Timo Korhosen resitaali osana Turun ammattikorkeakoulun Villa-Lobos-festivaalia Turun Sigyn-salissa perjantaina 7.11.2025
Kitaran ääni on niin hento ja hienostunut, että sen kuunteleminen kokonaisen illan vaatii erityistä keskittymistä. Erityisesti sen sointiväri assosioituu iberisiin musiikkikulttuureihin ja tietenkin Latinalaiseen Amerikkaan. Mutta soittimen virtuoosit ovat kaikkina aikoina sovittaneet lähes kaikkea mahdollista musiikkia soittimelleen. Juuri tällainen on Suomen johtava kitarataituri, rautalammilainen Timo Korhonen, joka Turun ammattikorkeakoululla on ollut onni kiinnittää opettajakuntaansa. Paikalle oli tullut myös hänen entisiä oppilaitaan ja nykyisiä kollegoitaan kuten kitaransoiton lehtori Andrzej Wilkus ja musiikin teorian professori Lauri Suurpää Sibelius-Akatemiasta.
Konserttia edelsi pieni Villa-Lobos-symposiumi, sillä juuri tämä säveltäjä johdatti Timon aikanaan kitaransoiton pariin: kuultuaan hänen 1. preludinsa Korhonen tahtoi ehdottomasti oppia soittamaan kitaraa. Symposiumissa puhui aluksi (zoomilla tietenkin) Fabio Zanon, aikamme johtavia kitaristeja, brasilialainen mutta opettajana Lontoon Royal Academy of Musicissa, johdettuaan juuri edellisenä iltana Schumannin sinfonian São Paulossa. Hän kertoi asiantuntevasti notaatiosta Villa-Lobosin kitarateoksissa, erityisesti glissandot ovat jännittäviä; säveltäjähän harrasti myös kaikenlaisia kokeiluja noilla kitaran Spielfigureilla eli soittokuvioilla, kuten Heinrich Besselerin keksimä termi kuuluu. Väliajalla tapaamani professori Mikko Heiniö sanoi oppineensa soittamaan kitaraa juuri Villa-Lobosin avulla.
Diego Barros on diplomaattiuralla Brasilian lähetystössä, mutta taustaltaan teatteri-ihminen ja kulttuurintuottaja. Hän kertoi Villa-Lobosin Broadway-operetin Magdalenan toteutuksesta Pariisin Théâtre Chatelet’ssa kymmenisen vuotta sitten. (Villa-Lobosin oopperaa Yerma Federico García Lorcan librettoon esitetään muuten parhaillaan Espanjassa.) Andrzej Wilkus kertoi ensiksi São Paulon myyttisen Semana de Arte Modernan taiteilijoista (muun muassa kuvataiteilijoista Anita Malfattista ja Tarsila do Amaralista), jolloin (1922) modernismi saapui Brasiliaan. Mutta erityisesti hän analysoi Villa-Lobosin12 kitaraetydiä.
Allekirjoittanut kertoi sitten kolmesta Villa-Lobos teoksestaan: Villa-Lobos – Alma brasileira (suomeksi 1987), Villa-Lobos, Life and Work (1994) ja Villa-Lobos: Vida e obra (2022 portugaliksi, käännös Paulo de Tarso Salles ja Rodrigo Felicissimo). Lisäksi allekirjoittanut soitti valikoiman aiheeseen liittyviä pianoteoksia Albenizista ja Ernesto Nazarethista Villa-Lobosin Ciclo Brasileiroon.
Tunnin tauon jälkeen sali täyttyi Timo Korhosen kuulijoista. Hän esitteli ohjelmaansa yhtaikaa videokankaalla ja lavalla. Ohjelmassa oli japanilaisen Toshio Hosokawan teos Komori-Uta (2004) perustuen japanilaisiin kansalauluihin (onko hän sukua musiikkitieteilijä Shuhei Hosokawalle, entiselle oppilaalleni?). Korhonen oli sovittanut J.S. Bachin sooloviulusonaatin a-molli kitaralle. Erityisen ilmeikäs oli andante-osa. Hän kertoi sovittaneensa jopa d-molli-chaconnen kitaralle. Mieleeni tuli vertailla kitaran ja sellon tapoja esittää näitä Bachin sooloteoksia.
Ensimmäinen puoliaika päättyi Kurt Schwittersin Ursonateen (1922-1932), aikoinaan taatusti radikaaliin, dadaistiseen tai surrealistiseen ’äänitaideteokseen’, jossa kitaristimme jätti soittimensa oven taa ja muuntui laulajaksi ja näyttelijäksi. Teos on eräänlainen sonaatin parodia, sillä se perustuu vain merkityksettömiin äänteisiin ja tavuihin, joiden esitystavat tosin oli ilmeisesti määrätty partituurissa. Oliko tämä nyt sitten sitä Apollinairen écriture automatiqueta vai mitä? Ehkä teos oli vitsi, jonka tarkoitus oli épater le bourgeois,ärsyttää porvaria. Joka tapauksessa aika pitkä puolituntinen vitsiksi!
Leo Brouwer avasi jälkipuoliskon hommagellaan Kaija Saariaholle The Secret life of Butterflies (2024). Ja lopulta vihdoin Villa-Lobosia! Viisi preludia, joita Timo Korhonen on varmasti soittanut koko ikänsä. Niinpä hänen tulkintansa ovat hioutuneet äärimmäiseen harkittuun muodontamiseen ja samalla erityisen herkkään sensibiliteettiin pianissimosävyissä. Ihmettelin vähän, miksi toisen osan ohjelmaksi Villa-Lobos oli laittanut capoeiran, brasilialaisen jiujitsun, jota kerran seurasin Bahian torilla, berimbaun säestyksellä. 3. osan kunnianosoitus Bachille edusti nyt tuota Villa-Lobosin ehdottoman omintakeista ’paluuta Bachiin’, joka ei ole hänellä koskaan tuota neoklassikko-Stravinskyn ironista ’Bachia väärillä bassoilla’, vaan ennemmin aitobrasilialaista saudadea, kaipuuta johonkin.
Konsertti oli rakennettu siten, että jokaisella teoksella oli erityinen henkilökohtainen merkitys soittajalleen. Ne kantoivat mukanaan muistoja hänen tapaamistaan ihmisistä ja ratkaisevista elämänkäänteistä. Loistavaa kitaristia juhlittiin sitten vielä pitkään isolla ystävien joukolla Ravintola Kakolan herkkujen äärellä.
– Eero Tarasti