Anna Thorvaldsdottir. Kuva © Anna Maggý.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti ”Taitekohtia” perjantaina 16.1.2026. Kapellimestari Jukka-Pekka Saraste, sellisti Johannes Moser. Ludwig van Beethoven: Suuri fuuga B-duuri op. 133 ja sinfonia nro 7 A-duuri op. 92; Anna Thorvaldsdottir: Before we fall, sellokonsertto (2024)
Sinfoniakonsertti! Mikä suurenmoinen traditio Helsingissä kun muistaa entisaikoja yliopiston juhlasalissa ja yleisöä kävelemässä väliajalla ympäri rakennusta sen käytävillä. Tällainen virkistävä vaeltelu ei nyt tosin enää onnistu Musiikkitalon ahtaissa lämpiöissä. Silti yleisöä on aina riittänyt, ehkei koskaan varmaan niin runsaasti kuin nykyisin. Ihmiset tulevat kuulemaan klassikkoteoksia, mutta taidekasvatus on Suomessa onnistunut saamaan heidät innostumaan myös uutuuksista. Tämän konsertin anti perustui suurelle vastakohdalle Beethovenin teosten ja nuoren islantilaisen säveltäjän välillä. Nimittäin ajatellen sitä niin sanottua kineettistä energiaa, eli liike-elementtiä, jota nämä teokset kukin omalla tavallaan pursuivat.
Beethoven säveltämässä fuugia? Mitä siitä seuraa? Voiko ne ottaa vakavissaan, kun ollaan fuugan kannalta väärällä vuosisadalla. Mutta jos Mozart sävelsi Jupiter-sinfoniansa finaaliksi valtava fuugan, on ihan luonnollista, että Beethovenin viimeisen jousikvarteton lopun olisi pitänyt olla fuuga. Siitä tuli kuitenkin itsenäinen teos, jossa fuugasta tuli ennemminkin ele kuin struktuuri. Tämä oli siis jonkinlainen transfuuga tai Fuuga-fantasia. Tietyt rytmiset- ja intervallifiguurit olivat kyllä tuttuja säveltäjän aiemmista fuugista, silti fuugan dramatisoiminen vei hänet sen äärirajoille. Fuuga-teema ei saa koskaan olla laulava ja liedin kaltainen, mutta sellaisiakin taitteita oli – joskaan ei Händelkään voinut välttää oopperamaisuuden houkutusta f-molli fuugassaan klaveerille. Grosse Fugen oli sovittanut Felix Weingartner, joten siinä oli johtolankaa myös lopuksi kuultuun sinfoniaan.
Tähän väliin sijoittui monien mielestä konsertin ehdoton painopiste eli islantilaisen Anna Thorvaldsdottirin sellokonsertto. Säveltäjän nimi oli minulle aiemmin tuntematon, mikä on tietysti oma vikani, mutta luin netistä ennakkoon hänen ajatuksiaan tästä teoksesta. Suoraan sanoen en saanut niistä mitään otetta. En siis kyennyt yhtään aaavistamaan, mitä seuraisi. Tämä on tyypillistä, sillä usein säveltäjät – kaikkein suurimpia myöten – ovat täysin kyvyttömiä käsitteellisesti kuvamaan sitä, mitä ovat sävellyksissään saaneet aikaan (Richard Wagner parhaana esimerkkinä) elleivät sitten kokonaan kieltäydy kommentoinnista, kuten Sibelius.
Teos alkoi dramaattisella big bangilla, joka avasi sen musiikillisen universumin. Sitä hallitsivat heti tummasävyiset sointikentät glissandoilla ja kromatiikalla luoden tummaa pohjoista karaktääriä. En tiedä, kokevatko islantilaiset tämän jonain kansallisena, mutta kun kautta koko teoksen soi aina jokin matala kontrabassojen tai vaskien urkupiste, oli se kuin maisema auringottomalla jääkentällä. Tunnelma on aavemainen ja vetää heti mukaansa, kun sello astuu esiin inhimillisenä figuurina. Sello syöksyy sisään dramatiikkaa täynnä kuin täynnä angstia. Onko tämä sitä kirjailija Marko Tapion kuvaaman arktisen hysterian toista puolta? Teoksen otsake ”Ennen kuin putoamme” antaa osviittaa myös siitä, miten tämä subjektin eksistentiaalinen valitus on tulkittava. Samalla on heti myönnettävä: tämä on sinfonista, kehittelevää. hitaita prosesseja aivan sibeliaanisessa mielessä. Yhtä kaikki sello ja orkesterin matalat soittimet sopivat soinnillisesti yhteen. Sitten musiikki katkeaa yllättävään taukoon, hiljaisuuteen, jota säveltäjä jo puheessaan halusi korostaa. Onko tämä se luvattu camuslainen ’putoaminen’? Jatkossa tekstuuri on jotenkin koraalimaista, suoraan sanoen patarumpujenn äkilliset iskut häiritsevät sitä, ja ehdottaisin, että säveltäjä poistaisi ne. Vasket saavat myös sooloilla, mutta jylhä unisonosointi kömpii eteenpäin kuin fuugassa tosin arkaaisesti. Sellolla on virtuoosista kuviointia kautta linjan, säveltäjä on itse sellisti ja tuntee soittimensa. Loppupuolella kuviot haihtuvat kuin ilmaan, ja värikäs, säkenöivä orkestraalinen verho laskeutuu kaiken ylle, ihmeellinen hetki! Silti teos jatkuu jylhässä sonoriteetissaan.
