Category Archives: Konsertit

Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelma tuntui etukäteen mielenkiintoisen monipuoliselta: tarjolle oli laitettu 70 vuotta vanhaa saksalaista, uutta itävaltalaista musiikkia sekä romantiikan ajan vankkaa perusohjelmistoa. Moneen suuntaan kurkottanut ohjelma tarjosikin useampia yllätyksiä.

Hanns Eislerin (1898–1962) Kleine Sinfonie (1932) syntyi säveltäjän itsensä mukaan ajatuksesta, että sinfonia sävellysmuotona on ”enemmän tai vähemmän kuollut”. Lyhyen teoksen sävelkieltä leimaakin saksankielisen alueen sinfoniatraditiosta irtipyrkivä sentimentaalisuutta välttelevä ja paikoin fragmentaarinenkin ilmiasu. Eislerin musiikillinen ironia jätti kuitenkin varsin kesyn vaikutelman: ohjelmatekstissä groteskiksi kuvailtu scherzo-osa yllätti pehmeydellään ja nopea finaaliosa ei sekään oikein lähtenyt lentoon.

Kaiken kaikkiaan Kleine Sinfonien odottamaani sovinnaisempi olemus jätti miettimään, mahtoivatko teoksen sävelkieli ja muotoratkaisut tuntua räikeältä ja tuoreelta edes 1930-luvun yleisön korvissa – sen verran hampaatonta ja kesyä musiikkia Eislerin teos on moniin aikalaisiinsa verrattuna.

Vuonna 1943 syntyneen itävaltalaissäveltäjä HK Gruberin trumpettikonsertto Busking (2007) asetti kiinnostuneen odottavan tunnelman. Jo teoksen tavallisesta poikkeava orkestraatio – trumpetti, harmonikka, banjo ja jousiorkesteri – tuntui raikkaan mielenkiintoiselta ja monia mahdollisuuksia tarjoavalta kokoonpanolta. Teos tarjosi kuitenkin illan suurimman yllätyksen: se oli lähes täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä olin itse teokselta ja säveltäjältä odottanut.

Teoksen aloittanut trumpetin suukappaleella soitettu jammailu oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi vitsiksi, mutta muuttui aika pian itseään toistavaksi jankutukseksi. Samaa voisi oikeastaan sanoa koko teoksesta: varsin pitkä (tai ainakin siltä tuntunut) kolmiosainen konsertto oli kokonaisuudessaan muodottoman ja tasapaksun oloinen. Håkan Hardenbergerin virtuoosisen vaivaton esitys toki vakuutti, mutta lähinnä kevyen klubijazzin mieleentuova sävelkieli ei tarjonnut juurikaan kontrasteja edes teoksen eri osien välillä, minkäänlaisesta kulminaatiosta puhumattakaan.

Gruber jätti myös jännittävän ensemblen ilmaisumahdollisuudet lähes täysin hyödyntämättä. Aivan alussa kuultu, kenties hiukan New Orleans -jazziin viittaava nopeasti ohimennyt trio-osuus harmonikan ja banjon kanssa soi hyvin ja tähän ideaan olisin odottanut jonkinlaista kehittelyä, vastakommenttia tai edes paluuta. Teos kuitenkin jämähti solistin toisteiselle ja päämäärättömän tuntuiselle löysälle sooloilulle, jota kuultiin kiinnostavuuteensa nähden uskomattoman pitkän ajan. Ainoastaan toisen osan flyygelitorvelle kirjoitetut laulavat melodialinjat jousiston säestyksellä toivat pientä rikastusta teoksen kokonaismuotoon, mutta nämäkin elementit jäivät muuntumattomina ja väsyttävän pitkäkestoisina aivan liian toisteisiksi.

Nopea kolmas osa ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta, mutta kontrastoi edes kestonsa puolesta kahden aikaisemman osan kanssa: jo puuduttavan laahaavien nopean ja hitaan osien jälkeen finaalin siedettävän kompakti kesto päätti teoksen tarjoamatta edelleenkään minkäänlaista huippukohtaa tai muutosta jo aiemmin kuultuun.

