Category Archives: Arviot

Sir Simon Rattle ja Orchestra of the Age of Enlightenment Royal Festival Hallissa

Kolme vuosikymmentä sitten perustettu Orchestra of the Age of Enlightenment on yksi aikamme arvostetuimpia periodiorkestereita. Orkesterilla ei ole ylikapellimestareita, vaan se työskentelee tiiviisti useiden kapellimestarien kanssa, joiden tittelinä on principal artist. Heidän joukossaan erityisessä asemassa on Sir Simon Rattle, joka on tehnyt yhteistyötä OAE:n kanssa sen perustamisesta saakka.

Orkesteri on tunnettu kekseliäästä ohjelmistosuunnittelustaan. Perjantai-iltana Lontoon Royal Festival Hallissa OAE ja Rattle palasivat vuoden 1880 Wieniin kolmen samanaikaisesti syntyneen mutta varsin erilaisen teoksen kautta.

Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin Traaginen alkusoitto, Op. 81 (1880). Tämä oli suomalaiskuulijalle erittäin ilahduttava valinta, sillä mielenkiintoista kyllä, Brahmsin klassikkoa kuulee meillä yllättävän harvoin soitettavan.

Alkusoiton synnystä on erilaisia näkemyksiä. Joidenkin mukaan taustalla on Brahmsin suunnitelma säveltää musiikkia Goethen Faustiin, mutta on myös hyvin mahdollista, että alkusoitto perustuu keskeneräiseen sinfoniaprojektiin. Niin tai näin, teos on yksi Brahmsin kiehtovimpia.

Sir Simon Rattle on viime vuosina johtanut paljon Brahmsia, mukaan lukien toissasyksyinen sinfoniasykli Berliinissä. Rattlen Brahmsissa tunnusomaista on ollut läpikuultava sointi, kokonaismuodon verraton hahmotus sekä ilmeikäs rytmiikka. Juuri näistä hyveistä saatiin nauttia myös Traagisessa alkusoitossa.

Avaustahtien iskut kajahtivat kuulaina vailla rahtustakaan siitä painolastista, joka yleensä leimaa romanttisemmin orientoitunutta Brahms-soittoa. Musiikin virratessa eteenpäin kuulija saattoi nauttia Orchestra of the Age of Enlightenmentin periodisoiton ketteryydestä, puhtaudesta ja ilmaisuvoimasta. Läpikuultavat jouset, ilmeikkäät puupuhallinosuudet sekä värikylläisinä hehkuvat vasket muodostivat kiehtovan soundin, joka on juuri tälle orkesterille niin ominainen.

Traagisessa alkusoitossa musiikilliset aiheet kulkevat muodonmuutoksesta toiseen varsin ripeästi edellyttäen sekä hyvin tarkkaa kokonaisuuden hahmottamista että herkkyyttä yksityiskohtien emotionaalisten ja soinnillisten vivahteiden huomioimiseen. Sir Simon Rattlen johdolla OAE:n verrattomat muusikot tarjosivat innostavan Brahms-elämyksen, joka säilyy mielessä pitkään.

Brahmsin klassikon jälkeen kuultiin illan harvinaisuus. Hans Rott (1858-1884) sävelsi lyhyen, traagisen elämänsä aikana joukon omaperäisiä teoksia, jotka törmäsivät kuitenkin rankkaan aikalaiskritiikkiin erityisesti Brahmsin taholta. Rott tuhosi osan käsikirjoituksistaan, mutta kourallinen teoksia kuitenkin säilyi, kuten Gustav Mahlerin suuresti arvostama sinfonia E-duuri (1878-1880), josta Rattle ja OAE olivat poimineet ohjelmaansa jännittävän scherzon.

Rottin scherzo oli todellinen löytö! Alun metsästystorviaiheet vievät ajatukset hetkeksi Anton Brucknerin neljänteen sinfoniaan sekä Carl Maria von Weberiin, mutta musiikki etenee pian maisemiin, jotka ovat ennenkuulumattomia 1800-luvun musiikissa. Silti ne ovat kuulijalle samalla hämmentävän tuttuja ennakoidessaan monin tavoin Mahlerin sinfonista ilmaisua, erityisesti ensimmäisen ja viidennen sinfonian scherzoja.

Rottin tarkoituksellisen kulmikkaat Ländler-rytmit sekä toistuvasti itseironiaan taipuvat vaskifanfaarit ovat kerrassaan nerokkaita, samoin kuin Nachtmusik-trio, joka on kuin etiäinen Mahlerin seitsemännestä sinfoniasta tai jopa Bartókin hitaista osista.

Orchestra of the Age of Enlightenment ja Rattle sukelsivat Rottin maailmaan huikealla omistautumisella saavuttaen vaikuttavan tulkinnan, jossa scherzon koko musiikillinen kirjo peilautui kerrassaan riemastuttavasti. Yleisö otti teoksen välittömästi omakseen. Tätä musiikkia on kuultava pian lisää!

