Category Archives: Arviot

Luullakseni juuri tällaiselta se kuulosti Mantovan hovissa 1607. Metropolian oopperahankkeet ovat olleet viime aikoina virkistäviä ilon hetkiä Helsingin musiikkielämässä. Esiintyjät ovat nuoria ja innokkaita, monet ehkä ensikertalaisia , katsoja-kuulija vaistoaa, että tämä on kuin ’uutta musiikkia’ heille. Suomessa on saavutettu myös barokkimusiikin autenttisten esitysten korkea taso periodisoittimilla. Orkesterin rooli Edward Ananian-Cooperin johdolla aidon sointimaailman luomisessa oli aivan olennaista.

Keskeistä oli kuitenkin ohjaaja Ville Saukkosen visio Monteverdin Orfeosta. Tulkinta oli yhtaikaa autenttinen ja moderni. Hän tahtoi tuoda esiin musiikin ja draaman varsinaisen sanoman, narratiivin ja asettui, niin kuin pitää, ’vain ikkunaksi taideteokseen’. Näinhän Marcel Proust luonnehti näyttelijätär Sarah Bernardia Pariisissa. Saukkosen ohjaus saavuttikin sen tason, jolla mm. Ranskassa tehdään nykyisin barokkioopperaa. Silloin kuin ’modernisoidaan’ ei koskaan muututa ’Regietheateriksi’ mikä tarkoittaa, että ohjaaja rakentaisi oman ja usein häiritsevän luomuksensa alkuperäisen draaman päälle. Tässä oli toki jonkin verran ’vieraannuttamista’ – Pastoren koomisessa roolissa ja siinä, että Orfeo esintyy häissään muodikkaassa mustassa hipsteripuvussa. Mutta ei liikaa, vähemmän kuin Chereaulla ja paljon pidättyvämmin kuin Saukkosen Giulio Cesaressa joku aika sitten. Ennen kaikkea Saukkosella on kyky ohjata nuoria laulajia ja saada esiin kunkin ilmaisun voimavarat ja kanavoida ne oikein draaman kokonaisuuteen. Orfeo oli siis aidosti vaikuttava, liikuttava ja nykykatsojaa puhutteleva – ja sitähän koko myyttinen perustarina on jo sinänsä.

Musiikillisessa mielessä valmennus oli ollut huolellista. Suomessa on loistavia ääniä ja kykyjä. Pääosan Juho Punkeri osasi eläytyä roolinsa kahteen vaiheeseen: alun euforiaan ja lopun dysforiaan vakuuttavasti. En ole laulun ekspertti mutta mielestäni hän on baritoniin vivahtava tenori. Ensimmäisellä puoliskolla hän esiintyi pehmeällä äänellä, mutta terävöitti sitä huomattavasti jo toisen puoliajan alussa. Hän on musiikin maisteri Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolta. Toinen päärooli oli Tero Halosen kaksoishahmo Pastorena ja sitten lopuksi Apollona. Halosella on hyvin omintakeinen ääniaines, joka on jatkuvasti kehittynyt kohti isompia rooleja. Hän on myös näyttämöllisesti ja liikunnallisesti mitä erilaisimpiin kohtauksiin sopiva laulaja. Mielenkiintoista on nähdä ja seurata lupaavan uran jatkoa. Euridicena Johanna Lesonen oli myös rooliin erittäin hyvin soveltuva. Ooppera alkoi hiljaisuudella kunnes La Musica eli Meri Metsomäki purki sen narraatiollaan. Suruviestin tuoja oli Messagiera Tuula Saarensola. Nymfi eli Milla Mäkinen (myös Proserpinan roolissa), Speranza eli Iida Antola, Kharon eli Erik Rousi ja Pluto eli Ronnie Karlsson loistivat kaikki lyhyissä rooleissaan. Tanssikohtaukset tukivat oivasti tapahtumia, oopperan ideahan oli antiikin tragedian rekonstruoiminen ja siihen kuului liikunnallinen elementti. Samoin kuoro ’elävänä muurina’ katsojien ja näyttämön välillä, kuten myöhemmin romantiikan teorioissa todettiin, toimi erinomaisesti milloin etäännyttävänä, milloin tapahtumia kiihdyttävänä elementtinä.

