Pekka Hako. Kuva © Pekka Hakon kotialbumi.
Rubiiinipoika. Pekka Hakon ohjaama dokumenttielokuva säveltäjä Einojuhani Rautavaaran elämästä. TV, Yle Teema & Fem, 14.12.2025 klo 15.25-16.55 ja Yle Areena.
Tänä syksynä ovat elämäkerrat muodissa musiikkimaailmassamme: on ilmestynyt Janne Palkiston Crusell-elämäkerta, Tuire Ranta-Meyerin Erkki Melartin, Suna Vuoren kirjoittama Esa-Pekka Salosen tarina ja niin edelleen. Mutta tätä sarjaa ei voisi kuvitella ilman Pekka Hakoa, joka on omistanut elämänsä suomalaiselle musiikille ja julkaissut valtaisan määrä elämäkertoja säveltaiteemme merkkihenkilöistä. Jotkut eivät pidä, että heistä julkaistaan kesken kaiken jotain elämäkertaa kun se kuulostaa niin lopulliselta. Kuulema Esa-Pekka Salonen haluaa, että häntä käsitellään aikalaiskuvauksena. Mutta muistetaan nyt vain, että George Sand kirjoitti elämäkertansa 50-vuotiaana ja Richard Wagner lopetti Mein Lebenin 1869 jolloin oli ’vasta’ 66-vuotias ja Cosima jatkoi siitä.
Pekka Hakon periaate on aina ollut kirjoittaa tekstiä, jonka suuri yleisö ymmärtää. Ei mitään vaikeaselkoista musiikkitieteellistä analyysia, vaan nimenomaan kiehtovaa, mutta tarkkoihin lähteisiin perustuvaa tarinaa. Hänellä on tiettävästi jättiläismäinen arkisto säveltaiteilijoidemme vaiheista. Nyt saatiin nauttia sen Rautavaara-osastosta.
Mutta en tiennytkään, että Pekka Hako on näin taitava elokuva-ohjaaja. Rubiinipoika on sinänsä oma taidefilminsä, visuaalisesti vaikuttava, värikäs, kohteensa oikein taustoittava, jossa filminarraatio säilyy jännittävänä loppun saakka. Ei ole varmasti helppoa tehdä tällaista elokuvaa Einojuhanista, henkilöstä, jonka ’kaikki’ ovat tunteneet vaihtelevassa määrin hyvin. On nimittäin niin kuin Marcel Proust sanoi, että omistamme kaikista tuntemistamme henkilöistä mielessämme kaksoiskappaleen, doublen, ja olemme itse asiassa sen kanssa tekemisissä paljon enemmän kuin oikean ihmisen. Kun siis näemme tällaisen elokuvan ajattelemme joka hetki, miten se vastaa tuota doubleamme, ja kenties tulee esiin aineistoa, joka kyseenalaistaa sen ja osoittaa sen oman subjektiviteettimme luomukseksi.
Einojuhani Rautavaara (Helsinki, 1928-2016) 5-vuotiaana pitsikauluksessa. Kuva © E. Rautavaaran kotialbumi.
Tapasin Rautavaaran ensi kerran kun hän ilmaantui eteeni musiikinteorian tentaattorina Sibelius- Akatemiassa. Hän otti pianosta yhden vähennetyn septimisoinnun keskirekisterssä ja kysyi: ”Mikä tämä on?”. Vastasin: ”Se on sointu, jolla alkaa Beethovenin Appassionatan finaali”. ”Oikein, olette läpäissyt tentin”, maestro vastasi. Sitten pari vuotta myöhemmin hän tervehti minua Finlandia-talon ala-aulassa. ”Olen lukenut kirjaasi Myth and Music, se on mielestäni kiehtova idea.” Näin kontaktini häneen oli solmittu.
Hakon elokuva on jännittävää seurattavaa, koska se tuo esiin runsaasti ainakin itselleni aiemmin tuntematonta kuva-aineistoa erityisesti Rautavaaran lapsuudesta ja nuoruudesta. Ne valottavat hänen elämänsä uskomattomia ja jo tarunhohtoisia käänteitä. Juuri kun hän oli uppoutunut wieniläiseen intellektuaaliseen maailmaan, kävi kutsu Yhdysvaltoihin Sibeliukselta ja Olga Koussevitskylta. Sekin on oikeastaan ihme, kun ajattelee, miten Serge Koussevitsky sai pettyä odottaessaan turhaan 8. sinfoniaa Bostonissa.