On vaikeaa arvella, mitä Gruber on Buskingilla halunnut tarkoittaa tai sanoa. Itseäni virkistää usein kuulla ”perinteisen modernismin” (en ota tähän nyt enempää kantaa, aiheesta riittäisi varmasti sanottavaa omaksi keskustelukseen asti) traditiosta irtisanoutuvien tai kokonaan ulkopuolelle jättäytyvien säveltäjien töitä. Tavanomaisten muotoratkaisujen välttely suvantoineen, kehittelyineen ja huippukohtineen on tietenkin jo sinänsä mielenkiintoinen ja rohkeakin lähtökohta, mutta Gruberin tältä osin kieltämättä omintakeinen teos ei tunnu tähtäävän oikein mihinkään eikä tästä syystä tarjoa kuulijalleen riittävästi tarttumapintaa. Busking kuulosti oikeastaan keskinkertaisen easy-listening -jazzbändin tai kabaree-muusikkoporukan jammailulta, jonka joku oli kirjoittanut nuoteille muistiin.

John Storgårdsin herpaantumattoman tarkka työskentely Helsingin kaupunginorkesterin kanssa oli vaikuttavaa, mutta sekä Eislerin että Gruberin teosten köykäisyys jätti musiikillisesti lattean vaikutelman.

Konsertin päätösnumero, Johannes Brahmsin (1833–1897) toinen sinfonia D-duuri tarjosi illan painokkainta kuultavaa. Vaikka en koskaan ole ollut mikään Brahmsin musiikin suuri ystävä, nousi tämä teos mielestäni konsertin ehdottomasti musiikillisesti ansiokkaimmaksi teokseksi. Toisaalta, kahden edeltävän mahalaskun jälkeen olisi ollut jo aika hankalaa jatkaa samalla löysällä linjalla.

2. sinfoniassa Brahmsin sävelkieli soi kenties iloisemmin ja valoisammin kuin missään muussa säveltäjänsä teoksessa. Niinikään teoksessa loistaa poissaolollaan se tietty raskassoutuisuus, joka mielestäni vaivaa joitakin muita säveltäjän töitä. Helsingin kaupunginorkesteri soi rauhallisen laulavasti ja muhkeasti Storgårdsin johdolla. Suuret kiitokset ansaitsee jälleen puupuhaltimien korviahivelevät soolot sekä jousiston saumattoman samettinen yhteissointi. Pitkinä kaarroksina pehmeästi soljunut elämänriemu ja iloisuus sai vaikuttavan huipennuksen teoksen mahtipontisessa finaalissa.

Harvoinpa kuulee pianoresitaalissa Sibeliuksen sinfoniaa, mutta Espoon pianoviikoilla tämäkin on mahdollista. Henri Sigfidsson tarjosi avajaiskonsertin yleisölle äärimmäisen viimeistellyn tulkinnan pianisti-kapellimestari Karl Ekmanin sovittamasta Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta. Sovitus on vuodelta 1922 – viidennen sinfonian viimeinen versio oli julkaistu kolme vuotta aiemmin – eikä sitä ole sittemmin päivitetty. Vaikka pianoversio oli kiintoisa tuttavuus, ei silti voi kuin todeta alkuperäisen teoksen peittoavan sovituksen mennen tullen. Asiaa ei auttanut Tapiola-salin suuruus ja akustiikan kuivuus. Vaikka Sigfridssonin muototaju ja orkesterin eri sävyjen esiintuonti oli ensiluokkaista, jäi sinfonia kuriositeetiksi. Erityisesti ensimmäinen osa tuntui toisinaan päämäärättömältä haahuilulta puhtaasti sovituksellisista syistä. Toisessa osassa Sigfridssonin taito kuunnella eri tasoilla eteneviä melodialinjoja oli huomattavan taidokasta. Kolmannen osan vaskien terssiaihe ei valitettavasti pianoversiossa heti noussut lentoon, mutta onneksi tämä onnistui myöhemmin volyymin ja  äänimassan lisääntyessä.

Sibeliuksen kumppaneina kuultiin Johann Sebastian Bachin g-molli-toccata ja Robert Schumannin Karnevaali. Sigfridssonin pianismissa korvaani miellytti eniten ajankäyttö ja luontainen rytmintaju.  Niin Toccatan alun resitatiivinomaiset, vapaat jaksot kuin myöhempi tarkkaa pulssia vaativa tekstuuri hengittivät luontevasti. Sigfridssonin äänentuotto on kuitenkin melko suoraviivaista, mikä rajoittaa sävymaailmaa jossain määrin. Vaikka Bach sujui suvereenisti, se ei tällä kertaa minua koskettanut.

