vaativa ohjelmisto ei ollut uuvuttanut esittäjiään. Beethovenin sävelkieli taipui kvartetin käsissä sujuvan notkeasti esittäjiensä oloiseksi, intensiivisyydessään herpaantumattomaksi kokonaisuudeksi. Varsinkin viidennen osan (Cavatina. Adagio molto espressivo) lähes aineettoman rauhalliset jaksot soivat lumoavan keskittyneesti. Toinen osa Presto piti erittäin vauhdikkaalla tempollaan lujasti otteessaan, vaikkakin hiljaisimmat nopeat paikat jäivät artikuloinniltaan aavistuksen sumeiksi.
Ensimmäisen konsertin perusteella Meta4:n kolmen konsertin sarja Helsingin juhlaviikoilla antaa luvan odottaa paljon. Peräkkäisinä iltoina esitettävät kolme eri ohjelmaa laajoine ja vaativine teoksineen on vähintäänkin kunnioitettava suoritus. Gloria Kulttuuriareenan lähes täpötäyden salin yleisö sai varmasti nautintoa kaikille aisteilleen. Erityismaininnan ansaitsee Ari ”Valo” Virtasen tyylikkäästi toteuttama lavan valosuunnittelu, joka toi piristävän lisänsä hienoon konserttikokemukseen.
Arvio: Yllättävää intohimoa ja draamaa
Etteikö Pierre Boulezin musiikki voisi olla kaunista? Epäilijöille voisi suositella tutustumista teokseen …explosante-fixe… kolmelle huilulle, elektroniikalle ja yhtyeelle: jotkin sävellyksen intohimoisista melodioista voisivat olla yhtä hyvin Poulencin tai Prokofievin kynästä.
Boulez suosii hienovaraisia ulkomusiikillisia keinoja tukemaan musiikin hahmottamista. Huilukonsertostakin käyvän teoksen osien välissä himmennettiin valaistusta elektronisten jaksojen ajaksi (ja kenties viemään huomiota partituurien vaihtamisesta), välillä taas yhtyeen kolme viulistia nousivat seisomaan tasavertaisuutta huilistien kanssa korostaakseen, ja kappaleen hyrisevän utuiseen harmoniakenttään päättäneessä Originel-jaksossa pääasiallisen huilusolistin hiljenneet ”varjot” istuutuivat. Ophèle, Cherrier ja Ralincourt vakuuttivat: huomiota herätti varmasti tarkoituksellisen yhtäläinen, perinteisen hierarkkista asetelmaa kaihtanut balanssi solistien ja yhtyeen välillä.
Pieni askel musiikkiteatteria kohden otettiin Boulezin Kaksoisvarjon dialogissa sooloklarinetille ja elektroniikalle, itselleni konsertin vaikuttavimmassa teoksessa. Pimennetyssä salissa spottivalo poimi puolikaaren muotoisen matkan tehneen solistin eri nuottitelineiden ääreltä, kun taas elektroniset välitaitteet vain kuunneltiin pimeydessä. Virtuoosi vailla vertaa, Jérôme Comte loihti (monine trilleineen) abstraktin, kiehtovan draaman vailla sanoja.
Yann Robin on teossarjassaan Art of Metal pohtinut, mitä kaikkea metallisuus musiikissa voi merkitä. Minulle tuli mieleen vastakkainasettelu eri materiaalien välillä, kun Alain Billardin metallinen kontrabassoklarinetti keskusteli puisten bassoklarinettien kanssa ja jousisoittajien Bartók-pizzicatot iskivät metalliset kielet puista otelautaa vasten. Lopulta soinneissa ei tuntunut olevan sellaista eroa, jota teoksen nimi antoi odottaa, eikä sävellyksen elokuvamusiikin mieleen tuonut vellonta jaksanut oikein kiinnostaa.