Kaiken kaikkiaan Metropolian hankkeet ovat aina tärkeitä pedagogisia tapahtumia mutta oopperaa katsellessa se unohtui täysin ja katsoja eläytyi Orfeon retkiin. Miten paljon Richard Wagner saikaan juuri tästä oopperasta, muistetaan vain Valkyyrian ’ruumiita’ ja Siegmundia. Apollon ilmestys taas rinnastui tässä ohjauksessa Don Giovannin Comandatoreen.

— Eero Tarasti

Monteverdi: Orfeo
Opiskelijaproduktio
Keskiviikko 3.6. klo 18
Perjantai 5.6. klo 18

http://www.metropolia.fi/ajankohtaista/

kuva: Holger Kettner

kuva: Jari Kallio

”Haydn on suurin säveltäjistä, joita emme tunne.” Näillä sanoilla Sir Simon Rattle aloitti esittelypuheensa Wienin filharmonikoiden konsertissa, jonka päänumerona kuultiin Sir Simonin koostama tunnin mittainen ”imaginäärinen sinfonia”, rikas kokoelma säveltäjän kekseliäintä musiikkia.

Tottahan se on, lukuunottamatta kourallista klassikkoja Joseph Haydin (1732-1809) hulppeasta tuotannosta isoa osaa kuulee niin konserteissa kuin levyilläkin varsin harvoin. Montako sinfoniaa tunnemme Pariisilaisten ja Lontoon sinfonioiden lisäksi? Kuka meistä on kuullut jonkin Haydnin kolmestatoista oopperasta? Entäpä ovatko Haydin kuusikymmentä sävellystä mekaanisille kelloille (Flötenuhr) musiikinkulutuksemme arkipäivää?

Haydn oli muusikkona itseoppinut, onneksi. Äärimmäisen musikaalisena ja luovana henkilönä Haydn olisi tuskin ollut ilmaisussaan yhtä vapaa ja rohkea, jos hän olisi kulkenut ”oikeaoppisen” koulutuksen läpi.

Huomionarvoista on, että juuri Haydn loi kaksi merkittävintä länsimaisen (taide)musiikin muotoa, sinfonian ja jousikvarteton. Uraauurtavan muotoajattelun ohella Haydnin sävellykset sisältävät varsin estottomia harmonisia ratkaisuja, erilaisten tyylien rohkeita yhdistelmiä sekä esitystilanteisiin liittyvää absurdia komiikkaa. Nämä Haydnin monet kasvot Rattle oli oivallisesti poiminut illan konserttiohjelmaansa, joka tarjosikin siten monia oivalluksen hetkiä.

Siinä missä Vuodenajat-oratorion (1801) Talvi-osan johdanto ennakoi hämmästyttävästi Richard Wagnerin (1813-1883) Tristanin ja Isolden (1857-59) preludia, Il distratto -sinfonan (nro 60, 1774) finaalin ad lib -kaaos on puolestaan ehtaa Monty Pythonia.

Samalla kun Haydn oli armoitettu humoristi, hänellä oli myös pistämätön draaman ja kerronnan taju. Ajatellaanpa vaikka Luomisen (1796-98) johdantoa, jolla myös Rattle ja Berliinin filharmonikot aloittivat seikkailunsa. Haydnin musiikki kuvaa antiikin kreikkalaisten käsitykseen nojaten järjestäytyneen maailman (eli harmonian) syntyä edeltänyttä universumin kaaosta tasapainoillen käsittämättömän hienosti musiikillisen kaaoksen ja järjestyksen rajoilla. Tuo musiikki yhdessä Wagnerin Reininkullan (1853-54) preludin ja György Ligetin (1923-2006) Atmosphèresin (1961) kanssa luo mielikuvia voimakkaammin kuin mikään kuulemani.