Schumannin Karnevaalin parissa koettiin konsertin hienoimmat hetket. Tämän nuoruusteoksen 22 pientä kappaletta muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, jonka Sigfridsson nivoi taidolla yhteen. Erityisesti Chiarinassa ja Chopinissa hän sai pianon laulamaan sielua hivelevällä tavalla. Pierrotin vastakohtaisuudet hyppäsivät silmille hieman liian rajuina ja Paganini meni tekniikkaharjoituksen puolelle, mutta kokonaisuutena Karnevaali oli hieno esitys. Lopun Davidsbündlereiden marssissa filistealaisia (eli poroporvareita) vastaan oli  euforiaa, joka välittyi yleisön perukoille saakka. Tämä olisi varmasti miellyttänyt nuorta Schumanniakin taiteilijakavereineen. Encorena kuultiin Sibeliuksen oma virtuoottinen pianosovitus Finlandiasta.

Uusinta-kamariyhtyeen 10-vuotisjuhlakonsertin käsiohjelmasta löytyy yhtyeen tärkeimpiin puuhamiehiin kuuluvan säveltäjä-alttoviulisti Max Savikankaan pohdinta Uusinnan syvimmästä olemuksesta: ”On inspiroivaa, että on olemassa luotettava säveltäjä- ja/tai muusikkokollektiivi, jonka tunnen ja joka tuntee minut. Jonka kanssa ei tarvitse aina alkaa alusta.”

Lauantain konsertti oli hieno todiste siitä, että monen vuoden yhteinen aherrus alkaa kantaa hedelmää. Uusinta-yhtyeen alkuvuosia leimannut harrastelijamaisuus ja epätasaisuus on vuosien saatossa muokkautunut dynaamiseksi ammattiosaamiseksi. Yhtyeen muusikko-säveltäjät ovat kotonaan omien teostensa tulkkeina ja yhtyeen piiriin kuuluvien kotimaisten kollegojen musiikin parissa. Konsertin alkupuolella kuulimme kantaesityksinä Lauri Toivion tulkinnan omasta soolohuilukappaleestaan Noitavaino ja Max Savikankaan esittämän kadenssin omasta keskeneräisestä alttoviulukonsertostaan. Toivion teoksessa oli aiheeseen sopivaa dramatiikkaa ja Savikangas esitteli kadenssissaan aikaisemmista alttoviuluteoksistaan tutuksi tulleita erikoissoittotekniikoita.

Uusinta-yhtyeen ideologiaan kuuluvat kantaesitysten lisäksi myös uusintaesitykset. Lotta Wennäkosken Sival viululle ja kanteleelle sai kantaesityksensä kesällä Musiikin aika –festivaalilla. Maria Puusaaren ja Eija Kankaanrannan raikkaan musikanttinen tulkinta hienosta teoksesta jäi mieleeni Viitasaarelta, ja niinpä oli suuri ilo saada kuunnella teos toistamiseen samojen muusikkojen esityksenä.

Lauri Kilpiö on pysynyt uskollisena sävelkielelleen, jonka juuret ovat vahvasti suomalaisessa modernissa ekspressionismissa (Aarre Merikanto, Paavo Heininen, Usko Meriläinen). Kantaesitetyssä Fog, Stream and Fleeting Objects –teoksessa tuttuun palettiin ilmestyi uusia vivahteita: Kilpiö oli laajentanut ilmaisua jännittävään suuntaan yhdistämällä soittimilla tuotettavia hälyääniä perinteiseen satsikudokseen. Teoksen parhaita hetkiä olivat soinnilliset rajatila-alueet, joissa hälyääni on ”kirkastumassa” harmoniaksi tai harmonia ”sumentumassa” hälyksi. Hälyäänet näyttävät olevan Kilpiölle keino perinteisen sointimaailman laajentamiseen, eivät lähtökohta teoksen harmonian ja rytmin rakentamiselle kuten vaikkapa Kaija Saariaholla. Muodonnan suhteen Kilpiö ei selvästikään halunnut antaa teoksensa ajelehtia holtittomasti impressionistisessa sumussa. Niinpä teoksen muotokaari oli perinteisen selkeä: huipennus tapahtui suurin piirtein kultaisen leikkauksen osoittamassa kohdassa.