Väliajan jälkeen illan sinfoniana kuultiin Brucknerin kuudes (1879-81), joka sekin on kohtalaisen harvinainen tuttavuus konserttisaleissa. Tämä on sinänsä hämmentävää, sillä A-duurisinfonialla olisi kaikki edellytykset kohota säveltäjänsä suosituimmaksi teokseksi. Sinfonia on muodoltaan klassisen selkeä ja täynnä mieleenpainuvia melodioita. Viisikymmentäminuuttisena se on myös Brucknerin mittapuulla verraten lyhyt teos. Silti kuudes sinfonia on jäänyt ohjelmistosuunnittelussa toistuvasti Brucknerin isompien järkäleiden varjoon. Jopa Otto Klempererin kerrotaan joutuneen taittamaan peistä useaan otteeseen saadakseen johtaa suosikkisinfoniaansa.

Niinpä perjantai-ilta Royal Festival Hallissa olikin aivan erityinen ilo, kun saimme kuulla  Brucknerin harvinaisemman sinfonian periodisoittimin. Aivan ennenkuulumatonta periodiorkesteri-Bruckner ei kuitenkaan ole, sillä ennen Sir Simon Rattlea ja OAE:ta Bruckneria ovat esittäneet periodimusisoiden ainakin Sir Roger Norrington ja Philippe Herreweghe orkestereineen. Kuudennesta sinfoniasta en kuitenkaan tunne aiempaa perioditulkintaa.

Sinfonian alku on mitä mukaansatempaavin. Tunnusomainen jousitremolo johtaa ripeään allegroon, josta kohoaa ensimmäisen osan pääteema, vaskiaihe, jolla on keskeinen rooli koko sinfoniassa. Osan lyyrinen teema puolestaan tarjoaa jousille tilaisuuden säihkyä. Monet puupuhallinten aiheet värittävät musiikkia kekseliäästi.

Adagio perustuu Brucknerille harvinaiseen tapaan tiukasti sonaattimuotoon ollen silti mitä mielikuvituksellisinta musiikkia. Pizzicatojen säestämien puhallinaiheiden avaama scherzo on Brucknerin hienoimpia arvoituksellisuudessaan. Tässä musiikissa fraasien muotoilulla ja sointiväreillä on aivan erityinen merkitys. OAE ja Rattle toteuttivat osan äärettömän hienosti.

Kuudennen sinfonian finaali on mielenkiintoinen vastakohta viidennen sinfonian jättimäisille fuugamuodostelmille. Hidas johdanto käynnistää osan johtaen jälleen vaskipurkaukseen. Muistumat edellisistä osista palaavat mitä yllättävimmissä yhteyksissä lomittuen musiikkiin, joka huipentuu sinfonian avausaiheen paluuseen säteilevässä duuriasussa. Rattlen ja orkesterin tulkinnassa ihastuttavinta oli se luonnollisuus, jolla tämä niin helposti fragmenteiksi pirstoutuva musiikki eteni avaustahdeista viimeisiin sointuihin saakka. Royal Festival Hallin yleisön raikuvat suosionosoitukset olivat hyvin ansaitut.

— Jari Kallio

Orchestra of the Age of Enlightenment
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Johannes Brahms: Traaginen alkusoitto, Op. 81
Hans Rott: Scherzo E-duurisinfoniasta
Anton Bruckner: Sinfonia nro 6 A-duuri

Pe 22.4.2016, klo 19.00
Royal Festival Hall
Southbank Centre
Lontoo

Daniel Barenboim on tuskin kenenkään pianofanaatikon top ten -listalla. Vaikka hänen levytyksensä Mozartin pianokonsertoista on klassikko ja monet muutkin 1960-70-lukujen levyistä ovat hyviä, esimerkiksi lukuisat Beethovenin sonaatit, on vuosikymmeniä jatkunut menestyksekäs orkesterinjohtajan ura vähentänyt Barenboimin pianon ääressä viettämiä tunteja ja monet katsovatkin hänen olleen jo pitkään ensisijaisesti kapellimestari. Barenboim ei nuorenakaan ollut teknillisessä mielessä, mikäli tekniikka käsitetään suppeasti mekaanisena taituruutena, esimerkiksi ystävänsä Martha Argerichin kanssa samalla tasolla, puhumattakaan monista nuoremman polven pianisteista. Edellä mainitut ajatukset muistaen olin tyytyväinen, kun ennakkomainonnassa säveltäjiksi oli nimetty ”mm. Beethoven ja Schubert”, eli säveltäjiä, joiden musiikki ei viisaasti valittuna tarvitse briljanttia mekaanista taituruutta. Ensimmäinen yllätys odotti konserttiohjelman ostaessani: Beethoven ja Schubert olivat ohjelmassa, mutta toinen puoli sisälsi Chopinin ensimmäisen balladin op. 23; Lisztin Funérailles´n ja ensimmäisen Mefisto-valssin. Ei todellakaan mitään yli seitsemänkymppisen papparaisen jäähdyttelymusiikkia!