Lisää näyttöä Haydnin huikeista teatterimuusikon kyvyistä saatiin pääsiästeoksen Kristuksen seitsemän viimeistä sanaa ristillä (1787) hurjan maanjäristysmusiikin sekä oopperan L’isola disabitata (1779) hämmästyttävän syvää autiuden tuntua luovan alkusoiton kautta. Sinfonian nro 64 (1774) Largo -osassa taas Haydn käyttää taukojen tehovoimaa tavalla, joka ennakoi Anton Brucknerin (1824-1896) sinfonisia ratkaisuja.

Musiikillisesti Haydnilla oli vuodesta 1761 saakka unelmatyöpaikka Esterházyn hovissa, jonka kapellimestarina hänellä oli käytössään tuon ajan parhaat muusikot. Myöhäisvuosinaan Lontoossa ja Wienissä Haydn nousi kulttihahmoksi, jota bongattiin kaduilla kuin nykyajan poptähtiä.

Mutta poptähti Haydn juuri olikin. Hänen musiikkinsa on täynnä raikasta kansanmusiikin henkeä niin rakenteelliseti taitavaa ja teknisesti vaativaa kuin se samalla onkin. Oivallisina esimerkkeinä tästä toimivat sinfonian nro 46 (1772) finaali sekä kuudennen sinfonian (1761) menuetti, jossa maanläheinen tanssi yhdistyy taidokkaisiin kontrabassolle ja puhaltimille kirjoitettuihin solistiosuuksiin.

Suvereenin instrumentinhallinan ohella Haydnin vaatii soittajiltaan myös monia ulkomusiikillisia ratkaisuja, lavashow’ta. Il distratto -sinfoniassa soittajilla on olevinaan vire hukassa, ja finaalin kesken suoritetaankin teatraalinen viritysoperaatio, jossa Rattle ja konserttimestari Clemens Hellsberg kunnostautuivat koomikkoina. Jäähyväissinfonian (1772) finaalissa puolestaan Haydin alkuperäistä ohjeistusta noudattaen muusikot ja lopulta kapellimestarikin poistuivat yksitellen lavalta kahden viulistin soittaessa viime tahdit lähes pimeässä salissa. Tarina kertoo, että Haydin alkuperäinen tarkoitus oli viestittää tällä työnantajalleen kreivi Esterházylle, että oli aika päästää hovimuusikot kesälomalle.

Ehdottomasti konsertin eksentrisimpiä hetkiä koettiin riemastuttavassa ”Esterházy keskiyöllä” -välisoitossa, joka oli koostettu Haydnin sävellyksistä mekaanisille kelloille. Mahtavana loppuhuipennuksena kuultiin sinfonian nro 90 (1788) finaali, jonka erikoisuutena on valelopetus ja sen kertaus, joilla yleisö huijattiin kahdesti loppuaplodeihin ennen varsinaista, vimmaisen riemuisaa päätöstä.

Pitkän kokemuksensa ja verrattoman muusikkoutensa kautta Sir Simon Rattle on noussut aikamme merkittävimmäksi Haydn-kapellimestariksi Nikolaus Harnoncourtin rinnalle. Suuret kiitokset kuuluvat myös Wienin filharmonikoille, joiden panos Haydnin parissa oli jälleen kerran unohtumaton.

Jos Haydnissa riittää yhä tutustuttavaa, on kanadalaissäveltäjä Claude Vivier (1948-1983) monille myös täysin uusi tuttavuus. Spektrimusiikista ja mm. Stockhausenilta vaikutteita saaneen Vivierin suppeahkon tuotannon hienoimpia teoksia on konsertin aluksi kuultu parikymmenminuuttinen Lonely Child (1980) sopraanolle ja kirjolla lyömäsoittimia vahvistetulle wieniläisklassiselle orkesterille.

Lonely Childissa Vivier rakentaa orkesterikudosta erilaisista toisteisista sävelaiheista sointivärin ohjatessa kokonaismuodon rakentumista. Sopraanon vaikuttava osuus kohoaa orkesterin utuisesta soinnista omiin korkeuksiinsa sulautuen kuitenkin hetkittäin jousien ja puhallinten aiheisiin.