Kaikessa tässä on jotan hyvin vangitsevaa. Solisti oli paneutunut osaansa erittäin vakuuttavasti, teos istui hänen tekniikkaansa oivasti. Sarasteen kokenut ote myös nykymusiikin tulkintaan piti teoksen koossa vakuuttavasti. Olen muuten varma, että tämä teos tulee useinkin sukeltamaan konserttien ohjelmistoihin. Olisin halukas kuulemaan sen uudestaan.
Väliajan jälkeen herättiin aivan toisenlaiseen maailmaan, Beethovenin seitsemänteen. Kaupunginorkesteri sai nyt näyttää Sarasteen johdolla taituruutensa. Sinfonian fraaseraus oli täsmällistä, tauko oli tauko ja taitavasti veäydyttiin myös pianissimoiden understatementeihin, mikä on tässä teoksessa välttämätöntä sen kaikissa osissa. Avain teoksen tulkintaan löytyy myös jo edellä mainitun Weingartnerin suurenmoisessa, kaikille suositeltavssa kirjassa On the performance of Beethoven’s symphonies (1906); siinä tämä suuri maestro vyöryttää koko tietonsa ja taitonsa arsenaalin näkyville.
Hän antaa muutamia erityisohjeita koko teoksen esitykselle, joista yksi tärkeimpiä on liian nopeiden tempojen karttaminen. Scherzo yleensä rynnistetään läpi sellaisella vauhdilla, että puhaltajaraukat saavat olla onnellisia jos hengästyksissään saavat ulos mitään säveliä. Beethovenin metronomimerkinnät ovat liian nopeita. Scherzon trio muuttuu galopiksi, vaikka sen pitäisi olla riemukas ja syvästi liikuttava laulu.
Weingartner varoittaa mös liiallisista fortissimoista: jos nuotissa lukee ff sempre piu f se on mahdotonta, ellei ff:a edellä diminuendo. Näin hän käy läpi koko sinfonian. Finaalin hän sanoo johtavansa sen aina hitaammin kuin muut, koska tärkeämpää kuin nopeus on greater intensity of sound. Itse asiassa tempo on allegro con brio eikä vivace tai edes presto, mikä usein unohdetaan. Silti Weingartner myöntää, että teoksen täytyy olla kuin bakkanaalinen orgia. Tämä kyllä tavoitettiin ehdottomasti Sarasteen ja kaupunginorkesterin esityksessä. Ainakin yleisö tempautui täysin mukaan tähän ’tanssin apoteoosiin’ ja juhlaan.
Sinfonian hidas osa, tai siis tuo kuuluisa allegretto, on luku sinänsä. Monet johtavat sen liian nopeasti, vaikka kyseessä on surumarssi. Taas tämä merkitys liittyi siihen jo saksalaisen hermeneutikon Arnold Scheringin mukaan (teoksessaan Beethoven und die Dichtung, 1936) koska sen lähtökohtana oli Goethen romaanin Wilhelm Meister romanttisen henkilöhahmon Mignonin kuolema ja hautajaiset. Se ei siis voi olla keveä kuin allegretot yleensä. Weingartner tosin varoittaa edellä mainitussa teoksessaan, että ”Poeettiset tukinnat musiikista, joita en yleensä ollenkaan suosi, ovat ehdottoman yksilöllisiä eikä niitä voi pakottaa kellekään” (s. 106). Mutta tässä hän ehkä erehtyy. Musiikin merkitykset ovat myös kulttuurisia ja elävät erityisinä yhteisöllisinä tulkintoina. Kulttuurin sisäistänyt henkilö on yleensä niissä oikeassa.
– Eero Tarasti