Juhlakonsertti on päättynyt Temppeliaukion kirkossa. Kuva © E.Tarasti.
Juhlakonsertti Temppeliaukion kirkossa sunnuntaina 9.11.2025 klo 19. Kapellimestari Tapio von Boehm. Pianosolisti Emil Holmström. Uljas Pulkkis: Elämälle; Einar Englund: Pianokonsertto nro 1; Anton Bruckner: Sinfonia nro 7
Oikeastaan kyseessä ei ollut vain Sipoon orkesteri, vaan useamman Tapio von Boehmin johtaman orkesterin kokoelma, joka käytti itsestään nimitystä Juhlaorkesteri. Eikä juhla ollut mikään muu kuin kapellimestarinsa 50-vuotispäivät – parempaa tapaa jubileeraamiseen ei voisi keksiä.
Tapio von Boehm on tähänastisen uransa aikana johtanut monia harrastajaorkestereita, joita hän on ollut nostamassa ammattimaiselle tasolle. Niinpä taustalla vilahtavat Uuden Ajan Ensemble, NMKY:n sinfoniaorkesteri, Valkotakit ja niin edelleen. Tämä verkostoituminen on osa Suomen musiikilllista ’ihmettä’, joka on korkeatasoisten orkesterien kehkeytminen kaikkialle maahamme. Enää ei voi lainkaan puhua ’maaseutuorkestereista’, vaan provinsseista on tullut taidemusiikin harjoittamisen keskuksia. Nämä orkesterit ovat klassisen musiikin linnakkeita, jotka loistavat usein vailla minkäänlaista huomiota Suomen valtamediassa. Mutta miten palkitsevaa onkaan soittajille huomata kykenevänsä toteuttamaan suuria sinfonioita ja konserttoja täysin ammatillisella tasolla. Nyt kuultu Brucknerin 7. sinfonia oli orkesterissa soittaneen, pitkän uran tehneen muusikon mielestä parempaa kuin pääkaupungin valtaorkestereissa parikymmentä vuotta sitten. Se, että soittajistossa oli nyt kaiken ikäisiä, loi osaltaan tiivistä ja aukotonta sointia kokonaisuuteen.
Von Boehm on ollut pioneeri tässä vähemmän tunnettujen orkesterien kouluttamisessa. Taustanaan hänellä on opinnot Tukholman Musikaliska Högskolanissa, diplomi Leif Segerstamin luokalla ja palkintosija Jorma Panula -kapellimestarikilpailussa (muuten itse Jorma Panula oli myös tässä konsertissa paikalla). Von Boehm on yhä lavalla nuorekas, intomielinen johtaja, joka pitää koko orkesterin hallussaan laajakaarisilla eleillään ja rakentaa samalla huippukohdat mestarillisen harkitusti. Ja tämä on välttämätöntä juuri Brucknerilla. Ne ovat nuo kuuluisat Bruckner-tutkija Ernst Kurthin löytämät Steigerungsanlagen eli huipennussuunnitelmat. Tapion itsensä kirjoittamat ohjelmatekstit valoittavat hänen syvästi henkilökotaista suhdettaan tähän säveltäjään. On hienoa, että hän muistaa kaikkia vaiheitaan, jopa musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa, häntä auttaneita opiskelijatovereita – ja tähän joukkoon lisäisin hänen säveltäjäveljensä Ilkan ja Wagner-dramaturgi Jukan.
Konsertin aloitti Uljas Pulkkiksen tilausteos Elämälle. Sille joka odotti jonkinlaista radikaalia avantgardea tuli yllätys: kyseessä oli joka suhteessa linjakas, vapaasti hengittävä, soiva, ja juuri tähän juhlaan sulautuva teos. Tosin en ole päässyt seuramaan Pulkkiksen kehitystä muun muassa Pohjanmaalla esitetyissä oopperoissa Iso Viha ja Kekkonen mutta ehkä niitä esitetään joskus Helsingissäkin.
Einar Englundin pianokonserttoa nro 1 Tapio piti ohjelmakommenteissaan ehkä parhaimpana suomalaisena lajin edustajana. Muistetaan, miten Tapani Valsta sen esitti aikoinaan Finlandia-talossa. Englundin kanssa olin tekemisissä, kun hän voitti Helsingin yliopiston 350-vuotisfanfaarikilpailun. Mutta jo silloin vastaanotolla Maynie Sirén välitti säveltäjän huolen, että hänet oli unohdettu maassamme; hän toi minulle kasan puolisonsa LP-levyjä. Sitten ilmestyivät Englundin muistelmat hieman provoisavalla otsakkeella I skuggan av Sibelius.