Sopraano Barbara Hannigan teki loistavaa työtä Vivierin keksimän kuvitteelisen kielen sekä ranskan välillä vuorottelevan, yksinäisyyden olemusta peilaavan tekstin parissa. Sir Simon houkutteli Wienin filharmonikoiden rikkaan soinnin täyteen hehkuunsa.

Vivierin spetrimusiikin vaikutteille rakentuva, jossain määrin myös minimalistisäveltäjiä muistuttava, varsin persoonallinen ilmaisu tuo kiintoisalla tavalla mieleen Georg Friedric Haasin uudemman tuotannon. Nuorena traagisesti kuolleen Vivierin tuotantoa soisi tapaavan konserttiohjelmissa useammin.

Kokonaisuutena Rattlen ja orkesterin Konzerthausin ohjelma oli mitä ilahduttavin seikkailu kahden hyvin eri tavoin omaperäisen säveltäjän kiehtovaan maailmaan. Harvassa ovat näin vaikuttavat konserttikokemukset. Mielenkiinnolla odotan, millainen kokemus Wienin filharmonikoilla on tarjota Musiikkitalon konsertissaan kahden viikon kuluttua Sibeliuksen, Schubertin ja Beethovenin parissa Franz Welser-Möstin johdolla.

— Jari Kallio

Wienin filharmonikot / Sir Simon Rattle, kapellimestari
Barbara Hannigan, sopraano
Wiener Konzerthaus
To 28.05.2015 klo 19.30

Claude Vivier: Lonely Child
Joseph Haydn:
– ”Imaginäärinen sinfonia” (koostanut Sir Simon Rattle)
– Johdanto oratoriosta ”Luominen”
– Il terremoto teoksesta ”Vapahtajan seitsemän viimeistä sanaa ristillä”
– Alkusoitto oopperasta ”L’isola disabitata”
– Osia sinfonioista nro 6, 45, 46, 60, 64 ja 90
– Talvi-osan johdanto oratorioista ”Vuodenajat”
– Kokoelma sävellyksistä mekaanisille kelloille (ääninauha)

Kuva: Benjamin Ealovega

Kent Naganon kolmannen Suomen vierailun säveltäjäpari ei ohjelmiston julkaisuhetkellä yllättänyt. Kalifornialaiskapellimestari on esittänyt ja levyttänyt merkittävän paljon Anton Brucknerin musiikkia, ja kantaesittänyt Kaija Saariahon teoksista ohjelmaan kuuluneen Maan varjojen (2013) lisäksi laajalti menestyneen L’amour de loinin (2000). Yllättävää tietenkin oli, että uruille oleellisen roolin antava, konserttonakin muiden paitsi säveltäjänsä markkinoima teos oli päätetty tuoda saliin, josta urut puuttuvat. Helsingin Sanomien tammikuisessa haastattelussa Saariaho totesikin itsensä ”ylipuhutun” esitykseen, jossa käytettiin digitaaliurkuja.

Ohjelmistosuunnittelun kannalta jo uruista on aasinsillaksi Bruckneriin, soittimen aikanaan tunnettuun virtuoosiin, mutta Ylen haastattelussa Nagano kertoi yhdistävänsä nimenomaan konsertin aloittaneen Saariahon teoksen itävaltalaisen musiikkiin. Yhdistäviksi tekijöiksi kapellimestari hahmotteli esimerkiksi hitaan harmonisen liikkeen, tanssirytmit ja vähä vähältä muotoaan muuttavan jousitekstuurin.

Brucknerin sinfonioiden eri versiot panevat tunnetusti asiaan vihkiytymättömän – kenties tottuneidenkin – pään pyörälle, ja RSO:n ensimmäisissä harjoituksissa nuottitelineille olikin oireellisesti päätynyt Romanttisen neljännen sinfonian väärä, vuonna 1874 valmistunut alkuperäisversio. Nagano on levyttänyt kyseisen kuriositeetin Baijerin valtionorkesterin kanssa, mutta nyt hän oli valmistautunut johtamaan useimmille nykykuulijoille tutun, vuosien 1878 ja 1880 uudistukset yhdistävän kokonaisuuden.

