Wrocław 8th International Conference on Musical Analysis. Historia, Theoria, Praxis 1-2/12/2025; concert of Wrocław composers ”Towards vibrations”, Karol Lipinskin musiikkiakatemian sävellysosasto. Richard Strauss: Salome, Wrocławin ooppera 2.12.2025.
Peter Pan, ”Älä koskaan kasva aikuiseksi”. Musikaali, käsikirjoitus Chickenshed London ja J.M. Barrie; musiikki Dave Carey & Jo Collings, suomennos Sami Parkkinen; ohjaus Jyri Numminen, dramaturgi Sanna Niemeläinen. Tuotanto Shed Säätiö. Studio Pasila/Helsingin kaupunginteatteri 10.12.2025
Nyt onkin raportoitavana melkoisia ja vaihtelevia seikkailuja Puolassa ja kotimaassa. Kuinka kukaan voi joutua paikkaan nimeltä Wrocław? Kun kerran ostin junalippua Wrocławiin Berliinin asemalla, ei minua ymmärretty lainkaan. Ich will nach Breslau, sanoin sitten. Jawohl, natürlich, warum haben Sie das nicht sofort gesagt!
Breslau siis muuttui Puolaksi 1945 ja on nyt elegantti historiallinen kaupunki. Siellä toimii huomattava Karol Lipinskin Musiikkiakatemia, jonka professori Anna Granat-Janki järjesti jo kahdeksannen kansainvälisen musiikkianalyysin kongressin. Oli puhujia kaikkialta Puolasta, sillä hieno piirre heissä on, että he pitävät yhtä. Heissä on sitä yhteisöllisyyttä. Kunnioittavat ja tukevat toisiaan. Oma puheeni koski Beethovenin 9. sinfonian An die Freude -arvoitusta, jonka uskon ratkaisseeni. Sysäyksen tulkintaani antoivat viime kesänä Mikkelin festivaalissa kuulemani Vivo-orkesterin esitys Alisa Barrièren johdolla sekä viime kevään HYMSin Beethoven-sarja, jossa kukaan ei suostunut soittamaan Lisztin sovitusta yhdeksännestä sinfoniasta.
Joka tapauksessa kongressin yhteydessä oli konsertti, jossa esiteltiin Wrocławin omia avantgarde-säveltäjiä. Hyvin antoisaa. Rohkein oli viimeinen eli Agata Zubelin Monodrum na bass drum, Monologi bassorummulle jonka esitti Bartłomiej Dudek. Siinä mentiin rohkeasti musiikkiteatteriin, sillä soittaja astui lavalle ostoskassi kädessään. Noin puolivälissä teosta hän avasi sen ja tiputti suuren määrän erivärisiä tennispalloja rummulle ja siitä lattialle. Elämys oli yhtaikaa visuaalinen ja sonoristinen, sanoisin.
Sattumalta kongressin viimeisen päivän iltana meni Wrocławin oopperassa Richard Straussin Salome. Sinne täytyi toki ehdottomasti päästä. Mutta esitys oli täysin loppuunmyyty. Kun kysyin kassaneidiltä peruutuspaikkoja, torjui hän ajatuksen tylysti. Kokemukseni mukaan ihmisiä tulee aina illalla esitykseen myymään lippujaan (ainakin Pariisissa) ja niin laittauduin paikalle puoli tuntia ennen alkua. Turha toivo, kukaan ei luopunut lipustaan; yhdessä kulmassa yksi rouva jakoi lippuja koululaisryhmälle, hienosti mustaan pukuun ja valkoisiin paitoihin puketuneille nuorukaisille, siinä 12-vuotiaille Hyvänen aika, eihän tämä ole mikään lasten ooppera! Mutta nuorempi unkarilainen kollegani Lászlo Stachó tiesi keinon: piti mennä ovelle minuuttia ennen alkua, kun portteja jo suljettiin. Vahtimestari vei meidät kassalle ja saimme liput piippuhyllylle 10 eurolla.
