Paavali Jumppanen. Kuva © Colin Samuels.
Helsinki/Seriös VI/X, 18.1.2026. klo 18, Sibelius Akatemian konserttisali. Paavali Jumppanen, piano; Jakub Jakowicz, viulu; Lutosławski-kvartetti: Roksana Kwaśnikowska, viulu, Marcin Markowicz, viulu, Artur Rozmysłowicz, alttoviulu, Maciej Młodawski, sello.
Gabriel Fauré: Sonaatti viululle ja pianolle nro 1 A-duuri op. 13 (1876); Grażyna Bacewicz: Jousikvartetto nro 4 (1951), Ernest Chausson: Konsertto viululle, pianolle ja jousikvartetolle op. 21 (1891).
Pitkällä tähtäimellä ajatellen, kamarimusiikki on lajina kokenut Suomessa mahtavan voittokulun. Kun nykyisin salit ovat täynnä erilaisia kamarimusiikin kokoonpanoja, niin ennen vanhaan oli todella hankalaa saada väkeä tällaisiin tilaisuuksiin. Kaikenlaisilla tämän alan sarjoilla on siis sosiaalinen tilaus kuten sanotaan… ja tähän on tarttunut Helsinki Seriös -konserttiketju. Yleisiöä, enimmäkseen iäkkään puoleista, oli salin täydeltä. Toivottavasti alaotsake ’seriös’ ei ole karkoittanut nuoria.
Mutta ymmärrämme, että nyt halutaan tarjota nimenomaan huippuluokan elämyksiä ja tästä illasta päätellen siinä on onnistuttu. Itse päätin heti tulla paikalle kun näin, että esitetään Chaussonin harvoin kuultu konsertto viululle ja pianolle (orkesterin korvasi tässä esityksessä jousikvartetto). Tosin vierelläni istuneet Yoshiko Arai ja Seppo Kimanen kertoivat äänittäneensä teoksen. Toinen syy oli luonnollisesti Paavali Jumppanen, jota on saanut viime aikoina harvemmin kuulla Suomessa, koska hän on majaillut toisella puolella maapalloa eli Australiassa.
Lähde: Gabriel Fauré: Correspondance. (Paris: Flammarion, 1980.)
Hienosti rakennettu ohjelma. Faurén ensimmäinen viulusonaatti oli todellakin hänen läpimurtoteoksensa Pariisissa 1875. Se on äärimmäisen sujuvasti kirjoitettua tekstuuria; voi aavistaa Faurén tulevat pianoteokset, nokturnot ja impromptut, balladin ja pianokvartetot, joista nyt eniten soitetaan hieman saksalaistyyppistä c-molli-kvartettoa.
Faurésta tuli juhlittu säveltäjä ja hänen maineensa olikin sitten muualla – eikä vähiten, muistan, Sibelius-Akatemiassa – salonkikappaleiden tekijänä. Meillä on Suomessa erityisesti syytä muistaa Fauréta, sillä hän kävi täällä 1910 ja soitti Capet-kvartetin kanssa omia teoksiaan yliopiston juhlasalissa. Flyygeli (Steinway), jota hän tuolloin käytti on nyt HYn hallussa ja Kielikeskuksen musiikkisalissa. Sitä kuulee muun muassa HYMSin konserteissa.
Lähde: Gabriel Fauré: Correspondance. (Paris: Flammarion, 1980.)
Mutta tuolloin Fauré ei tehnyt helsinkiläisiin kriitikoihin erityisempää vaikutusta. Oli kuultu Debussyn Après midid’ un faune (1918) ja nimimerkki Bis (K.F. Wasenius) olisi halunnut kuulla muita ranskalaisia, kuten Dukasia, Ravelia, Chabrieria, Chaussonia ja Hahnia. Eikä edes Faurélta saatu Bisin mielestä hänen parasta antiaan, vaikka kuultiin muun muassa juuri viulusonaatti, säveltäjän läpimurtoteos. Evert Katila piti yksinomaan kamarimusiikkia sisältänyttä ohjelmaa riskinä eikä se tuonut esiin ”säveltäjää hänen miellyttävimmältä puoleltaan, joten vaikutus oli illan pitkään väsyttävä” (nämä tiedot löytyvät Seija Lappalaisen historiikista Tänä iltana Yliopiston juhlasalissa. Musiikin tähtihetkiä Helsingissä 1882-1971, s. 129). Onneksi Fauré ei tätä penseyttä huomannut vaan kirjoitti, että ”…uskalsimme soittaa koko illan samaa säveltäjää ja erittäin sympaattisen kuulijakunnan edessä, joka osoitti suosiotaan innokkaammin kuin mikään muu. Ilta oli todella upea”. Näin hän kertoi kirjeessään. (Faurén julkaistussa kirjeenvaihdossa – Flammarion 1980 – ei tosin ole vuodelta 1910 yhtään kirjettä Suomesta.)