Jo kantaesityksessään suuren menestyksen saaneesta sinfoniasta valmisti oman, merkittävästi lyhennetyn ja orkestraatiota muuttavan versionsa myös Gustav Mahler vuonna 1900. Hänestä kerrotaan usein tarinaa yhtenä ainoista Brucknerin kolmannen sinfonian kantaesityksen aplodeeraajista, mutta Mahler suhtautui kuitenkin vanhempaan kollegaansa monen muun tapaan melko skeptisesti. Yksityisessä kirjeenvaihdossaan hän kuvaili tämän sinfonioita ”musiikinriekaleina ja pahimman luokan järjettömyytenä…, jonka jumalaiset oivallukset ja teemat tosin usein keskeyttävät”. Brucknerin ja Mahlerin musiikissa on tunnetusti paljon samaa; pinnallisimmin silloin, kun säveltäjät tanssittavat konserttisalia muun muassa ländlereillä. Säveltäjien perustavanlaatuista eroa voisi kuvata Theodor W. Adornoa mukaillen: siinä missä Mahler ”poimii tien sivulta lasinsirpaleen, nostaa sen aurinkoa vasten ja antaa kaikkien valon värien loistaa sen lävitse”, Bruckner taas kantaa populaarimusiikkivaikutteitaan kauniisti muotoilemassaan terraariossa ja varoo pudottamasta sitä kadun kiveykselle.

Vaikka Bruckner olisikin tavoitellut omassa maailmassaan sävelainesosien ehdotonta yhtenäisyyttä, välillä tulkitsijoilta toivoisi reteämpää otetta rahvaan musiikkia suodattaviin hetkiin – niin myös perjantaina. Vaan esittihän RSO voimakkaasti eläytyvän ja kuuluvasti hyräilevän Naganon johdolla sinfonian toki erinomaisesti. Heti alkutahdeissa tremolojouset vaihtelivat voimakkuuttaan käyrätorven alla vaikuttavasti, ja läpi teoksen sekä puu- että vaskipuhaltajilta kuultiin hienoja sooloja. Erityisesti vasket saivat esityksen jälkeen yleisöltä innostunutta palautetta, ja johdattivat sekä tuttijytinässä että hellempisävyisissä kuluissa kokonaisuutta loistokkaasti ja vain mitättömin kauneusvirhein.

Nagano on otettu vierailuillaan Suomessa vastaan innokkaasti, ja myös nyt rauhallisen varmaotteinen maestro sai äänekkäät suosionosoitukset sekä yleisöltä että orkesterilta. Kapellimestarin konserttikalenterissa seuraava kuukausi näyttää muutenkin varsin suomalaisväritteiseltä. Lähipäivinä hän johtaa Sibeliuksen toista sinfoniaa Montrealissa ja Torontossa, kesäkuun toisella viikolla ensimmäistä ja kolmatta sinfoniaa Göteborgissa. Tämän kuun lopulla Valkyyrian ensimmäisen näytöksen konserttiesityksessä Montrealissa puolestaan laulaa Hundingina yhdysvaltalaiskapellimestarin kanssa aiemminkin työskennellyt Petri Lindroos.

* * *

Bruckner-sfääreistä kuulijan maan pinnalle palauttivat ja ajatukset takaisin illan aloittaneeseen teokseen veivät Myöhäisillan kamarimusiikkiin valitut Saariahon Nocturne (1994) viululle ja Tocar (2010) viululle sekä pianolle. Ratkaisu toimi hyvin ja yleisöä viipyili permannolla mukavasti. Emma Vähälän ja Jouko Laivuoren vaikuttavissa esityksissä intiimit teokset osoittautuivat niiden ikäerosta huolimatta lähisukulaisiksi.

