Kansallismuseon aula oli tupaten täynnä eilen klo 18 kun avattiin Kansalliskirjaston järjestämä Sibelius-näyttely. Tämä ei ole siis sama kuin Pekka Hakon ansiokas Sibelius-videonäyttely, joka oli kesällä Kaupungintalolla ja nyt Musiikkitalossa. Kyseessä on Kansalliskirjaston laajan Sibelius-arkiston näytteillepano Inkeri Pitkärannan aloitteesta ja Sibelius Gesamtausgaben johtajan Timo Virtasen toteuttamana. Avajaisten juhlahenkeä väreilevä ilmapiiri osoitti taas kerran millainen ikonihahmo Sibelius on Suomessa. Vaikka aletaan olla juhlavuoden lopuilla väkeä riittää kaikkiin tilaisuuksiin. Folke Gräsbeck esitti aluksi pianosoolon ,joka kuulosti Andante festivon sovitukselta virtuoosisin kadenssein. Sitä seurasi puheita ja mm. suvun edustajan Severi Blomstedtin muistelmia, sekä opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen avajaissanat. Välissä kuultiin Timo Virtasen esittelemänä yllätysnumero, nimittäin arkistoista löydetty Sibeliuksen luonnossivu, päivätty Tvärminneen 1902, luonnos, jota Sibelius ei ollut käyttänyt mihinkään tunnettuun julkaistuun teokseensa. Oliko siinä siis ainesta Kahdeksanteen sinfoniaa, arveltiin. Näyte kuulosti Sibeliuksen tyypilliseltä asteikkokulkumelodialta, tuolta Leo Normetin kuvaamalta arabeskilta — viittauksena Jugend-tyylin koristenauhoihin.
Valitettavasti en päässyt vielä perehtymään itse näyttelyyn, koska oli kiiruhdettava toiseen tärkeääntilaisuuteen, YS:n konserttiin Johanneksenkirkkoon. Luvassa oli Brahmsin Ein deutsches Requiem kuorona Manifestum mit Freunden ja johtajana uusi kyky Jonas Rannila. Teos oli jo kerran esitetty kahta viikkoa aiemmin Temppeliaukion kirkossa Mikk Murdveen taitavalla johdolla, jonne en ikävä kyllä päässyt.
Brahmsin musiikki kuuluu klassiseen kaanoniin; sanotaan, että hänen jokaisella teoksellaan on esikuvansa Beethovenin tuotannossa. Silti Arnold Schönberg kirjoitti: Brahms the Progressive. Ein deutsches Requiem edustaa klassista sereniteettiä, siitä puuttuu mm. tavanomainen raju Dies Irae – jonka tosin korvaa dramaattinen Denn alles Fleisch ist wie Gras (Sillä ihminen on kuin ruoho). Teos muodostaa seitsemine osineen eräänlaisen sinfonisen kokonaisuuden, jossa on oma narratiivinen, dramaturginen ja rakenteellinen tasapainonsa. Lineaarinen polyfonia ja gebundene Stil, sidottu tyyli antaa tilaa myös melodian Empfindsamkeitille, tunteellisuudelle. Oppinut tyyli huipentuu fugeeraavaan vapautumiseen Ilmestyskirjan tekstillä Herr, du bist Würdig zu nehmen Preis und Ehre und Kraft (Herra, Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen).
Illasta muodostui väkevä musiikillinen elämys erityisesti sen kapellimestarin Jonas Rannilan ansiosta. Orkesteri ja kuoro sulautuivat toisiinsa kuin yhdeksi instrumentiksi – mitä edesauttoi tietenkin se, että Rannila on Manifestumin taiteellinen johtaja ja perehtynyt erityisesti vokaaliteosten johtamiseen. Hän sai teoksen pysymään koossa ja onnistui toteuttamaan sen muodon ’huipennussuunnitelmat’ (Steigerungsanlagen, Ernst Kurthin termi) vakuuttavasti. Hän piti tämän monumentaaliteoksen lujassa otteessaan erittäin selkeällä ja sulavalla gestiikallaan. Mutta professionellia tulkinnassa oli myös väkevä eläytyminen musiikin sisältöön ja sanomaan , josta kaikki tietenkin viime kädessä lähtee liikkeelle. Mutta Rannilalla on myös nyanssien tajua ja hän sai kaikki soittamaan ja laulamaan ilmeikkäästi, espressivo. Tämä ei mielestäni toteudu aina kaikilla suomalaisilla eikä muillakaan kapellimestareilla. On mielestäni selvää , että Rannila on huippukyky jolle sopivat juuri mm. tällaiset suurimuotoiset klassisen tyylin teokset. Menen häntä ehdottomasti kuulemaan uudestaan. Solistit olivat myös oikein valittuja: Juha Kotilainen, erittäin varma ja kokenut näissä tehtävissä ja Marjukka Tepponen ,jonka instrumentaalinen ääni kantoi kirkkaasti orkesterin yli.
Illan esteettiseen elämykseen myötävaikutti myös suuresti Johanneksen kirkon loistava akustiikka. Tämä on luultavasti orkestereille ja kuorolle paras sali Helsingissä. Ja nimenomaan kun esittäjät sijoitetaan eteen. Muistan kun lauloin kouluaikana Norssin kuorossa, joka avusti Jorma Pukkilan johtamia Händelin oratorioiden esityksiä (mm. Joosua) mutta silloin esittäjät olivat urkuparvella. Johanneksen kirkkoon on myös helppo tulla, kerkisin sinne Kansallismuseosta autollani viidessätoista minuutissa ja parkkipaikka löytyi helposti.
— Eero Tarasti