Konsertin alkunumero Beethovenin 32 muunnelmaa c-molli, WoO 80 poistivat nopeasti epäilykset Barenboimin soittokunnosta: eri muunnelmien karaktäärit tulivat hienosti esille ja etenkin hiljaisemmat ja lyyrisemmät muunnelmat olivat kauniisti ja herkästi toteutetut. Muunnelmia seurannut Schubertin c-molli-sonaatti D. 958 ei jostain syystä kuulu suosikkeihini ja ehkä siksi en ihan innostunut Barenboimin tulkinnasta. Silti hän soitti etenkin kolme viimeistä osaa onnistuneesti, jos ensimmäinen osa olikin soinnillisesti paksuhko. Huomiota kiinnitti pedaalin toisinaan hyvinkin runsas käyttö, jolloin harmoniat sekoittuivat, toisinaan taas Barenboim soitti kokonaan ilman pedaalia. Barenboim halusi ilmeisesti paikka paikoin alleviivata soittimensa bassopuolen soinnikkuutta poimimalla Schubertissa esiin aika yllättäviäkin melodia-aiheita matalasta rekisteristä. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen puoli jätti akustisesti hieman sumean kuvan. Etenkin pianon keskirekisteri tuntui aika ajoin yllättävän epämääräiseltä. Barenboim soitti itse suunnittelemallaan flyygelillä, joka hänen mukaansa muistuttaa soinniltaan ja kosketukseltaan enemmän 1800-luvun aikakauden soittimia verrattuna moderniin konserttiflyygeliin (vaikka soitin onkin pääasiassa koostettu Steinwayn valmistamista osista). Oliko akustinen sumeus sitten flyygelin vai salin akustiikan vika vai molempien, mene ja tiedä.

Toinen puoli sisälsi konsertin toisen ja samalla suurimman yllätyksen: Chopin- ja Liszt-osasto olivatkin illan parasta antia. Barenboimia voi tuskin pitää etabloituneena Chopin-soittajana ja ensimmäinen balladi on yhtenäisyyden kannalta ehkä vaikein Chopinin neljästä balladista. Eikä teknisesti todellakaan helppo. Barenboim piti teoksen alusta alkaen koossa, sointi oli kaunis ja tasapainoinen ja tekniset vaikeudet hän selvitti suureen tyyliin: ei aina täysin oikein, mutta tavalla, jota kuuntelee koska tahansa mieluimmin, kuin nuottitäydellistä kilkutusta, jota suurempi osa nuoremman sukupolven pianisteista edustaa. Dramaattiset nousut olivat suuria ja taitavasti rakennettuja ja vasta niissä tajusi, että Barenboim tuskin koskaan löi pianon ääntä rikki suurimmissakaan fortissimoissa ja silti fortissimot tuntuivat suurilta ympäristöönsä verrattuna. Piano ja forte ovat voimakkuudeltaan suhteellisia, sanoi jo Claudio Arrau aikoinaan.

Funérailles ei ollut mikään kaukainen surumielinen hautajaissaattue, vaan alun kuolinkellot soittivat korviahuumaavasti sanomaansa ja lopussa hevoset laukkasivat jylyllä, joka hautasi kaiken muun alleen. Mefisto-valssi saattoi konsertin hurjaan päätökseen. Barenboim syöksyi paholaismaisen tanssin pyörteisiin mitään säästelemättä ja selviytyi voittajana vain pieniä sivuaskelia ottaen. Olipa esitys!

Oma juttunsa on Barenboimin esiintyminen. Olen ollut sattumalta kuukauden sisällä kolmen suuren pianistin konsertissa ja heidän lavaesiintymisensä ovat kuin eri maailmasta: Martha Argerich tuli Berliinissä lavalle suurin piirtein Mischa Maiskyn vetämänä, vaikka konsertin kuluessa Argerich silminnähden rentoutui ja jopa hymyili hämillään konsertin loppupuolella yleisön villiintyessä. Grigori Sokolov vaikutti Pietarissa tapansa mukaan siltä, kuin yleisön kohtaaminen olisi yhtä tuskaa. Vaikka yleisö hurrasi ja tömisteli korviahuumaavasti ja Sokolovilla oli vaikeuksia ottaa mukaansa kaikki kukat, jotka hänelle ojennettiin, ei häntä paljon naurattanut ja kumarrukset olivat lähinnä jäykkiä nyökkäisyjä sinne tänne. Barenboim oli toista maata: tuskin olen koskaan nähnyt klassisen musiikin esiintyjän kumartelevan, hymyilevän ja ottavan yleisöä haltuunsa lähes rock-tähden elkein – joku voisi jopa väittää Barenboimin kosiskelevan yleisöä. Ja harvoin olen nähnyt yleisön nousevan seisomaan ja hurraamaan jo konsertin ensimmäisen puolen lopuksi. Barenboimille esiintyminen ja musiikin välittäminen ei ole suurta tuskaa. Se on elämäntehtävä ja silminnähden mieluinen tehtävä.

Jos odotat konsertilta virheettömyyttä, mekaanista täydellisyyttä ja laskelmoituja erikoisuuksia, sinun on parasta olla menemättä Barenboimin konserttiin ja pysytellä kotona CD-soittimen ääressä. Mutta jos haluat kuulla yhtä aikakautemme merkittävimmistä muusikoista, kokea matkan spontaanin musiikin tekemisen maailmaan ja lähteä konsertista hymyssä suin, sinun on paras katsoa, missä Barenboim esiintyy seuraavaksi. Hänenlaisiaan pianisteja ei enää ole monta – eikä kauan.