Wrocławin ooppera. Kuva © Eero Tarasti.
Esitys oli jo alkanut kiivettyämme piippuhyllylle ja kyllä sieltä jotain näkikin. Wrocławin ooppera on sinänsä hieno historiallinen talo, perustettu 1725, näytännöt alkaneet 1755; Carl Maria von Weber johti siellä 18-vuotiaana 1804, Richard Wagner vieraili aikanaan, 1928 esitettiin Schönbergin Die glückliche Hand ja vuodesta 1945 alkaen puolalaista ohjelmistoa kuten Moniuszkon Halka. Koko talo kunnostettiin 1997-2006.
Kiinnostavaa oli, että Salome esitettiin nyt lähes yksinomaan puolalaisin voimin, kapellimestarina 20-vuotias Yaroslav Shemet. Orkesteri vastasi Straussin vaatimaa jättiläisorkesteria 105 soittajineen. Salomena Natalia Rubis, Herodeksena Norbert Ernst, Johanaanina Oleksandr Pushniak. Mariusz Trelinskin ohjaus oli radikaalisti moderni. Tapahtumat oli sijoitettu ahtaaseen laatikkomaiseen tilaan, joka värjäytyi milloin verenpunaiseksi milloin miksikin; seitsemän hunnun tanssi käytti kolmea eri tanssijatarta, se oli kaukana mistään orientalismista. Oscar Wildehan on libreton kirjoittaja ja hänen suunnitelmansa oli, että Sarah Bernhardtin piti esittää Salomea ja tanssia pelkkään helminauhaan kietoutuneena. Suomalaiset tietävät, että tämä oli Aino Acktén bravuurirooli Pariisissa. Kun Strauss soitti musiikkiaan kokeeksi Mahlereille, ei seitsemän hunnun tanssi ollut edes valmis. Gustav totesi silloin, että eikö ollut riski jättää se viimeiseksi, kun sävellysvire oli jo sammunut. Monet pitivätkin sitten tätä wienervalssia oopperan heikoimpana kohtana, vaikka tonaalisudessaan se on kuulijoita viehättänyt keskellä sangen kakofonista tekstuuria. Strauss pääsi sävellyksessä alkuun vasta kun keksi, että teos alkaa repliikillä Wie schön ist heute Prinzessin Salome.Teos haluttiin kieltää heti alkuun 1905 ensi-illan jälkeen, mutta Wrocławin ooppera esitti sen jo 1906. Sitä pidettiin moraalittomana eikä ihme, sillä lopussa, kun Salome suutelee Johannnes Kastajan irtileikattua päätä, musiikki puhkeaa kaikkein upeimpaan loistoonsa H-duurissa. Strauss varoitti ohjausta laittamasta laulajia turhaan juoksemaan lavalla, koska liike oli jo itse musiikissa. Straussin isä sanoi: ”Kylläpä on hermoille käyvää musiikkia, on kuin turilas ryömisi housuissa.” Tiedetään että Pariisissa muun muassa Reynaldo Hahn, sittemmin oopperan johtaja, ei voinut sietää Salomea. (Jos huvittaa, lukekaa essseeni tästä teoksesta kirjassani Sävelten sankareita, 1998.)
* * *
… ja sitten Peter Pan
Noin viikko Puolan jälkeen pääsin Helsingissä kutsuvieraana seuraamaan musikaalia Peter Pan Studio Pasilassa, joka sijaitsee tuossa onnettomassa, Helsingin rumimmassa kaupunginosassa. Nytkään edes taksi ei voinut lainkaan pysähtyä salin edessä, koska pysähtyminen oli kielletty eli kukaan ei ollut ajatellut, että yleisön pitäisi myös päästä sisään jollain tavalla. Kierrettyään kerran korttelin ympäri pääsimme ulos Ratamestarinkadun alapäässä ja kävelimme lopun matkaa – sinänsä ihan hyvä idea ennen pitkää istumista. Peter Pan? Mieleen tulee heti tietenkin Walt Disneyn elokuva, jonka näin pikkupoikana 50-luvulla Helsingin Kinopalatsissa.
