Author Archives: K. Riitikko

Harvalukuisehko yleisö sai kuulla Suomen oloissa poikkeuksellista pianonsoittoa Sibelius-Akatemian konserttisalissa keskiviikkona 6.5., kun Victor Chestopal soitti neljännen jatkotutkintokonserttinsa. Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla oli kokoelma Edvard Griegin lyyrisiä kappaleita ja toisella puoliskolla Beethovenin Hammerklavier-sonaatti, op. 106. Varsinkin ensimmäinen puolisko oli huikeaa musisointia. Chestopal kykenee hallitsemaan soitinta kuin vain venäläisen pianotradition parhaat ovat pystyneet. Hänen soitossaan kummittelevat tyylillisesti niin Vladimir Horowitz ja Sofronitzky kuin Emil Gilels ja Svjatoslav Richterkin. Näiden lisäksi etenkin Chestopalin opettajan, Mihail Pletnevin soittotavan vaikutus on kuultavissa niin soinnillisen paletin laajuutena, rubaton vapautena kuin laulavien melodialinjojen täydellisyyttä hipovassa muotoilussakin.

Kun nyt sitten arvostelen hänen soittoaan, täytyy lukijan muistaa, että Chestopalin soitto oli koko ajan, molemmilla puoliskoilla, soinnillisteknisesti maailman huippuluokkaa. Tulkinnallisista ratkaisuista olin sitten hieman eri mieltä. En tosin ensimmäisellä puoliskolla. En ole koskaan kuullut niin vaikuttavaa Grieg-soittoa konsertissa. Lyyriset kappaleet näyttäytyivät Chestopalin käsissä täydellisinä miniatyyreinä, jotka kuin kokonaiset maailmat avautuivat toinen toisensa jälkeen kuulijan eteen paljastaen rikkauksiaan. Chestopal käytti rubatoa hyvin vapaasti, mutta näissä muotorakenteeltaan sangen yksinkertaisissa kappaleissa se rikkoi mielestäni herkullisesti niiden toisinaan hieman kaavamaistakin symmetriaa. Ainoa pieni miinus tulee tosin virittäjälle, joka ei ollut säätänyt una corda -pedaalia kunnolla. Aina klaviatuurin siirtyessä pedaalia painettaessa kuului varsin kuuluva naksahdus yleisöön asti, mikä kiusasi etenkin hiljaisimmissa kohdissa. Äänen pystyi kyllä suodattamaan pois mielestä, koska soitto oli niin vaikuttavaa.

Jälkimmäisellä puoliskolla ollut Beethovenin sonaatti op. 106, eli ns. Hammerklavier-sonaatti, herätti sitten hieman ristiriitaisempia ajatuksia. Teos on mielestäni perusluonteeltaan hyvin sinfoninen vaikka siinä on myös puhtaammin pianistisia elementtejä. Se miten Chestopal nämä piirteet yhdisti, olikin sitten juuri se ajatuksia herättänyt asia. Chestopalin sointipaletti pysyi edelleen laajana ja hän toi orkestraalisia tasoja esiin hienosti sointiväritysten avulla. Kuitenkin hänen rytminkäsittelynsä oli mielestäni liian heittelehtivää. Perustempo ei tahtonut oikein hahmottua ensimmäisessä osassa ja hitaassa osassa. Hän otti esiin lukuisia yksityiskohtia, mutta suuret linjat jäivät hieman näiden jalkoihin. Kaikesta kuuli, ettei kyse ollut siitä, etteikö soittaja ymmärtäisi suuriakin rakenteita. (Hänen edellisessä tutkintokonsertissaan saatiin esimerkiksi kuulla aivan fantastinen Brahmsin f-mollisonaatti, joka vaatii rautaista kokonaismuodonhallintaa.) Chestopal tuntui nyt vain olevan viehtynyt hieman liikaa yksityiskohtiin. Vaikka yleisote olikin titaaninen, suuruuden vaikutelmaa ei ikävä kyllä oikein syntynyt. Esimerkiksi fuuga ei tuntunut vääjäämättömältä ja monumentaaliselta, vaan ”pieneni” sinänsä hienosti soitettujen jaksojen sarjaksi.