— Ville Urponen

Couleurs de la Cité Céleste: Pierre-Laurent Aimard, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri

Philharmonien arkkitehtuuria

Sir Simon Rattle on kasvattanut Bruckner-ohjelmistoaan vähitellen. Seitsemättä sinfoniaa hän johti jo Birminghamissa, neljäs ja yhdeksäs taas on kuultu Berliinissä. Kahdeksas sinfonia on ollut vuorossa Lontoon sinfoniaorkesterin tämänviikkoisella kiertueella, ja ensi viikolla kuudes sinfonia liittyy joukkoon Rattlen johtaessa Orchestra of the Age of Enlightenmentia.

Brucknerin kahdeksas sinfonia (1884-1887, uudistettu 1890) on yksi kaikkein järkälemäisimmistä teoksista kantaohjelmistossa. Neliosainen sinfonia on noin 80-minuuttinen, ja Bruckner käyttää valtavaa orkesteria, johon kuuluvat mm. Wagner-tuubat ja kolme harppua sekä suuri jousisto.

Johtuen sinfonian mittasuhteista ja huikeasta emotionaalisesta voimasta sille on vaikeaa löytää sopivaa seuralaista konserttiohjelmaan, sillä kahden järkäleen pakottaminen samaan iltaan ei ole järkevää, kun taas kevyempi teos jää helposti sinfonian varjoon.

Olivier Messiaenin Couleurs de la Cité Céleste (1963), ilmestyskirjallinen visio pianolle, puhaltimille ja lyömäsoittimille osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Vaikka Messiaen käyttää pienempää orkesteria ja tiiviimpää ilmaisua, ei tämä kuusitoistaminuuttinen häivähdys tuonpuoleisesta kalvennut Brucknerin jättiläisen rinnalla.

Yvonne Loriod’n ja Pierre Boulezin Donaueschingenissä kantaesittämä teos oli Pariisin Philharmoniessa mitä erinomaisimmissa käsissä. Solistina kuultiin Pierre-Laurent Aimardia, joka on tunnetusti aikamme merkittävimpiä Messiaen-spesialisteja, kuten Sir Simon Rattlekin. Lontoon sinfoniaorkesterin puhaltajat ja lyömäsoittajat puolestaan olivat kertakaikkisen kotonaan teoksen hehkuvien sointivärien ja mielikuvituksekkaiden rytmien maailmassa.

Messiaenin rytmiikka vaatii aivan erityistä tarkkuutta samoin kuin sointiväri, jossa puhtaudella on tavallistakin olennaisempi merkitys. Mutta avainasemassa on kuitenkin kokonaisrakenne, sillä ilman sen kestävää kaarta musiikki pelkistyy helposti irrallisiksi hetkiksi vailla jatkuvuutta.

Kokeneina tulkitsijoina Aimard ja Sir Simon antoivat musiikille erinomaisen kokonaismuodon kiinnittäen samalla huomiota pienimpiinkin soinnillisiin yksityiskohtiin. Ilmestyskirjan näyt Kaikkivaltiaan valtaistuinta ympäröivästä sateenkaaresta, seitsemästä tuomion enkelistä sekä Uuden Jerusalemin majesteetista peilautuivat tässä mukaansatempaavassa soivassa fantasiassa mitä vaikuttavimmin.

Lyhyen tauon jälkeen Philharmonien lava täyttyi ääriään myöten orkesterin valmistautuessa Brucknerin sinfonioiden sinfoniaan, josta kuultiin Robert Haasin vuoden 1939 editio, joka on yhdistelmä sinfonian uudistetun 1890 version käsikirjoitusta ja alkuperäistä partituuria vuodelta 1887.

Jo jousten avaustremolo sekä ensimmäiset puhallinaiheet herättivät raikkaudellaan. Rattlen lähestymistavassa oli havaittavissa sukulaisuutta Pierre Boulezin vuoden 1996 näkemyksen kanssa. Ripeähköt tempot, huolellisesti muotoillut fraasit ja ilmeikäs rytmiikka saivat kuulijan välittömästi valtaansa. Ensiosan psykologinen arkkitehtuuri oli oivallisen kohdallaan ja jännite säilyi arvoitukselliseen päätökseen saakka.

Lyhyen henhähdystauon jälkeen scherzo pyyhkäisi pakottavasti mukaansa. Kuultiin henkeäsalpaava yhdistelmä jylhyyttä, demonisiutta ja mystiikkaa. Rattlen johdolla osan alati vaihtuvat sävyt piirtyivät LSO:n soinnissa täydellisesti.

Laaja Adagio on yksi sinfoniakirjallisuuden vaikuttavimpia ja vaativimpia. Kuin varkain vaihtuvat tunnelmat sekä osan laaja sinfoninen kaari asettavat tulkinnalle suuria vaatimuksia, jotka orkesteri ja Sir Simon selvittivät mitä hienoimmin. Wagner-tuubien vaikuttavat osuudet ansaitsevat erityiskiitokset. Ei ihme, että osa kirvoitti innostuneet väliaplodit.

Mikään tähän asti kuultu ei kuitenkaan valmistanut finaaliin, tuohon sinfoniakirjallisuuden kenties järisyttävimpään luomukseen. Osan avaus on yksi majesteetillisimpia hetkiä kaikessa musiikissa. Jouset ja patarummut herättävät huikean allegron, jonka päälle vaskien vaikuttavat kulut kohoavat, kunnes trumpettien fanfaariaihe täydentää soinnin mitä jylhimpään loistoon.