Mutta nyt oli kyseessä jotain aivan erityistä. Nimittäin taustalla oli hiljattain Lontoon mallin mukaan perustettu Shed Säätiö, jonka jalo tarkoitus on innostaa 10-19-vuotiaita lapsia ja nuoria tekemään teatteria ammattilaisten kanssa. Loistavaa nuorisotyötä, joka huomioi myös erityislapset. Ohjaaja kertoi väliajalla, että esiintyjät oli valittu jo vuotta aiemmin, ja teosta oli myös harjoitettu niin kauan – mutta olennaista oli se, että taustalla oli koko ammattiteatterin monimutkainen koneisto lavastuksineen, puvustuksineen, valoineen, tietokoneineen ja tuotantomekanismeineen. Kun musikaalissa on suuri määrä rooleja ja kaksi isompaa ryhmää eli merirosvot ja kadonneet lapset, jotka kohtaavat Mikä-Mikä-Maassa, on kyseessä todella suuritöinen produktio.
Mutta voi heti sanoa mihin esityksen viehätys perustui: yhtäällä oli nuorten, vielä kokemattomien, esittäjien vilpitön innostus ja antaumus… ja toisaalta vuorenvarma näyttämömekanismi. Sillä totean heti, että esitys oli, mitä se lupasi: kerrassaan ihastuttava välittömyydessään ja vakuuttavuudessaan On turha poimia esiin joitain nimenomaisia esittäjiä, mutta Peter Pan ja Kultasen lasten vanhin kaveri Veeti (joka kuitenkin nimettiin koko lapsikatraan äidiksi!), olivat esiinkohoavia ja samoin Kilinä, Peter Panin keijuystävä joka puhuu pelkästään eleillään (en pysty mainitsemaan esiintyjiä nimeltä, koska kyseessä oli kaksoismiehitys, eikä ohjelmasta käynyt ilmi, kumpi oli nyt kyseessä) ja sitten tietenkin unohtumaton rooli: itse Kapteeni Koukku, jonka nyt jokainen muistaa tästä näytelmästä. Häntä esitti ilmeikkäästi Helena Haaranen.
Teos ei ole kuitenkaan vain musikaali à la My Fair Lady tai Sound of Music, sillä liikunnallinen elementti on sangen hallitseva, oikeastaan lavalla tanssitaan koko ajan. Onko tämä musiikkiteatterin laji jossain Brechtin kulinaarisen ja eeppisen oopperan välimaastossa? Olennaista on ollut tekstin sovittaminen suomeksi ja laittaa nuorten suuhun ilmaisuja juuri nykynuorten käyttämästä kielestä. Monet vitsit perustuivat tähän. Mutta millaista on musiikki? Onneksi sitä esitti elävä yhtye, ei siis pelkkä ääninauha, eli pianossa Tuomas Kesälä, rummut Matti Lehtinen, basso Pasi Kallio, kitara Pasi Könönen ja puhaltimet Ville Vannemaa ja Sampo Kasurinen. Itse musiikki perustui lyhyille iskeville motiiveille joskin toisessa näytöksessä oli hetken ajan lyyrisempää. Joka tapauksessa se oli erinomaisen tarkoin harjoitettua näyttämön eleiden ja liikkeiden kanssa. Musiikista ei sinänsä heti ensi kuulemalta jäänyt mieleen montakaan aihetta, mutta jos kuulisi toisen kerran (mikä olisi mukavaa) johtoaiheiden tunnistamisessa jo onnistuisi.
Lopuksi oli kaksi läksiäiskuoroa, viimeisenä hyvän joulun toivotukset. Yleisö oli hauskalla tavalla kirjavaa, esitystä suositeltiin yli viisivuotiaille, joten se oli ihan sopivaa myös yhdelle professorille.
– Eero Tarasti