Ei silti, tuo kuuluisa jeu perlé –tekniikka eli helmeilevä soitto kyllä onnistuu paremmin Pleyelillä tai Erardilla, jota sain kerran kokeilla Pariisissa l’Isle St. Lousilla eräässä palatsissa. Jumppanen kyllä hallitsee sen mestarillisesti myös Steinwaylla. Hän oli hämmästyttävällä tavalla muuntanut jylhän Beethoven-sointinsa kamarimusiikillisen intiimiksi ja hienostuneesi klangiksi pitäen virtuositeettinsä aisoissa palvelemassa vain yhteissoittoa. Violisti oli temperamentiltaan hyvin eloisa valottaen tätä puolta Fauréssa.
Sittemmin Fauré oli Marcel Proustin maailmassa ehdoton musiikillinen auktoriteetti, johon hän suhteutti kaiken muun kuulemansa musiikin. Juuri Faurén viulusonaatti soi Madame Verdurinin salongissa viulisti Morelin ja Charluksen tulkintana. Oliko Faurè mallina Vinteuilille? Löytyisikö juuri viulusonaatista Odetten ja Swannin rakkauden ’kansallishymni’, le petit phrase, pikkusäe? Proustille hienointa oli olla ecrivain-musicien toisin sanoen muusikko eräänlaisena kirjailijana. Jopa Saint-Saëns sai armon hänen silmissään tältä kannalta. Muuten Helsingissä Faurén mukana ollut Capet-kvartetti oli se, jonka Proust sitten pyysi öiseen aikaan Pariisissa kotiinsa soittamaan Debussytä ja Franckia.
Oli hyvin luontevaa jatkaa iltaa puolalaisella Grażyna Bacewiczillä (1909-1969), yhdellä maailman tunnetuimmista ’naissäveltäjistä’, jos nyt tuollaista nimikettä uskaltaa käyttää. Hänen kvartettonsa on itse asiassa hyvin ranskalaishenkistä, mutta myös saksalaisittain hallittua, tasapainoista satsia, dynamiikaltaan jonkinlaista vapaapulsatiivista elettä, täyteläisen tiivistä sointia, sellolla myös kansanmusiikin muistumia,
Lähde: Jean Gallois: Ernest Chausson. (Paris: Fayard, 1994.)
Väliajan jälkeen seurasi sitten tuo Chaussonin odotettu konsertto. Oikeastaan Chausson on mielestäni sävelkieleltään kaikkein proustilaisin säveltäjä – vaikkei Proust koskaan mainitsekaan häntä kirjeenvaihdossaan. Chaussonin tunnetuin teos on tietenkin Poème viululle ja orkesterille, jonka Eugène Ysaÿe kantaesitti saavuttamatta sillä tuolloin suurta suosiota. Siihen verrattuna tämä konsertto oli menestys huolimatta erikoisesta kokoonpanostaan ja siitä, ettei Ranskassa kamarimusiikin säveltäminen ollut kovinkaan tavallista.
Chausson on todella osannut erottaa pianon ja viulun konsertoiviksi elementeiksi ja työntänyt jousikvarteton hieman taka-alalle säestävään rooliin. Joka tapauksssa jos vertaa teosta Chaussonin kahteen mestariteokseen, pianokvartettoon opus 30 ja pianotrioon, on tyyli hyvin erilaista. Piano on harkitun virtuoosista kuviointia ja asteikkoa, mutta Jumppanen ei silti antanut niiden liikaa hallita kokonaiskuvaa. Hidas osa on tuota surumielistä Chaussonia, jonka pääaihe liikkuu ahtaalla alalla hautovasti. Sen sijaan finaali on äärimmäisen vilkas; pianisti lähtikin liikkeelle heti huimassa tempossa synkopointeineen, mutta onneksi sitä hieman hillittiin loppupuolella.
Erityisesti korvaan jäi tietenkin charmantti Sicilienne, joka muistuttaa jo aiemmin sävellettyä Faurén Sicilienneä. Osa toistettiin sitten yleisön vaatimuksesta ylimääräisenä. Puolalaiset jousisoittajat olivat erinomainen yhtye: jokainen soittaja erilainen tavallaan musisoida, mutta samalla kamariyhtyeen henkilökemiaan sulautuva. Soittajat käyttivät puheenvuoroja ennen esitystä, mikä oli sikäli turhaa, että samat tiedot olivat jo ohjelmakirjassa. Joskin soittajille puhuminen ennen esitystä laukaisee jännitystä ja täyttää tuota tyhjää tilaa konsertin alussa muusikkojen ja katsomon välissä. Viulistiprimas Jakowicz sanoi kahdesti, että Chaussonin musiikki on ’parantavaa (healing) terapiaa’; tästä en nyt tiedä, se sopisi paremmin pianokvartettoon op. 30, jonka hitaan osan teema on Wagnerin Parsifalista (Proustin mielioopperasta) ja kokee sitten lopussa kirkastumisen Des-duurista A-duuriin.
– Eero Tarasti