Kiehtovaa on, että avausaiheen elementtejä kuullaan läpi finaalin, mutta varsinaista kertausta ei ole, vaan musiikki on jatkuvassa muutostilassa ja dialogissa osan muun materiaalin kanssa muodostaen huikean sinfonisen seikkailun, jonka Lontoon sinfoniaorkesteri toteutti Sir Simonin johdolla huumaavan innostavasti. Loppuhuipennuksen jälkeinen hetken hiljaisuus ennen yleisön puhkeamista ansaittuihin suosionosoituksiin oli täydellisen vaikuttava hetki. Verraton elämys!

— Teksti ja kuvat: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Philharmonie de Paris
Tiistai 12.4.2016, klo 20.30
Olivier Messiaen: Couleurs de la Cité Céleste
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli

Kuva (c) Hessu Heikurinen.

Tänä vuonna 20 vuotta täyttänyt Kirkko Soikoon-festivaali tarjoaa pääkaupunkiseudulla asuvalle kuoromusiikin ystävälle usein kevään kohokohtia. Nyt mittavan kahden konsertin vierailun teki nosteessa oleva turkulainen kamarikuoro Key Ensemble. 20-vuotisjuhlakonsertin pihvinä 18.3. oli Eero Hämeenniemen Lux et tenebraen kantaesitys kuoron ja Sibelius-Akatemian barokkiorkesterin tulkitsemana, ja festivaali päättyi 20.3. turkulaisten Helsingin barokkiorkesterin kanssa esittämään Bachin Johannes-passioon. Suurista kuoroteoksista olivat tänä vuonna ohjelmassa myös Alexander Raskatovin Missa Bysantina HKO:n ja Latvian valtiokuoron esittämänä sekä Mozartin Requiem Dominanten ja Lohjan kaupunginorkesterin voimin.

Key Ensemble on saanut viime vuosina Suomen kulttuurirahastolta ja Koneen Säätiöltä merkittävät apurahat, ja on muun muassa kyennyt vuokraamaan omat harjoitus- ja toimistotilat sekä palkkaamaan toiminnanjohtajan ja vakituiset äänenjohtajat. Kirkko Soikoon-festivaalilla kymmenvuotias kuoro on esiintynyt aiemmin vuonna 2014 Osmo Honkasen sävellyskonsertissa, Helsingissä esimerkiksi saman vuoden marraskuussa RSO:n, säveltäjä-oboisti Heinz Holligerin ja tähtibaritoni Christian Gerhaherin kanssa. Juuri äskettäin ensemblen menestyneen diskografian jatkoksi ilmestyi levytys syksyllä 2015 Turussa ja Kauniaisten musiikkijuhlilla esitetyn Mikko Heiniön Ilta-tanssiteoksen musiikista.

Juhlavuoden festivaalin teemana oli Hämeenniemen kantaesityksen tapaan ”Valo ja pimeys”. Sitä sivuttiin myös Helsingin tuomiokirkon kryptassa järjestetyllä Taidekorkeakoulun opiskelijoiden teemanäyttelyllä sekä useisiin konsertteihin liitetyllä valosuunnittelulla. Hämeenniemen teoksessa valaistus oli erityisen tärkeässä osassa. Tuomiokirkossa esitettyyn konserttiin astuttiin hämärässä, ja Otso Vartiaisen valosuunnittelussa Hämeenniemen luomiskohtauksella alkava musiikki loihti ympärilleen vähitellen valkaistuvan kirkkosalin. Yhtä vaikuttava oli lux aeterna-tekstiin päättyvä lopetus, jossa alttarille jäi palamaan vain kaksi kynttilää. Kirkkotilalle poikkeuksellisempaa valonlähdettä edusti alttaripöytään kiinnitettyjen kirkkaiden lamppujen ketju, mutta kokonaisuudessaan suunnittelu oli hillityn varovaista.

Teos nojasi myös poikkeukselliseen tilavaikutelmaan: valtaosa Sibelius-Akatemian barokkiorkesterista soitti alttarin edestä, mutta urkupositiiveja oli etuosan lisäksi sijoitettu myös poikkilaivan molemmille puolille sekä kirkon takaosaan. Urkureiden viereltä soittivat teoksen alussa myös huilistit, ja kummallekin sivuparvelle oli sijoitettu trumpetisti. Tähän inspiraatio oli tullut vanhan venetsialaisen musiikin monikuoroisesta tilankäytöstä.

Vanhan musiikin instrumenteille säveltäminen on muodostunut merkittäväksi piirteeksi Hämeenniemen viime vuosikymmenten tuotannossa: barokkisoittimia hyödyntäviä sävellyksiä on teosluettelossa jo puoli tusinaa. Lux et tenebraessa vanha musiikki näyttäytyi pikemminkin uusklassismia henkivän suodattimen läpi kuin esimerkiksi viola da gamballe ja cembalolle sävellettyjen Valkalamin (1996) tai Fantazian (1998) eklektisen nykyidiomin tapaan.

