Risto Lauriala Wienissä 1970-luvulla. Kuva © Risto Laurialan kotialbumi.
Pianismia 60 vuotta – Risto Lauriala 4.3.2026 klo 19 Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Johann Sebastian Bach-Ferruccio Busoni: Neljä koraalialkusoittoa; Johann Sebastian Bach: Partita nro 2 c-molli, BWV826; Ludwig van Beethoven: Eroica-muunnelmat ja fuuga Es-duuri, op. 35; Einojuhani Rautavaara: Pianosonaatti nro 1 op. 50 ”Kristus ja kalastajat”; Robert Schumann: Sinfoniset etydit op. 13.
Konsertti oli kuin paluu siihen aikaan jolloin legendaariset pianistit Hans von Bülowista Ferruccio Busoniin ja Moritz Rosenthaliin soittivat monumentaalisia koko illan ohjelmia. Kun Busoni istahti pianon ääreen päivällisellä New Yorkissa Rosenthalien vieraana ja soitti yhteen menoon Beethovenin viimeiset sonaatit ja Chopinin balladit, saattoi isäntä vain huokaista: It was one of those heavy dinners!
Risto Laurialan 60-vuotista pianistin uraa oli syytä juhlia tällä kiistatta unohtumattomalla resitaalilla, jossa saatiin tuntumaa eurooppalaisen pianomusiikin historiaan sen kaikkein merkittävimpien teosten kautta. Samalla ohjelma heijasti uskollisesti pianistin syvintä olemusta muusikkona, virtuoosisen tekniikan ja romantiikan estetiikan yhdistelmää.
Kaikki alkoi Bachista – ja oikeastaan päättyikin. Riston ensimmäinen piano-opettaja Oulussa ei antanut pikkupojan soittaa mitään muuta kuin Bachia 15-vuotiaaksi saakka. Myöhemmin hän hieman katkerana totesi, mihin olisikaan päätynyt jos olisi jo ihan nuorena päässyt raskaan sarjan klaveeriteoksiin käsiksi. Lauriala opiskeli sitten Sibelius-Akatemiassa Timo Mikkilän johdolla, mutta ei hänen soitossaan kuitenkaan juuri kuulu tuo kuuluisa ’Mikkilän metodi’ , joka oli peräisin puolalaiselta Jan Hoffmannilta. Kuin ehkä siinä soinnin tietyssä sulavuudessa, jonka hän säilyttää kiivaimmissakin forte-kohdissa.
Lauriala jatkoi opintojaan Wienissä kuulun Dieter Weberin johdolla, jonka luo lähes kaikki ikäpolven pianistit Suomesta vaelsivat. Hän voittikin siellä Stepanov-pianokilpailun 1974; sitä ennen oli jo voitto
Maj Lindissä 1970. Muistaakseni hän soitti tuolloin Beethovenin V konserton. Lauriala olisi voinut jäädä Wieniin pysyvämminkin, mutta kotimaa kutsui. Harva tietää, että hän opiskeli myös Helsingin yliopistossa, varmuuden vuoksi, eihän sitä voi tietä,ä mitä pianistin uralla voi sattua. Hän oli muun muassa allekirjoittaneen kanssa yhdessä etnologian peruskurssilla ,jonka saimme suoritettu hikisen suullisen kuulustelun jälkeen. Sitten pysyvä leipätyö löytyi Sibelius-Akatemian lehtoraatista,
Nyt saimme todistaa hänen uskomattoman tuoreena ja vitaalisena säilynyttä muusikkouttaan salissa, jonka lavalla hän oli kuin kotonaan.
Parempaa aloitusta ei olisi voinut hänen Bachin sävyttämään musiikilliseen maailmankatsomukseensa kuin Bach-Busonin koraalialkusoitot, yhdistelmä tämän italialais-saksalaisen suuruuden tyyliä, jatketta niille Bach-sovituksille, joita hän laati jo Helsingissä 1887 ensimmäisessä työpaikassaan. Tuli mieleen mitä Busoni, tuo älykkö, kirjoitti absoluuttisesta musiikista. Bachin c-molli-partita oli yksi illan huippuja. Jos nyt leikitään teoreetikkoa, niin se oli kuin suoraan Ernst Kurthin magnum opuksen Grundlagen des linearen Kontrapuntkes(1922) Bachin melodiatyylin analyysin sovellusta. Musiikki ei ole vain itse äänissä, vaan niiden takana piilevässä kineettisessä energiassa. Melodia koostuu sen liikevaiheista. Lauriala ei lähesty Bachia vanhan musiikin oppien mukaan, vaikka kyllä alun sinfoniassa oli sitä ranskalaista uvertyyriä, joka oikeuttaa terävöittämään pisteelliset nuotit lyhyiksi. Jatkossa melodinen linja oli koruttomuudessaan joka hetki liikuttavaa ja kuin metafyysistä viestiä.
Beethovenin Eroicaa Laurila oli varmaan opiskellut jo Wienissä. Se on myös jättiläisteos, jonka pitäminen koossa ei ole mikään helppo juttu. Tässä myös totean pianistimme hämmästyttävän virheettömän muistin: kaikki ulkoa, ei mitään nuoteista. Einojuhani Rautavaaran pianosonaatit ja etydit sukeltavat aina silloin tällöin ohjelmiin iloksemme, Ne edellyttävät sangen sujuvaa tekniikkaa, jossa välähtelee hieman Messiaenin kaltaisia sointuryppäitä. Mutta illan ehdoton huipentuma oli Schumannin Sinfoniset etydit. pianokirjallisuuden ehdotonta aatelia. Näin soitettuna eri osat eivät ole schlegeliläisiä ’fragmentteja’, vaan vievät musiikin narraatiota eteenpäin loppuun saakka. Kuullaan viimeistä edellisen variaation järkyttävän yksinäinenä ,väreilevässä kentässä soiva, melodia ja siirtymä siitä ’voiton finaaliin’ , riemuisaan juhlaan. Sen lopussa on tuo yllättävä modulaatio, huippukohta, peripetia, varsinainen katharsis. Lauriala palkitsi riemuitsevan yleisön vielä Liszt-Schumannin liedin sovituksella ja näytteellä Camille Saint-Saënsin Bach-sovituksista. Näin kuulijat johdattivat aplodeillaan Risto Laurialan taiteilijan seuraavalle kymmenvuotiskaudelle; lavalle häntä seurasivat onnittelevat sukulaiset Sakari Laurialan johdolla, joka puheessaan muisti myös pianistin puolison Helenan keskeistä innoittavaa roolia hänen uransa eri vaiheissa.
– Eero Tarasti