Sinfoniakonsertti Sibelius-talossa 29.8.2025 klo 18.30. Sinfonia Lahti, kapellimestari Hannu Lintu; Miina-Liisa Värelä, sopraano, Klaus Florian Vogt, tenori, Ain Anger, basso; Jean Sibelius: Lemminkäis-sarja op. 22.(1891) ja Richard Wagner: Valkyyria, 1. Näytös (1870).
Lahdessa juhlitaan Sibeliuksen 160:ttä syntymäpäivää; Hannu Lintu on organisoinut näyttävän sarjan konsertteja tälle vuodelle, mutta myös tuleville kahdelle vuodelle, eli kyseessä on pitkä kolmivuotinen projekti.
Sibeliuksen merkkiteokset tulevat lähes kaikki esitetyiksi ja samalla niitä peilataan läheisiin aikalaissäveltäjiin. Mukana on myös kamarimusiikkia, jossa keskeisenä suunnittelijana on pianisti Ossi Tanner.
Niinpä tämän illan teemana oli Kohtaamisia eli Encounters. Keskeisellä sijalla oli Richard Wagner, aivan oikein, vaikka tunnetusti Sibelius myöhemmällä iällään muun muassa oppilaalleen Bengt von Törnelle jyrkästi kielsi kaikki Wagner-vaikutteet. Johtoaiheissa oli hänen mielestään aivan liikaa ’refleksioonia’… mutta ei siitä mihinkään pääse, että hän kuuli opintoaikanaan Berliinissa 1880 ja -90-luvuilla kaikki tärkeimmät Wagnerin oopperat ja haltioitui niistä täysin. Hän näki 1891 siellä muun muassa Nibelungen Ringin ja Aino Ackté lainasi hänelle Valkyyrian partituurin.
Franz Heigelin kopio (Ludwig II:n asuntoon) Michael Echterin freskosta 1865-66. (Detta und Michael Petzte: Die Hundinghütte König Ludwigs II. Arbeitsheft 51. Bayerische Landesamt für Denkmalpflege, München 1990.)
Wagnerin jälkiä on vähän kaikkialla Sibeliuksella, mutta hän ei koskaan astunut oopperan kynnyksen yli eli ryhtynyt oopperasäveltäjäksi. Hyvin lähellä hän tosin oli jo Kullervossa 1892 ja Myrskyssä 1924 eli uransa alussa ja lopussa. Kyllä Sibelius kykeni luomaan nerokkaasti musiikillisia karaktäärejä, mutta niitä hän ei laittanut lavalla keskenään kommunikaatioon niin, että olisi syntynyt varsinaista oopperaa, joka vetää kuulijan/katsojan vastustamattomasti näyttämön todellisuuteen. Kullervon dramaattisin kohta lopussa on kuin oratoriota tai passiota, ja kuoro antiikin tragedian tavoin vain kertoo, mitä tapahtuu. Samaten Myrskyssä on loistavia luonnekuvia kuten Miranda ja Caliban, mutta niitä ei aseteta vastakkain, rinnakkain tai dialogiin keskenään.
Wagner ja Suomi
Mikä oli Wagnerin suhde Suomeen? Tai oliko sitä ollenkaan? Olen löytänyt kolme tapausta. Mein Lebenissä Richard kertoo eloisasti joutumisestaan myrskyyn matkalla Riiasta Norjaan. Pienellä laivalla oli vaitelias matruusi nimeltä Koske, josta Wagnerin koira Robber ei pitänyt. Kun laivan viinavarasto oli Wagnerien sängyn alla tuli herra Koske ahkerasti käyttämään sitä ja sai aina Robberin hyökkäämään. Koske oli tietenkin sama kuin Koski eli suomalainen.
Toisen kerran Cosima kertoo päiväkirjassaan, kun venäläinen säveltäjä ja wagneriaani Serov vieraili puolisoineen Wahnfriedissa. Seroff sanoi, että Richard oli käynyt Suomessa, Imatralla, koska sieltä oli löydetty hänen nimensä kallioon kaiverrettuna. Cosima vastasi lakonisesti: ” Ei Richard ole koskaan käynyt siellä.” Mutta hän kaunisteli totuutta: Wagner oli hyvinkin käynyt ihailemassa Imatran vesiputousta Pietarin matkansa aikana 1862 ja seikkaillut siellä jonkun ruhtinattaren kanssa, koska sellaiset reissut olivat sielläpäin kovasti muodissa (muun muassa Hannu Salmi on tätä tutkinut, eli onko sen ranskankielisen runon tekijä ollut tosiaan Wagner, sen joka oli signeerattu hänen nimeensä ja löytynyt kosken juoksun alapaviljongin seinältä) .