Suoraviivaisten barokkieleiden lisäksi musiikissa oli myös keskiaikaisia piirteitä, erityisesti perioditeksti requiemin hienovaraisen melismaattisissa kuoromelodioissa ja urkupisteiden käytössä. Kahdeksanosaisen teoksen teksteiksi oli valittu ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskohtauksen ja requiemin lisäksi muitakin hyvin keskeisiä valoa sivuavia katkelmia. Kuultiin Johanneksen evankeliumia, Jobin kirjaa, Ave maris stella -runo sekä Jumalan näyttäytyminen Moosekselle palavassa pensaassa. Toisenlaista valoa taas edusti teksti tulesta Sodomassa ja Gomorrassa.

Lux et tenebraen musiikissa yksinkertaiselta vaikuttavia keinoja käytettiin rikkaasti. Kaikkein lumoavimpia olivat vaiheet, joissa eri puolilta kirkkoa soiva äänimassa halasi yleisöä minimalismin mieleen tuovilla urkujen asteikkovyörytyksillä. Lopussa myös kuoro lähti liikkeelle, ja käveli kirkon keskiosaan ympäröiden yleisön kaunissointisten äänien yksinkertaisella aleatoriikalla. Jobin tuskaa väritti herkullisen piinaava, kuiva urkujen äänikerta. Hämeenniemen musiikissa osaa odottaa intialaisia vaikutteita, mutta tällä kertaa niitä ei koettu – tästä säveltäjä varoitti vielä erikseen käsiohjelmassa.

Solistien – mezzosopraano Erica Backin ja baritoni Jaakko Kortekankaan – osuudet olivat usein traditioviitteiltään rikasta resitatiivimaista laulua. Hekin lauloivat välillä keskilaivan molemmista päädyistä. Backin notkea, suoran valoisa, mutta lämpimästi värittyvä ääni sekä Kortekankaan vuolas ja jalostunut ilmaisu vakuuttivat. Key Ensemblen taiteellinen johtaja Teemu Honkanen luotsasi esiintyjiä varmasti sekä sopivalla svengillä, ja kuoron ilmaisu pysyi tasalaatuisena myös ambituksen ääripäissä.

Heinrich Ignaz Franz Biberin fanfaarit trumpeteille sekä patarummuille aloittivat ja päättivät konsertin komeasti jyrähtäen. Lisäksi kuultiin vielä saman böömiläis-itävaltalaisen säveltäjän 6. sonaatti kokoelmasta Fidicinium sacro-profanum sekä Bachin Brandenburgilaiset konsertot 4 ja 5. Sonaatti ja neljäs konsertto soivat nautittavasti, mutta viidennen konserton virtuoosinen cembalotekstuuri tahtoi hukkua tuomiokirkon kaikuisaan akustiikkaan.

Päätöskonsertin Johannes-passio oli osa kiertuetta, jossa Key Ensemble ja Helsingin barokkiorkesteri esittivät teoksen ensin Tampereella, sitten Helsingissä ja lopulta Turussa. Aapo Häkkisen johtamissa Tampereen ja Helsingin konserteissa solistimiehitys oli sama, Turussa taas teoksen johti Honkanen ja solistit saatiin kuoron riveistä. Helsingin Johanneksenkirkossa konserttiin liittyi jälleen Janne Teivaisen valosuunnittelu. Visuaalisena elementtinä toimi myös alttarille sijoitettu taiteilijapappi Ilkka Sariolan Hiljaisen lauantain krusifiksi.

Anssi Mattilan kirjoittama teosesittely oli ansiokas, mutta hieman jäi hämmentämään, ettei käsiohjelmassa otettu kantaa esityksen poikkeuksellisimpaan piirteeseen. Bachin teos oli näet kehystetty vanhemmalla musiikilla. Se tiedetään, että nykyisistä konserttiesityksistä railakkaasti poikenneet aikalaisesitykset – koko päivän kokonaisuudet antaumuksellisen jumalanpalveluksen ja yhteisöllisen bondaamisen välimaastossa – eivät tunteneet modernin kaanonin mukaisia teosrajoja. Nyt esitykseen valitut Johann Hermann Scheinin Da Jesus an dem Kreuze stund – tulkinta Kristuksen seitsemästä sanasta – sekä Jacobus Galluksen Ecce quomodo moritur justus (Katso, vanhurskas menehtyy) kuullaan myös taannoin ilmestyneellä John Buttin Dunedin Consortin levytyksellä.

Totutun teoksen hienovarainenkin kontekstualisoiminen avaa korvat eri tavalla uudelle – siis vanhalle. Key Ensemble ja sen mukana laulanut solistikvartetti esittivätkin nämä passion avanneet ja sulkeneet kappaleet ilman säestystä tehokkaan meditatiivisesti. Erityisesti Gallus soi upeasti. Dunedin Consortin levytyksellä on mahdollisuus kuunnella Johannes-passion ensimmäisen ja toisen osan välissä myös aikalaisteologian pohjalta kirjoitettu saarna. Nyt väliaika oli tavanomainen, mutta konserttikontekstissa suoraan seuraavaa toista osaa toimivampi ratkaisu olisi saattanut olla esimerkiksi vielä yhden ”teoksen ulkopuolisen” sävellyksen esittäminen tauon jälkeen.