Kokonaismuodon selkiyttämiseen olisi riittänyt kieltämättä tyylin kannalta liian venäläisromanttisen rubaton karsiminen niiltä osin, kun se häiritsi teoksen pitkälinjaisia sinfonisia prosesseja. Chestopal on toki ”vakava muusikko”, kuten tavataan (tai ainakin joskus on tavattu) tylsämielisesti sanoa. Hänen tulkintapyrkimyksensä ovat vilpittömiä, eikä Hammerklavierin esitys ollut mikään pinnallinen sirkustemppu. Kyseessä on teos, jonka tulkinta hioutuu varmasti vuosien ja lukuisien esitysten saatossa. Sopii toivoa, että Chestopalista tulee jatkotutkintonsa jälkeenkin säännöllisesti Helsingissä konsertoiva pianisti. On käsittämätöntä miten näin upea pianisti on jäänyt käytännössä täysin vaille mediahuomiota maassamme. Chestopal on piilotettu helmi!

Grigori Sokolov kävi soittamassa vuosittaisen Helsingin-resitaalinsa sunnuntaina 5.4. Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Tunnelma oli jälleen paitsi väenpaljouden, myös soiton laadun vuoksi harvinaisen tiivis. Loppuunmyydyn konsertin päätteeksi yleisökin oli myyty.

Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla olivat Beethovenin sonaatit A-duuri op. 2 nro 2 ja Es-duuri op. 27 nro 1. Kuten aina Sokolovin tempot olivat hitaan puoleisia, mutta Beethoven-osuudessa eivät aivan äärimmäisiä. Sokolov, jolla on erehtymätön soittimenhallinta ja jonka tulkinnat ovat aina läpikotaisin ajateltuja, sai pidettyä teokset kuitenkin mainiosti koossa. Soitossa kiinnitti tällä kertaa erityisesti huomiota poikkeuksellisen laaja sointivärien valikoima ja etenkin niiden tarkoin punnittu annostelu. Beethovenin pianotekstuurit vaihtelevat hyvin paljaista ja askeettisista aina massiivisen orkestraalisiin. Sokolov teki tasoerot päivänselviksi juuri noiden sointiväritysten kautta. Oli hienoa havaita yleisön todella arvostavan syvällistä muusikkoutta – kahden hieman tuntemattomamman sonaatin jälkeen yleisö räjähti aplodeihin bravo-huutojen kera. Tällaiset konsertit ilahduttavasti vahvistavat uskoa pianoresitaalin voimaan tässä multimediantäyteisessä maailmassa.

Toisen puoliskon ainoa teos varsinaisessa ohjelmassa oli Schubertin järkälemäinen D-duurisonaatti D.850. Massiivista vaikutelmaa lisäsivät Sokolovin hitaanpuoleiset tempot. Vaikka hänen käsissään nekin tuntuivat sangen luontevilta, olisin joissakin paikoissa toivonut hieman eteenpäin suuntautuneempaa otetta. Schubertin teoksessa myös pohdin Sokolovin muusikkoutta ylipäätään. Hänen musiikillisen maailmansa ääripäissä tuntuvat olevan titaaninen suuruus ja toisaalta puhdas viattomuus. Vaikka tuo maailma on kiehtova ja rikas, tuntuu Sokolovin soitosta puuttuvan dionyysisyys. Elämänmakuisen verevä ”viini, laulu, naiset” -asenne loistaa poissaolollaan. Schubertin sonaatin wieniläinen, syvällisesti pinnallinen eleganssi jäi siksi käytännössä puuttumaan, tai ainakin se muuttui jollain tavalla ”pyhyydeksi”, ikään kuin Sokolov olisi maalannut kappaleesta suurta uskonnollista freskoa. Tämä edellä mainittu ei oikeastaan ole kritiikkiä vaan ennemminkin yleistä havainnointia. Kuulimme suurenmoista musisointia!

Ruhtinaallisessa ylimääräiskimarassa kuultiin Chopinin preludeja, sekä Rameauta ja Skrjabinia – toisin sanoen Sokolovin vanhaa ohjelmistoa. Kaiken kaikkiaan konsertti oli suuri elämys, jota kelpaa muistella myöhemminkin.