Kolmas kerta oli, kun Bayrehuthin avajaisissa 1874 oli mukana suomalainen delegaatio eli Martin Wegelius ja Richard Faltin. Jälkimmäinen oli saksalainen ja tuli siksi hyvin toimeen mestarin kanssa.
Hän kysyi, tiesikö tämä, että hänen musiikkiaan rakastettiin Suomessa suuresti. Tähän Wagner oli vastannut: ”Minua miellyttää kovin, että musiikkiani harrastetaan siellä ylhäällä… mutta tulkaa nyt toki mieluummin tänne Bayreuthiin sitä kuulemaan!”
Tämä on historiaa, mutta wagnerismin jäljet Sibeliuksen musiikissa ovat faktaa, jonka kohtaamme aina kun kuulemme Sibeliusta.
Josef Hoffmanin luonnos Valkyyrian I näytöksen näyttämökuvaksi Bayreuthissa 1876. ((Detta und Michael Petzte: Die Hundinghütte König Ludwigs II.)
Lemminkäis-sarjan Tuonelan joutsenen englannintorvisooloa on vaikea kuvitella ilman Tristanin 3. näytöksen vastaavaa soitinjaksoa ja olihan Berlioz-Strausskin määritellyt tämän soittimen konnotaatioksi herättää melankolisia muistumia menneestä. Joutsen sinänsä on wagneriaaninen symboli, Wittelsbachien suvun ja siis Ludwig II:n suosima lintu.
Muuten kohtaus lemminkäinenTuonelassa on synkkä wagnerilais-straussilainen sävelmaalaus. Lemminkäisen riemukasta kotiinpaluuta ei ehkä voi ajatella ilman Siegfriedin Reinin matkaa ja Tristanin 2. näytöksen lemmenkohtauksen rientoisaa preludia.
Lemminkäis-sarja on kyllä aika painava teos ja kun sitä seuraa vähintään yhtä painava Valkyyrian 1. näytös, koetellaan kuulijan vastaanottokykyä. Kestoltaan Lemminkäis–sarja on jo sinfonian luokkaa.
Kun kaiken Wagner-pohdinnan keskeinen ongelma on, ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa, todisti tämä Valkyyrian konserttiesitys jälkimmäisen puolesta. Se sopii alun kamarimusiikillisuudessa hyvin tällaiseen yhteyteen ja huipentuu Nothungin miekan vetämiseen tammesta, ja talven muuttumiseen kevääksi Siegmundin kevätlaulun merkeissä: Winterstürme wichen dem Wonnemond!
Miten Wagneria tulee esittää oikeaoppisesti? Vastaus: ei mitenkään. nimittäin tiedetään kyllä aika tarkoin, miten hän johti Nibelungen Ringin Bayreuthissa 1876 kiitos balettimestari Richard Fricken muistelmien sekä Wagnerin assistentin Heinrich Porgesin, joka teki mestarin pyynnöstä tarkat muistiinpanot; ne ovat nyt luettavissa englanniksikin Wagner Rehearsing the Ring. An Eye-Witness Account of the Stage Rehearsalsof the First Bayreuth Festival(Cambridge University Press 2009). Kirja on äärimmäisen antoisaa luettavaa. Mutta Wagner ei koskaan pysynyt samassa eli jo seuraavana päivänä hän johti kaiken toisin. Sitä paitsi hänen puheensa oli niin epäselvää, etteivät esiintyjät kyenneet sitä seuraamaan. Ei siis ole olemassa mitään autenttista Wagner-tulkintaa. Tämä on kyllä vapauttava huomio, mtta ei silti oikeuta mitään hurjia Regie-teatterin luomuksia.