Mattila korosti teosesittelyssään koraalien merkitystä Bachin varhaisemman säilyneen passion dramaturgialle, ja ne olivatkin Key Ensemblen ja Helsingin barokkiorkesterin esittämänä erityisen sykähdyttäviä. Tiheästi esiintyviin koraaleihin liikuttiin dramaattisen tehon hyödyntäen tarvittaessa myös attacana, ja kuoron saksan kieli oli hioutunutta. Koraalien lisäksi turba-kuoroihinkin ulottuva Johannes-passion ominaispiirre on myös osien ryhmittyminen parodioiviksi pareiksi sekä vierekkäin että laajemman rakenteen vastakkaisilla puolilla. Pariutuvista turba-kuoroista svengasivat nyt erityisen hyvin peräkkäiset Wir haben ein Gesetz ja Lässest du diesen los.

Orkesteri teki takuuvakuuttavaa työtä. Erityisesti Häkkisen mielikuvituksellisella cembalonsoitollaan luotsaama, luutunkin sisältänyt continuo-ryhmä loisti. Todettakoon, että suurelta osin samoista soittajista koostuvat helsinkiläiset barokkiorkesterit työskentelevät hiljaisen viikon tienoilla hyvin täysipainoisesti Bachin passioiden parissa: Helsingin barokkiorkesterin Johannes-passioiden lisäksi Suomalainen barokkiorkesteri soittaa näet sekä Suomen Laulun että Cantores Minoresin Matteus-passioissa.

Häkkisellä on kapellimestarina vaikuttava kyky fraseerauksen yksityiskohtaiseen artikuloimiseen osana dynaamista lyöntiä. Johanneksenkirkossa todistettiin nyt kaiken kaikkiaan laadukasta esitystä, jossa ilonaiheita riitti. Niihin kuuluivat myös kuoron solistien osuudet, joista erityisesti laajin, vastikään äänenjohtajaksi valitun basso Sampo Haapaniemen Pilatus erottui edukseen. Koko kuoron volyymin riittävyyttä tuli kylläkin paikoin välttämättä miettineeksi. Johanneksenkirkon kokoisessa akustiikassa hiukan suurempikaan kamarikuorokokoonpano ei olisi liian suuri.

Solisteista erityisesti Jeesuksen osat sekä bassoaariat esittänyt Cornelius Uhle ja evankelista Markus Francke olivat suvereeneja. Uhlen metallisen irtonainen sointi kuljetti sanarytmiä luontevasti, ja sekä herkät sävyt että vaativa bassoaaria Eilt, ihr angefochtnen Seelen toteutuivat täysipainoisesti. Francken jäntevästi deklamoivan mutta herkkäsointisen vanhaan musiikkiin sopivan äänen kaltaista kuulee Suomessa harvoin.

Sopraanona lauloi puolestaan islantilainen Thora Einarsdottir. Hänellä oli muita solisteja suurempi, kaunis ääni, mutta huolellisesti fraseeratun ilmaisun soinnin täyteläisyydessä oli joissain kohdin parantamisen varaa. Ainoa suomalainen solisti, altto Melis Jaatinen lauloi tummasävyisellä instrumentillaan koskettavasti, ketterästi ja tyylikkäästi suoraviivaisten sekä korukuvioitujen fraasien välillä vaihdellen. Solistit eivät olleet all-around-laulajia, vaan täsmävalintoja, joiden äänet soivat bassoaariassa Eilt kauniisti myös ensemblena.

— Justus Pitkänen

Festspielhaus valmiina ensi-iltaan. Kuva Jari Kallio.

Berliinin filharmonikoiden neljäs pääsiäisfestivaali Baden-Badenissa käynnistyi jälleen lauantaina orkesterimuusikoiden kamarikonserteilla eri puolilla kaupunkia. Avauspäivän huipensi Sir Simon Rattlen johtama ja Mariusz Trelinskin ohjaama Richard Wagnerin (1813-1883) Tristan ja Isolde (1857-59) -produktio, joka sai ensiesityksensä Festspielhausissa.

Vaikka Tristan on kiistämättä yksi kaikkein perusteellisimmin analysoiduista oopperoista, herättää sen kohtaaminen aina aivan erityistä hämmästystä. Wagnerin yli 150 vuotta sitten säveltämä teos yllättää yhä kuulijansa melodisella rikkaudellaan, vallankumouksellisilla harmonioillaan, soittimellisella kekseliäisyydellään sekä librettonsa tinkimättömän epäsovinnaisella maailmankuvalla.

Tristan ja Isolde on huumaava matka vapauteen, rakkauden täyttämään yöhön arjen roolien, vastuiden ja velvollisuuksien pakottavan keinotekoisuuden tuolle puolen. Se on myös seikkailu mitä huumaavimpiin harmonioihin, joiden keskellä päättymättömät melodiat hehkuvat ainutlaatuista lämpöä.

Kaikessa tinkimättömyydessään ja estottomuudessaan Tristan on äärettömän vaativa teos niin eturivin solisteille kuin huippuorkesterillekin. Neljän tunnin kesto muodostaa jo itsessään melkoisen voimainkoitoksen, puhumattakaan partituurin huikeista vokaalisista ja instrumentaalisista vaatimuksista.

Myös näyttämöllisesti Tristan ja Isolde on täynnä haasteita, sillä teoksen tapahtumat rakentuvat lähes yksinomaan päähenkilöiden psykologisten tilojen ja kokemusten kautta vailla paljoa ulkoista toimintaa.