E. Rautavaara 1947. Kuva © E. Rautavaaran kotialbumi.
Hakon elokuvassa tavallaan kertoja tai sanokaamme sisäiskertoja, implied author, on oikeastaan tuo pikkupoika, joka on myös jossain määrin oikeasti samanikäisen Einojuhanin näköinen. Hän vaeltaa säveltäjän sielunmaisemissa – kunnes vaihtuu jo varttuneen säveltäjän ääneksi ja kuvaksi ruudulla. Ja lopulta on käytetty myös kertojaääntä säveltäjän viime vaiheissa sillä hänen oma puheensahan muuttui epäselväksi sairauden seurauksena. Erikoinen, suorastaan surrealistinen on loppu: ensin mainittu pikkupoika palaa ruutuun, kävelee hautausmaalla ja löytää Einojuhanin haudan, siis 10-vuotias säveltäjän double joutuu alkulähteelleen. Ehkä hän edustaa säveltäjän infantiilia egoa.
Rautavaara oli säveltäjäpiireissämme harvinaisen sivistynyt ja kultivoitu henkilö. Hänen kanssaan oli mukavaa jutella mistä tahansa taiteen ja filosofian ilmiöstä. Hän sanoo, että hänelle tärkeää on Kunst in Aussage oder Ausdruck im Spiel… Sen hän oppi jo Wienissä. Mutta Rautavaara kääntää sanan Spiel struktuuriksi, mikä hämmästyttää, kun muistaa, miten Friedrich Schiller jo aikoinaan sanoi, että taiteessa vallitsee kaksi prinsiippiä: Spieltrieb eli leikkivietti, mikä johti Scheiniin, näennäisyyteen joka oli hänelle jotain positiivista ja vapautti ihmisen elämän tosikkomaisuudesta. Formtrieb oli toinen periaate ja se oli juuri sitä Rautavaaran struktuuria. Tämä hämmennys kyllä selviää filmin lopussa, kun säveltäjä selostaa neliötaulukolla rivin kaikkia käännöksiä, inversioita ja krapuliikkeeitä kulkuna kohti neliön keskiötä. Hän sanoo, että kun hän sävelsi tämän mukaan, oli tunne, ettei oikeastaan säveltänyt ollenkaan, vaan musiikki oli jo olemassa aiemmin. Hieman tämä muistuttaa Arvo Pärtin tintinnabulin ideaa jossa kuulema 1 +1 =1! (Sain tämän hiljattain kuulla Laulasmaassa säveltäjän 90-vuotispäivillä.)
Einojuhani Tanglewoodissa 1955. Kuva © E. Rautavaaran kotialbumi.
Oi, mikä määrä mustoja tässä viriääkään. Muistan Rautavaaran Hopialassa Kulosaaressa koska asuimme tuolloin Relanderinaukiolla ja olin käynyt talossa monesti jo Armi Klemetin aikaan. Syntymäpäiviä, juhlia, minkä määrän puheita olen saanut pitää. Minnesotassa kohtasimme, kun miljonääri Aina Swan Cutler rahoitti Rautavaara-festivaalin ja Kivi-oopperan esityksen. Siellä säveltäjä kertoi jo tuon neuvon, että vahdi bassöääntä! Sen neuvoi Aaron Copland, joka kuuli sen Nadia Boulangerilta, joka oppi sen Faurélta, joka omaksui sen Saint-Saënsilta, joka oli kuullut sen Lisztiltä… Muistan Angel of Duskin esityksen yliopiston juhlasalissa HYMSin sarjassa Soitinten salat, kun puolalainen ystävämme Berliinin fiharmonikoista, kontrabassovirtuoosi Janusz Widzyk, saapui sen esittämään, Juha Ojala oli pianossa. Kävimme lavalla dialogia kahdessa nojatuolissa jalkalampun varjossa. Imatralla järjestimme Rautavaara-festivaalin semiotiikan kesäkongressissa, jolloin Aallon piirtämässä Kolmen ristin kirkossa kuultiin urkukonsertto Annunciations Markku Heikinheimon tulkitsemana. Edelleen puolalainen Wojciech Stepien väitteli laitoksellamme aiheesta Signifying Angels, eli Rautavaaran ’enkelityylistä’. Muistan talvisen illallisen kotonamme Laajasalossa, jossa vieraina olivat Sini ja Einojuhani, Einari Marvia ja Liisa Aroheimo-Marvia sekä Marketta ja Matti Klinge.
Pekka Hakon elokuva on vaikuttava ja liikuttava elämys joka tapauksessa vaikkei olisi kuulunutkaan säveltäjän lähipiiriin. Se puhuu paitsi kielellään myös visuaalisella ilmeellään, se on tarinaa nyt jo menneestä ajasta, joka kuitenkin tulee tässä niin lähelle.
Lämpimät kiitokset Sini Rautavaaralle Einojuhani Rautavaaran valokuvista.
— Eero Tarasti