Nyt päästään vihdoin itse konserttiin. Täytyy myöntää, että Lahden Sibelius-talon akustiikka on ihme, sillä kaikki kuuluu aivan ihmeteltävällä tarkkuudella. Tästä seuraa, ettei tulkinnassa tarvitse liioitella mitään, riittää kun vain soitetaan, mitä tulee. Nyt kuulin aivan uusia asioita Lemminkäisessä, eikä tämä ollut kuin yhtä suuressa määrin huippuorkesterin ja Hannu linnun ansiota. Hänen johtamistyylinsä on yhtäältä askeettisen ankaraa ja tarkkaa, mutta myös innostavaa, kuohahtelevaa; hän kykenee rakentamaan vaikuttavia nousuja ja huipentumia aivan äärirajoille saakka. On ihanaa kuulla Lemminkäisen kotiinpaluusuomalaisten soittamana, koska me ymmärrämme, mistä on kysymys. Kun kotitanhuat alkavat näkyä, kirkastuu orkesterin koloriitti eikä viime tahdeissa ole epäilystäkään siitä, että perillä ollaan. Vertaan tätä nimittäin ulkolaisten orkesterien soittoon, jossa ei koskaan viriä vastaavaa tuntemusta.
Mutta Lintu on myös etevä Wagner-kapellimestari, joka myötäeläen johtaa niin hienovaraista teosta kuin Valkyyrian I näytöstä, Siegmundin ja Sieglinde liikuttavaa kohtaamista Hundingin majassa. Niin, tässä nyt on sitä Leitmotiv-tekiikkaa, joka oli Sibeliukselle niin laskelmoitua ja vierasta; mutta noista aiheista syntyy kuitenkin subtiili musiikillis-sinfoninen kudos.
Laulajat olivat kaikki erinomainen valinta. Oikeat ’tyypit’ ja sehän jo todettiin Bayreuthissakin; Siegfried Wagner saattoi valita johonkin rooliin sopivan henkilön vaikka Gasthausin tiskiltä, koska henkilö oli olemukseltaan sitä, mitä tarvittiin.
Yleensä Sieglinden rooli vaatii jotenkin hentoa sopraanoa; näin on, kun kuullaan koko ooppera, sillä Brünnhilden rinnalla hänen tuleekin olla inhimillisempi, vailla sitä myyttistä grandeuria joka kuuluu valkyyrialle. Miina-Liisa Värelä loi silti erittäin vaikuttavan, dramaattisen tulkinnan; kilpalaulussa Siegmundin kanssa hän oli vähintään tasaveroinen. Loistava wagneriaaninen ääni ja karaktääri. Mutta odotettu oli toki myös Klaus Florian Vogt. Hänen äänilajinsa on luultavasti lähellä sitä, mitä Wagnerkin kuuli, toisin sanoen aikana jolloin ei ollut suurta eroa teatterin lausunnan ja laulun välillä. Hänen perusäänensä on siis erittäin luonnollinen, puheenomainen, mutta se kohoaa aitoon bel cantoon huippukohdissa. Kaikki odottavat Winterstürmeä, jota Wagnerin ohjeen mukaan ei saanut laulaa kuin jotain ooppera-aariaa. Se on volksthümlich, mikä kategoria on harvoin esillä Ringissä,joten se kuuluu esittää kuin Schubertin Lied. Lähes ainoa joka on siihen kyennyt, on Max Lorenz vuoden 1926 levytyksessä Berliinissä. Mutta Vogt on hänen veroisensa ja se on paljon jo se! Suorastaan selkäpiitäkarmivan pelottava oli Ain Angerin Hunding, juuri sitä mitä pitikin. Valtava ääniresurssi ja mestarillinen tuon synkeän rooli tulkinta.
Joka tapauksessa Linnun & Co. sekä Lahden orkesterin tulkinta vaivuttivat yleisön wagneriaaniseen hurmioon. Lintu johtaa onneksi pian myös Helsingissä Straussin Elektraa, hän kertoi esityksen jälkeen taiteilijahuoneessa.
***
Pitää nyt sanoa tämäkin julki: nimittäin palatessamme autolla pimeässä yössä ja rankkasateessa eksyimme pahan kerran Lahden ympäristön tieviidakkoon ja huomasimme yhtäkkiä olevamme matkalla jollain sivutiellä Orimattilaan. Mutta sitten löytyi joku Villähden tie ja paluu kaupunkiin ja siitä vihdoin moottoritielle. Nimittäin paluuta Helsinkiin Lahden Sibelius-talosta ei ole mitenkään selvästi viitoitettu. Yleensä kaikissa suomalaisissa kaupungeissa on isot kyltit läheisistä kaupungeista, jonne ollaan matkalla, mutta Lahdessa ei. Sanottakoon vielä, että tulo Sibelius-taloon etelästä on äärimmäisen selkeä, kaikkialla lukee vähän väliä Sibelius-talo. Mutta varoitan paluusta. Pahoittelen lahtelaisten puolesta.
– Eero Tarasti