Wagner-draaman kulmakivi on orkesteri, jonka keskeytyksettä virtaava kudos kietoo laulajat kokonaisuuteen ja luo näyttämötapahtumien perustan. Erinomaisena Wagner-orkesterina Berliinin filharmonikot oli varautunut illan haasteisiin laajalla miehityksellä. Esimerkiksi käyrätorvet, joille teos on aivan erityisen vaativa, vuorottelivat näytösten välillä kaikkien orkesterin kymmenen cornistin voimin.

Vaikka Sir Simon Rattlen nimi ei kenties tulekaan ensimmäisenä mieleen Wagner-kapellimestareista puhuttaessa, hänellä on Pierre Boulezin tavoin vankka ote Tristaniin, Ringiin ja Parsifaliin. Hänen viime keväänä Münchenissä johtamansa Reininkulta on levyltä kuunneltuna äärettömän kiehtova liki kamarimusiikillisessa läpikuultavuudessaan. Eritisen vaikuttavaa on, että Rattle saavuttaa tämän tekstuurien kirkkauden emotionaalisesta intensiteetistä rahtustakaan tinkimättä.

Jo preludia kuunnellessa oli selvää, että Sir Simonin Tristan ja Isolde rakentuu samoille hyveille. Säästeliäs ja ilmeikäs vibrato, viimeisen päälle hiottujen fraasien kauneus ja voima sekä ihanteellinen balanssi tekivät orkesteritekstuurista kertakaikkisen nautittavaa. Orkesterin yhteissointi sekä monien vaativien soolo-osuuksien huikea toteutus ilahduttivat suunnattomasti.

Dominik Wollenweberin englannintorvi soi lumoavasti kolmannen näytöksen alussa, samoin Gábor Tarkövin puutrumpetti (saks. Holtztrompete), jota nykyisin myös Tristan-trumpetiksi osuvasti kutsutaan. Toisen näytöksen alun metsästystorvien osuudet soivat käyrätorvilla mitä hienoimmin. Siirtymä etäisistä torvien kaiuista klarinettien kimmeltävänä soljuvaan puroon toteutui kenties hienommin kuin missään aiemmin kuulemassani esityksessä. Wagnerin aivan erityinen tapa käyttää patarumpuja sai Rainer Seegersin käsissä upean toteutuksen. Jousien työskentelyä oli ilo seurata alusta loppuun.

Solistit olivat riemastuttavia. Stuart Skelton ja Eva-Marie Westbroek muodostivat erinomaisen parin nimihenkilöinä. Erityisen nautittava kokemus oli toisen näytöksen laaja duetto, jonka moninaiset sävyt toteutuivat mitä kauneimmin. Suurenmoinen oli myös Sarah Connollyn Brangäne. Toisen näytöksen ekstaattisen orkesterikudoksen läpäisevät varoituksen sanat soivat Connollyn laulamina äärettömän koskettavasti. Oivallisia olivat myös Michael Nagy Kurwenalina sekä Stephan Milling Markena. Philharmonische Chor Wien ilahdutti kuoro-osuuksissa

Ensi-iltayleisö otti laulajat, orkesterin ja Sir Simonin lämpimästi vastaan. Sen sijaan Mariusz Trelinskin ohjaus jakoi yleisön niin bravo-huutoihin kuin painokkaisiin protesteihinkin. Tämä oli mielestäni jokseenkin odottamatonta, sillä siinä määrin olin tempautunut näyttämötapahtumien voimaan, etten olisi ennakoinut moista juopaa kokemusten välillä.

Nykyaikaan sijoitettu Trelinskin ohjaus moderneine sota-aluksineen ja valvontakameroineen loi oivallisen miljöön Tristanin tapahtumille korostaen sen teemojen alituista ajankohtaisuutta. Pyrkimyksemme konventioiden ahdistavien muurien takaa turhanaikaisten velvollisuuksien ja suorituspaineiden kuluttavan ikeen alta kohti todellista vapautta on ihmisen iätön kaipaus, jonka käsinkoskettava voima oli Baden-Badenin produktiossa äärettömän vangitseva.

Trelinskin ohjauksesta puuttui riemastuttavsti se usein tahattoman koominen riuhtominen, joilla ohjaajat tuon tuostakin ovat pyrkineet värittämään Wagnerin liberttojen vähäisiä ulkoisia tapahtumia. Olennaisen lisän kerrontaan toi Bartek Maciasin tyylikäs video-osuus, jonka kautta näyttämötapahtumat laajenivat kiehtovasti tilassa ja ajassa.

Pääsiäisfestivaaleilta Trelinskin Tristan ja Isolde -produktio jatkaa Baden-Badenin yhteistyökumppanien kautta Puolaan ja New Yorkin Metropolitanille, jossa Sir Simon Rattle johtaa sen kauden 2016-2017 avauksena.

— Jari Kallio

Osterfestspiele Baden-Baden

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Eva-Marie Wastbroek (Isolde)
Stuart Skelton (Tristan)
Sarah Connolly (Brangäne)
Michael Nagy (Kurwenal)
Stephan Milling (Marke)
Philharmonische Chor Wien
Marusz Trelinski, ohjaus
Bartek Maclas, video

Richard Wagner: Tristan ja Isolde