Saman kirjoittajan arvio Grigori Sokolovin edellisestä konsertista löytyy täältä.

Romanialaispianisti Radu Lupun konsertti Finlandia-talossa oli huikea kokemus. Lupu on aiempien vuosien konserttoesiintymisissään osoittanut olevansa kantavan pianissimosoiton mestari, mutta varsinkin tässä soolokonsertissa hän osoittautui verrattomaksi sointitaikuriksi. Schubertin sonaatissa Lupu sai yleisön uppoutumaan soittoonsa jo ensimmäisen osan aikana ja hypnoottisesta toisesta osasta eteenpäin koko salillinen yleisöä kuunteli hiiskumatta pianistin hienoa musisointia. Lupun ote niin Schubertin sonaatissa kuin Debussyn preludeissakin tuntui olevan tavallaan improvisatorinen. Vapaus sekä näkyi että kuului. Lupun liikekieli kertoi täydellisen vapaasta ja luontevasta kontaktista soittimeen. Rytminkäsittely oli vapaata, mutta eteenpäin suuntautunutta… ja se sointi! Erilaisia sointivärityksiä ja pianissimosävyjä tuntui riittävän loputtomiin. Lupu annosteli voimakkaampia nyansseja tarkoin, joten ne pari kertaa, jolloin hän soitti suoranaisesti fortissimossa, myös erottuivat hyvin. Hän sai myös Schubertin musiikin elämään aivan erityisellä tavalla. Esimerkiksi kolmas osa sai Lupun käsissä eloisan ja valoa hehkuvan wieniläistanssin luonteen. Muutenkaan Lupun soitossa ei ollut hitustakaan ylitulkintaa tai pönäkän vakavamielistä otetta, joka usein riivaa Schubert-tulkintoja. Viimeisen osan aloittava teema oli silkkaa kauneutta ja hidas tempo teki oikeutta musiikin pienipiirteiselle eleganssille.Debussyn preludeissa konkretisoitui eräs piirre Lupun soitossa, jota todella ihailin: kyky tehdä sisäänpäin kääntyneen musiikin tulkinta sillä tavalla ”ulospäin kääntyneesti”, että isolle salilliselle yleisöä välittyy voimakkaana juuri sisäänpäin kääntyneisyyden tunne. Debussy oli itse sitä mieltä, ettei osaa hänen preludeistaan tulisi esittää julkisesti, koska ne ovat luonteeltaan liian intiimejä. Vaikka Debussyn mielipiteen voikin ymmärtää, vaativat monet preludit akustiikkaa soidakseen tarpeeksi hyvin. Lupu soitti Debussyn preludeja yhtäältä intiimisti, ikään kuin olisi soittanut niitä itsekseen, mutta toisaalta juuri niin, että suuren salin akustiikka välitti preludien koko sointipaletin ja intiimin luonteen yleisöön saakka. Jos nyt jotain olisin kaivannut konsertissa, niin Lupu olisi voinut pitää hieman pitempiä taukoja preludien välillä. Nyt hän soitti kaikki preludit välittömästi peräjälkeen, mikä ei aina tuntunut musiikillisesti täysin perustellulta. Muita toiveita on oikeastaan aika mahdotonta esittää. Ylimääräisenä kuultiin vielä Debussyn preludien toisesta kirjasta La Puerta del Vino huumaavine habanera-rytmeineen ja suloisen kaunis Schubertin Moment Musicaux D780 nro 4, cis-molli. Radu Lupun soitto oli kauttaaltaan persoonallista ja ainutlaatuista. Lupu soitti yleisölle Schubertin ja Debussyn musiikkia oman maailmansa kautta tarjoiltuna, ja hänen maailmansa oli rikas ja mielenkiintoinen. Toivottavasti saamme vierailla siellä pian uudelleen!