Sumu oli haihtunut konsertin päättäneessä Uusinnan isähahmolta Osmo-Tapio Räihälältä kantaesitetyssä teoksessa Suprematisse: musiikki näyttäytyi siinä Matissen tai Malevitsin maalausten tapaan kirkkaina perusväreinä ilman varjostuksia. Teoksen orkestraatio ja eklektinen sävelkieli toivat mieleen 20-luvun venäläisen avantgarden (Roslavets). Räihälä jakoi teoksessaan sooloja demokraattisesti kaikkien soittajien kesken. Näin myös Line Johannesenin pasuuna ja Juho Martikaisen kontrabasso pääsivät esille. Kapellimestari Eva Ollikainen luotsasi Kilpiön ja Räihälän teokset energisen varmasti ja napakasti. Gyllenberg-salin akustiikka sopii parhaiten pienille kokoonpanoille. Kun soittajia on yli kymmenen henkeä, kuten Kilpiön ja Räihälän teoksissa, sali alkaa fortissimoissa mennä hieman tukkoon.

Uusinta-yhtyeen uusinpana haasteena on kansainvälinen ohjelmisto. Juhlakonsertin aloitti ranskalaisen Régis Campon (s. 1968) rytmisesti ilakoiva sekstetto Pop-art vuodelta 2002. Toisella puoliajalla kuultiin Gérard Pessonin (s. 1958) Nebenstück klarinetille ja jousikvartetille vuodelta 1998. Ranskalaisen säveltäjän kvintetto on kaukaa muistin syövereistä kantautuva uudelleentulkinta Johannes Brahmsin Balladista op. 10 nro 4. En ole aivan vakuuttunut siitä, että kannattiko Brahmsin alkuperäinen pianoteos esittää välittömästi ennen kvintettoa. Pesson käy joka tapauksessa omassa teoksessaan Balladin erittäin tunnollisesti lävitse alusta loppuun. Niinpä Emil Holmströmin henkevä Brahms-tulkinta uhkasi kääntää mielenkiinnon pois Pessonin kelmeästä varjoleikistä. Uusintalaisten Nebenstück-esitys olisi ehkä vaatinut vielä ripauksen hienosäätöä, jotta tämä kuiskaten ja vihjaillen etenevä musiikki olisi hurmannut yleisön.

Richard Strauss (1864–1949) päättää oopperatuotantonsa viimeisen suurteoksen Capriccion pohdiskelemalla, kumpi onkaan oopperassa tärkeämpää, sanat vai sävel. Runoilija Olivierin ja säveltäjä Flamandin hakkailema leskikreivitär Madeleine tuskailee valintansa kanssa vain niin kauan kunnes hovimestari tulee kertomaan päivällisen olevan katettu. Persoonalleen uskollisesti tämä yhtenä aikana modernistien ihailusta, toisena pilkasta nauttinut säveltäjä viheltää siis pelin poikki. Kuusikymmenvuotisen sävellysuransa ehtoopuolella Strauss tekee saman kuin Verdi viimeisessään, Falstaffissa; kummatkin asettavat vatsan nautinnot rakkauden ja taiteen edelle.

Vuonna 1941 valmistunut ooppera elää vahvasti Straussin omimmassa, 1800-luvun lopun myöhäisromanttisessa ilmaisussa ja on siis auttamattoman vanhanaikainen. Straussille kysymys ei kuitenkaan ollut musiikillisesta kompromissista, sillä hän oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin hylännyt vallankumouksellisuuden ja keskittynyt musiikintekoon. Kohun modernistien piirissä aiheuttaneiden Salomen ja Elektran jälkeen pian syntyneet, sävelkieleltään ”helpot” oopperat Ruusuritari ja Ariadne Naksoksella ovat tästä parhaana osoituksena.

Capriccion eräs erikoisuus on, että alkusoiton virkaa hoitaa jousisekstetto, joka johdattelee kuulijan tarinan salonkimiljööhön. On suorastaan sääli, että Strauss on kirjoittanut niin vähän kamarimusiikkia, sillä Radion sinfoniaorkesterin soolosoittajien esittämänä sekstetto vakuutti etevyydessään. En ole tottunut pitämään RSO:ta saksalaisen myöhäisromantiikan omimpana tulkkina. Seksteton jälkeen täyteen kokoonsa kasvaneena, Okko Kamun johtamana, se kuitenkin fraseerasi ja väritti Straussin fantastista sävelkudosta kuin parhaimmat saksalaisorkesterit. Kamu pyrkii rytmisten epäyhtenäisyyksien riskilläkin jatkuvasti antamaan musiikilliselle liikkeelle suuntaa. Tässä hän on erilainen kapellimestari kuin monet nuoremmat suomalaiskollegansa, jotka korostavat mahdollisimman yhtenäistä ja teknisesti puhdasta soittoa.