Luca Francesconin Etymo vei ajatukset taannoiseen laulukilpailuun: ehkä vokaalimusiikki kiinnostaa ihmisiä niin suuresti, koska kysymys on ikiaikaisesta ajanvietteestä, tarinankerronnasta? Olisi silti suurenmoista, jos useammat laulajat kuolon- ynnä muiden aarioiden lisäksi kiinnostuisivat soittimellisesta ilmaisusta, jonka sopraano Barbara Hannigan niin suvereenisti hallitsee. Fragmentoitu teksti yhdessä elektronisen manipuloinnin kanssa synnytti vangitsevan kokonaisuuden.
Ensemble Intercontemporainin muusikot soittivat mitä luultavimmin toissailtaisella tasollaan, mutta tämän konsertin sankareita olivat myös Ircamin tehokkaasti lavalla hääräilleet äänisuunnittelijat: Finlandia-talon akustiikassa monet soittajien finessit jäivät kuulematta, mutta elektroninen osuus soi hienosti.
Arvio: Solistien ja johtajien kollegio
Ensemble Intercontemporainin eilinen soitto oli balsamia nykymusiikkientusiastin korville. Kuten olen aiemminkin todennut, yhtyeen soinnissa kiinnittää huomiota poikkeukselliseen kirkkauteen ja sävyjen runsauteen. Mitä kompleksistenkin partituurien toteutus kuulostaa näin hyvältä, koska yksittäiset stemmat soitetaan tarkasti ja niiden paikka kokonaisuuden osana sekä tiedetään että tunnetaan. Virtuoosiset lyömäsoittajat kannattelevat yhtyeen todella dynaamista rytmistä draivia.
Vuonna 1974 syntyneen Bruno Mantovanin Le sette chiese oli oivallinen valinta vierailun alkuun. Yhdeksään osaan jakautunut, Bolognan ikivanhasta Santo Stefanon kirkolliskompleksista innoituksen saanut teos oli sulavaa kuunneltavaa duurisointuineen ja muine menneiden aikojen kaikuineen. Tekstuurissa käy kaiken aikaa melkoinen kuhina, mutta motiivisia ja säveltasollisia kiinnekohtia tuntuu aina löytyvän. Soittajat oli sijoiteltu eri puolille lavaa: jostain kulmasta yllättäen kantautuneet pianissimot ja muut tilaefektit toimivatkin Temppeliaukiossa oivallisesti.
EIC:n muusikot ovat yhtyeen toimintaperiaatteen mukaisesti kaikki solisteja ja ansaitsevat suitsutusta työstään. Huomattavaa on se, miten myös perinteisellä tavalla jaloja sointeja nämä enimmäkseen ranskalaisissa konservatorioissa opiskelleet muusikot soittimistaan ottavat. Erityisen mieleenpainuvia sävyjä Mantovanissa olivat Dimitri Vassilakisin läpikuultava pianosoolo ja viulisti Jeanne-Marie Conquerin tukevasti resonoiva tremolo. Kokonaisuus oli kollegiaalisuutta viehättävällä tavalla korostavan Susanna Mälkin hyvissä käsissä. Hän onnistui sekä lyömään tarkasti että luomaan taitteisiin vaivattomuuden ja rentouden tuntua.
Mantovaniin verrattuna Pierre Boulezin Dérive 2 on ankaraa kuunneltavaa, vaikka sävellyksen dramaattinen luonne seuraamista helpottaakin. Teoksesta kuultu laaja versio on vuodelta 2006, mutta stemmojen poukkoilevasta virtuositeetistä päätellen sen juuria on melko syvällä 1950-luvun darmstadtilaisessa perinteessä.
Sävellyksen keskeinen elementti tuntuu olevan supersoittimen idea: eri osaset liikkuvat dialogisen suhteen sijaan pikemminkin synkronissa toisiaan täydentäen, ja rytmistä unisonoa on paljon. Keskivaiheilla kappaletta on kontrapunktisempi jakso, jossa erinomaiset viulisti Hae-Sun Kang ja sellisti Eric-Maria Couturier soittivat laajahkot kadenssit.
Kollegiaalinen on omalla lakonisella tavallaan myös Boulez, jonka juhlallisuutta karttava tapa tulla lavalle, johtaa kappale ja poistua antaa ymmärtää: tässä musiikissa ei ole mitään sen kummallisempaa – kunhan soitimme, ja hyvin.