Saariahon nokturno on omistettu edesmenneelle Witold Lutoslawskille, Maan varjot puolestaan Henri Dutilleux’lle. Bruckneria kuunnellessa tuntui, ettei lavalta katsoen salin oikeaan ylänurkkaan sijoittuvalla parvella (L12) saanut hienojakoisimmista sävyistä tai toisaalta tärisyttävimmistä tuteistakaan kaikkea irti (esimerkiksi lavan sivuilla sijaitsevia parvia voi Brucknerin kokemiseen sen sijaan suositella). Saariahon aikana istumapaikka tuntui erityisen hämäävältä. Säveltäjän käsiohjelmassa tavoitteekseen kertomaa solisti-ajattelun häivyttämistä ja tasavertaisuutta oli vaikea erottaa balanssiongelman vaikutelmasta, ja silloin kun digitaaliurkuja kuuli, tahtoi niiden sointi jäädä auttamatta melko kliiniseksi, kulmikkaaksi ja ylimmällä alueella suorastaan huvittavan piipittäväksi. Urkuja Saariaho on käyttänyt aiemmin orkesterisoittimena teoksessaan Orion (2002) sekä Raamatun tekstejä laulavan sopraanon parina varhaisissa Kolmessa preludissa (1981). Säveltäjä otti urkutunteja Helsingin konservatoriossa 1970-luvun alkupuolella opiskellessaan vielä Taideteollisessa korkeakoulussa.

Maan varjojen ensimmäisessä, kiihkeätunnelmaisessa osassa (Misterioso ma intenso) urut loivat teräväksi kiteytyneitä, läpitunkevasti vaihtelevia fragmentteja, sulautuivat toisaalta orkesteriin, ja paljastuivat jousella soitetun symbaalin siirtämänä lopussa varjojen alta. Orkesterin ja urkujen ero korostui, vaikka urut kommunikoivat samankaltaisin elein esimerkiksi harpun liukujen kanssa. Hidas toinen osa (Lento calmo) puolestaan piti Jan Lehtolan soittimen vahvemmin valokeilassa, ja orkesterin ja soolosoittimen osuuksia selkeäpiirteisesti vuorottelevana muistutti voimakkaimmin konserttotraditiosta. Läpi teoksen kuultiin orkesterin glissandojen rikasta valikoimaa: toisessa osassa mieleenpainuvia olivat erityisesti kontrabassojen sahaamat, maukkaasti porrastetut nousut. Kolmannen osan (Energico) vauhdissa oli valtava eteenpäin menevä draivi, jollaista en ensisijaisesti tulisi yhdistäneeksi säveltäjään, jonka musiikissa sointimaailman hidas avautuminen ja staattisuus ovat usein tärkeässä asemassa. Orkesterinkäyttö ja harmoninen todellisuus oli kuitenkin taattua, rikasta Saariahoa.

Entä ne brucknerilaiset piirteet? Etsivä epäilemättä löytää, vaikka ensi alkuun yhteys ei vaikutakaan erityisen selvältä. Esimerkiksi äkillinen, uudenlaiseen vaiheeseen johdattava kenraalitauko viimeisessä osassa vei kuitenkin väistämättä ajatukset Naganon pohdintaan. Selkeää osajakoa noudattavana teoksena Saariahon sävellys toki assosioituu jouhevasti perinteiseen repertuaariin ja kolmiosaisena väistämättä juuri konserttoon. Viisitoistaminuuttisesta aikakokemuksesta erityisen tiiviin teki juuri osien selkeä jako ja omalaatuisuus; RSO soitti upeasti, mutta kokonaisvaikutelma jäi urkujen vajavaisuudesta johtuen hieman turhauttavaksi. Jan Lehtolan virtuositeetista sai kuitenkin rahtusen enemmän irti Yle Areenan tallennetta kuuntelemalla.

Konserttisalin uruille varattua paikkaa orkesterin takana käytetään nykyisellään usein valaistuselementtien taustana tai valkokankaan paikkana. Nytkin sen olisi voinut ottaa hyötykäyttöön esimerkiksi urkuhankintaa propagoivan banderollin ripustuspaikkana. Ja jos oville olisi sijoitettu keräyslippaita, olisin mielelläni antanut omastani.

– Justus Pitkänen

Musiikkitalo pe 8.5.2015 klo 19.00