Keskiviikkoillan konsertin suurin persoona oli kuitenkin Soile Isokoski. Saimme kuulla Capriccion loppukohtauksen, kreivitär Madeleinen suuren rakkauden polttaman aarian sekä kaksi ansaittua ylimääräistä samalta säveltäjältä. Isokosken täyteläinen, ihaniin pianissimoihin kykenevä ääni on helmi sopraanojen joukossa. Hän on myös suuri tulkitsija, joka pystyy nauttimaan Straussin vaikeasta mutta upeasti kirjoitetusta vokaalilinjasta. Myös saksan kieli on Isokoskelle musiikillisen ilmaisun väline, mikä ei ole suinkaan itsestäänselvyys.

Konsertin jälkipuolisko oli siis varsin yhtenäinen, taiteellisesti täysipainoinen kokemus, kiitos niin esittäjiensä kuin Richard Straussin musiikin. Alkupuolesta oli vaikeampi saada samanlaista otetta, mielenkiintoisesta ohjelmistosuunnittelusta huolimatta.

Ensimmäisen puoliskon avasi Väinö Raition (1891–1945) Fantasia estatica vuodelta 1921. Raitio oli kosmopoliitti, joka opiskeli Venäjällä ja matkusteli Saksassa ja Ranskassa; hänen musiikkinsa viliseekin vaikutteita Skrjabinilta, Stravinskilta ja monelta muulta. Fantasia estatica on Raitiota moderneimmillaan, sillä 1930-luvun tuotannossaan hän kääntyi monien muiden suomalaisten säveltäjäkollegojensa tapaan konservatiivisempaan suuntaan.

Raitio oli Suomen oloissa aikanaan harvinaisen lahjakas ja taitava modernisti sekä etenkin orkesterinkäytössään maailmanluokkaa. Hän on kuitenkin jäänyt muiden aikalaistensa, kuten vaikkapa Aarre Merikannon tai Uuno Klamin varjoon. Yksi syy saattaa piillä siinä, että Raition musiikilliset ideat eivät vakuuta persoonallisuudellaan. Varsinkin alkupuoliskon päättänyt baletti Vesipatsas vuodelta 1930 jätti huvittuneen olon: banaali jatsitango katkeaa kuin humalaisen humppamuusikon ajatus. Tosin teoksen partituuri on hukkunut ja se on koottu uudestaan Kansallisoopperan arkistoihin jääneistä stemmoista, joten kuka tietää vaikka loppu olisi alunperin ollut erilainen.

Raition teosten välissä kuultiin kantaesityksenä Olli Virtaperkon (s. 1973) viime talvena valmistunut Kuru. Lapin luonnosta innoituksensa saanut kymmenminuuttinen haastoi onnistuneesti Väinö Raition teokset orkestroinnillaan, jossa riitti postmoderneja oivalluksia viime vuosisadan alun modernismista vuosituhannen vaihteen etnovaikutteisiin.

Virtaperko kirjoittaa käsiohjelmassaan, että hän on kohottanut ”äänen väriin ja sointiin liittyvät kysymykset tasaveroisiksi osatekijöiksi perinteisten satsillisten kysymysten rinnalle”. Varmasti onkin niin, että taitavan orkestroinnin yksi reunaehto on orkesterivärien ja -tekstuurien nostaminen harmonian ja kontrapunktin rinnalle säveltäjän työkalupakissa. Tämä tuo säveltäjälle kuitenkin myös haasteita, sillä teoksen draamallisen kokonaiskaarroksen hallitseminen vaatii tällöin harmonian, eleiden ja orkestroinnin välisen vuorovaikutuksen läpikotaista tuntemista. Vaikka en tällä kuuntelukerralla kokenutkaan Virtaperkon teoksen useiden huippukohtien kokonaisdramaturgiaa, vaikutuin kuitenkin hänen musikanttisen sujuvasta sävelten ja värien maailmastaan. Parhaimmillaan Kuru oli läpikuultavissa, jännittävästi soivissa värijaksoissaan, joita olisi kuunnellut mieluusti pidempäänkin.