Grigori Sokolov on jo 1960-luvun lopulta lähtien käynyt ahkerasti Suomessa konsertoimassa, ja hyvä niin. Maailmanluokan pianisteja kuulee Helsingissä soolo-ohjelmiston parissa aivan liian niukalti. Yleisö on kyllä löytänyt Sokolovin – konsertti oli loppuunmyyty. Sali olikin tupaten täynnä ja lämpötila toisella parvella kohosi konsertin loppua kohden melkoiseksi.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui kahdesta Mozartin F-duuri-sonaatista, KV 280 ja KV 332. Soitto oli Sokoloville tyypilliseen tapaan uskomattoman hiottua ja jokainen fraasi oli punnittu. Sokolovin soittoa onkin melkoisen hankala kritisoida, koska sen peruskvaliteetti on niin korkea. Harvalla on mahdollisuus päästä lähellekään Sokolovia soittimen hallinnan, puhtauden ja tulkinnan syvyyden suhteen. Kuitenkin olin havaitsevinani Sokolovin Mozart-soitossa aavistuksen junnaavaa agogista muotoilua. Kuten Sokolovilta saattoi odottaa, hän teki teoksissa kaikki nuotteihin merkityt kertaukset, myös sonaattien ensimmäisten osien kehittelyjaksoissa. Tätä käytäntöä en ole oikeastaan juuri aiemmin kuullutkaan. Ehkä osittain kertausten johdosta tietty muotoilun staattisuus korostui. Hän teki kerratessaan hyvin säästeliäästi omia koristuksia ja toisti lähes muuttamattomina myös muut ensimmäisen kerran muotoiluideansa. Tämä agoginen yksi-ilmeisyys kiusasi minua oikeastaan vain jälkimmäisessä Mozartin sonaatissa. Konsertin ensimmäinen sonaatti edusti – ehkäpä hitaan osan hieman turhan aggressiivisia trillejä lukuun ottamatta – sitä mikä Sokolovin soitossa juuri on parasta: rikasta sointia, ilmavaa fraseerausta ja verratonta artikulointia yhdistyneenä syvälliseen näkemykseen musiikista.

Toisen puoliskon ohjelmana olivat Frédéric Chopinin Preludit op. 28. Sokolovin vuonna 1990 tekemä levytys tästä kokonaisuudesta kuuluu mielestäni kaikkien aikojen huikeimpiin Chopin-levytyksiin, joten odotin esitystä innolla. Ja kyllä vain, tälläkin kertaa Sokolovin näkemys preludeista oli vakuuttava. Yksittäisten preludien sarjasta muodostui titaaninen kokonaisuus, jonka Sokolov hallitsi niin suurten kuin pientenkin mittakaavojen tasolla. Vaikka oli upeaa kuulla tämä esitys, olisi elämys ollut vieläkin huikeampi, jos Sibelius-Akatemian konserttisalin soitin ei olisi ollut niin toivottoman huonossa jamassa. Soitin oli yhtä aikaa tukkoisen ja toisaalta epätasaisen ja terävän kuuloinen eikä pystynyt vastaamaan Sokolovin vaatimuksiin. Tämä kuului piano-nyanssissa laulavien linjojen epätasaisuuksina ja forte-nyanssissa puolestaan aivan selvinä intonaatiohuojahteluina. Tämä korostui esimerkiksi c-mollipreludissa (nro 20). Sokolov kyllä onnistui rakentamaan siihen erään koko preludikokonaisuuden dynaamisista huipennuksista, mutta soitin ei soinut siinä suuresti, niin kuin oli tarkoitus, vaan kuulosti tukkoiselta ja epävireiseltä. Tämä siitäkin huolimatta, että Sokolov on aina aiemmin osannut hätkähdyttää taidollaan saada hieman kehnommastakin soittimesta jumalaisen soinnin.

Kaiken kaikkiaan Sokolovin konsertti oli jälleen pianotaiteen merkkitapaus ja huikea osoitus siitä miten soolopianokonsertti voi vangita yleisön täydellisesti ja saada sen hurmioitumaan. Yleisön raivokkaiden suosionosoitusten saattelemana Sokolov soitti vielä tukun ylimääräisiä numeroita, joiden joukossa pari Chopinin masurkkaa ja Fantasia-Impromptu, sekä Alexander Skrjabinin myöhäisteoksia. Kaikki nämäkin olivat verrattomia tulkintoja.