Joka tapauksessa kaikki tietävät, että säveltäjä oli erinomainen pianisti joka myös säesti Maynietä ja osasi improvisoida. Jotain tästä taidosta oli heti kuultavissa konserton alun pianon ja orkesterin dialogeissa. Huudahduksenomaiset lausumat tosin sitten osoittautuivat sinfonistemaattisiksi. Väitetään, että myös elokuvamusiikkia hänen säveltämästään Erik Blombergin ohjamasta movie-classics-filmistä Valkoinen peura olisi tässä teoksessa.
Hauska yllätys on finaalissa yhtäkkiä alkava aito fuuga. Sibelius ei juurikaan laittanut fuugia teoksiinsa ollen siinä Wagnerin linjoilla. Mutta oliko tämä ´paluu Bachiin’ sitten Stravinskyn ironista neoklassismia? Ei ollenkaan eikä liioin vain säveltäjän oppineisuuden näyttöä, sillä fuuga kasvaa yli rajojensa orkesterin dramaattiseksi pauhuksi, joka sitten johtaa hymnimäiseen voitonfinaaliin; tässä esikuvina venäläiset konsertot linjalla Tšaikovski–Prokofiev. Ylipäätäänkin tätä konserttoa voi kuunnella kuin mosaiikkina, viittauksina kauden toisiin säveltäjiin: on espanajalaistyylisiä oktaaviunisonomelodioita ylärekisterissä, on suorastaanVilla-Lobosin viiteen pianokonserttoon johtavia figurointeja, on Bartókia ja niin edelleen. Mutta yhtä kaikki on tämä nyt alusta loppuun nimenomaan Englundia.
Emil Holmström, joka on Tapion opiskelutoveri ja auttaja-aktori monessa vaiheessa, esitti teoksen sopivan purevalla soinnilla tässä attacca-tyylin oktaavimyrskyssä. Emilin muuntautumiskyky erilaisiin pianoteoksiin on aivan hämmästyttävää maassamme. Hän on lavalla jatkuvasti mitä vaativimpien teosten parissa. Nyt hän oli jättänyt rakkaan Bösendorfer-soundinsa taakseeen ja jylisytti Steinwayta pelkäämättä sen äärirajoille joutumista.
Illan tähdet Emil Holmström, Uljas Pulkkis ja Tapio von Boehm. Kuva © E. Tarasti.
Ilta huipentui sitten Brucknerin seitsemänteen. Tapion näkemys oli dynaamisen eteeenpäin rientävä kuten ’nuorelta’ kapellimestarilta sopii odottaa. Joskus on kyllä luvallista ottaa vähän Luftpausea niin että esimerkiksi toisen osan viehkeän elegantti wieniläinen sivuteema pääsee oikeuksiinsa wagneriaaniseen surumusiikin keskellä. On totta, että alun pitkä ja laaja-ambituksinen teema on lumoava, ja Brucknerin levittämän myytin mukaan enkelin soittama hänelle unessa. Brucknerissa on kyllä lupa osoittaa tiettyä naiivisuutta, uskollisena säveltäjän luonteelle, josta on niin monta tarinaa.
Tempovalinnat olivat nyt kauttaaltaan melko nopeita mutta hyvä näin, sillä neljäs osa on lopulta todella ongelmallinen; melodinen keksintä on jo hiipunut ja jäljellä on pelkkä orkesteri keinovaroineen. Tapio myös kuulee tämän musiikin läpikotaisin orkestraalisina otteina. (Mitähän Ilmari Krohn olisi tästä sanonut Bruckner-tutkielmissaan, joita ei tosin varmaan juuri kukaan enää lue.) Pääpaino on tässä sinfoniassa tietenkin hitaassa osassa, mutta myös sitä seuraava scherzo on eräänlainen Riesentanz, kuten sanoi wieniläinen pianoprofessori Bruno Seidlhofer Brahmsin vastaavista osista. Joka tapauksessa juuri näin aina uuteen kiiruhtavana tämän sinfonian kuulemisesta ei tullut liian raskasta kokemusta; lopputulos oli ekstaattinen sointihurma… ja kaikki tämä yllättäen tällaisen tilapäisorkesterin realisoimana. Kyllä siis Sipoon orkesteria ja Tapio von Boehmia kannattaa mennä kuulemaan, salista poistuu taatusti henkisesti virkistyneenä, etten sanoin uudelleen syntyneenä.
– Eero Tarasti