Amfion pro musica classica

Monthly Archives: huhtikuu 2009

You are browsing the site archives by month.

Saraste saa kehuja Lontoossa

Jukka-Pekka Sarasteen ja Lontoon Philharmonia-orkesterin konsertti 16.4. saa runsaasti kehuja Guardianin Martin Kettleltä. Kriitikon mukaan Saraste piti ohjat taitavasti käsissään Rahmaninovin toisen pianokonserton säestyksessä Nikolai Luganskin ahkeroidessa solistina. Päänumeron, Stravinskin Tulilintu-sarjan, tulkinta oli ”veitsenterävä”, ja Sarasteen tarkkaa balanssin ja dynamiikan tajua kiiteltiin.

Antti Siirala soittaa Berliinissä

Antti Siirala on kutsuttu osallistumaan ensi konserttikaudella Berliinin filharmonikkojen pianoresitaalisarjaan Klavierreihe Berliner Philharmoniker. Siirala on erittäin nimekkäässä seurassa, sillä kolme muuta sarjaan kutsuttua pianistia ovat Pierre-Laurent Aimard, Lang Lang ja Martin Helmchen.

Sarhanin nenä ja Pariisin puistot

Pariisissa sää vaihtuu jatkuvasti. Aurinkoista iltapäivää voi seurata kolea ilta, ja silloin kannattaa mennä elokuviin. Sorbonnen lähistöllä on useita pieniä leffateattereita, jotka vastaavat ohjelmistonsa puolesta Helsingin Orionia. Eräässä niistä pyörii juuri näinä päivinä uuden aallon mestarin Eric Rohmerin koko tuotanto. Eilen illalla tuli nähtyä La femme de l’aviateur (”Lentäjän vaimo”) vuodelta 1980. Filmi oli kuvattu Pariisissa ja oli ihmissuhdekiemura-dialogiensa puolesta ranskalaistakin ranskalaisempaa. Tuli vähän samanlainen olo kuin jos olisin mennyt katsomaan Kaurismäkeä Helsingissä.

Filmissä nuorimies François lähtee varjostamaan kihlattunsa rakastajaa (joka on liikkeellä tuntemattoman naisen kanssa) ja päätyy Buttes Chaumont -puistoon. Siellä hän kertoo Lucie-nimiselle tytölle (joka luulee olevansa Françoisin varjostuksen kohde) etsivänsä Place des Fêtes -aukiota. Juuri noilla samoilla tienoilla itsekin kiertelin muutama päivä sitten (onneksi vähemmän monimutkaisissa merkeissä), ennen vierailua ystäväni François Sarhanin luona. François on Rouenista kotoisin oleva ikäiseni säveltäjä, joka asuu Pariisissa Place des Fêtes -aukion laidalla. François oli juuri palannut Brysselistä Ars Musica -festivaalilta, jossa häneltä esitettiin muiden teosten ohella Telegrams from the Nose. Teos on syntynyt yhteistyössä eteläafrikkalaisen taiteilijan William Kentridgen kanssa. Kentridge ohjaa Sostakovitsin Nenä-oopperan New Yorkin Metropolitaniin ensi vuonna, ja niinpä Telegrams from the Nose -teoksen materiaali on syntynyt ohjauksen luonnoksista ja harjoitelmista. Sarhanin ja Kentridgen teoksessa yhdistyvät musiikkiteatteri, video ja installaatio hyvin kekseliäällä tavalla. François lainasi minulle esityksen taltioinnin DVD:nä. On hauska nähdä kuinka monipuolisen roolin säveltäjä on ottanut kyseisessä teoksessa. Aluksi hän ilmestyy lavalle resitoimaan Daniil Harmsin älyvapaata tarinaa pantomiimina yhdessä vikuroivan varjonsa kanssa. Sen jälkeen hän siirtyy kapellimestarin pallille. Oman omituisen värinsä teoksen äänimaailmaan tuovat stroh-soittimet. Niissä viulun ja sellon runkoon on yhdistetty eräänlainen gramofonin suppilo. Ääni on metallisen karhea. Stroh-sellisti soittamisen lomassa jatkaa Harmsin tarinoiden kertomista. (Lisätietoa kyseisestä teoksesta ja Sarhanin muista projekteista löytyy osoitteesta http://fsarhan.net/)

Arvio: Väritetty sinfonia, irvokasta pianonsoittoa

Minimalismista puhuttaessa niputetaan usein tyystin toisistaan poikkeavaa musiikkia yhteen, vaikka esimerkiksi Philip Glassin viimeaikaisella, kaupallisesti menestyksekkäällä tuotannolla on vähän yhteistä saman säveltäjän 1970-luvun teoksien kanssa tai La Monte Youngin ajattomilla, prosessiivisillä urkupisteillä Arvo Pärtin ”valkoisten” sointien kanssa. Yhteistä monille näistä teoksista on kuitenkin se, kuinka pelkistämisestä voi seurata merkityksiä toiseen potenssiin.

”Tintinnabuli” on virolaisen, Berliinissä jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen Pärtin (s. 1935) antama nimitys 1970-luvun lopulta käyttämälleen sävellystyylille. Siihen asti säveltäjä teki monien ikätoveriensa tavoin niin uusklassisia, dodekafonisia kuin sarjallisiakin teoksia. Neuvostosensuurin esityskieltojen ja luovan kriisin seurauksena Pärt ryhtyi tutkimaan varhaista polyfonista vokaalimusiikkia, minkä seurauksena syntyi mainittu tintinnabuli, ”kellomainen”. Siinä yksinkertaisen, toistuvan kolmisointusäestyksen päälle rakennetaan enimmäkseen asteikon säveliä pitkin liikkuvaa, pitkien aika-arvojen melodiaa. Tämä ei kuitenkaan anna koko kuvaa musiikista: esimerkiksi uunituoreessa, Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen tammikuussa kantaesittämässä neljännessä sinfoniassa kolmisointusäestystä ei kuultu lainkaan, ja melodioissa tuntui olevan yhtä paljon hyppyjä kuin asteliikettäkin.

Pärt on todennut monitahoisen ja kompleksisen hämmentävän häntä, ja kaipaavan näiden sijaan yhtenäistämistä ja epäolennaisuuksista pelkistämistä. ”Musiikkini on kuin valkoinen valo, joka taittuu eri väreiksi kuulijan hengen prisman avulla.” Nyt kuultu sinfonia ei kaikilta osin välittänyt tätä kuvaa; musiikki oli väritetty valmiiksi kuulijalle. Varmasti tulkinnalla oli osuutta asiaan: turkkilainen Cem Mansur johti heti alusta kiihkeästi, draamaa korostaen, mikä nuottikuvan perusteella tuntui oudolta. Ehkä ensi kertaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa työskennelleen Mansurin lyöntiä ei ollut kovin helppo seurata, sillä yhteistä pulssia varsinkin hitaammissa jaksoissa ei tuntunut löytyvän, ja jousisoittajien äänten vaihdot olivat kovin epäyhtenäisiä. Silti, ahtaat soinnut äärimmäisissä rekistereissä (kuten alun viulujen koirapillimäiset terssit tai bassojen karhumainen möyrintä codassa) ja marimban pidättyneet puheenvuorot välittyivät hienosti.

On vaikea kuvitella kenenkään suhtautuvan ajankäyttöön vapaammin kuin mitä Aleksander Toradze teki Dmitri Sostakovitsin ensimmäisessä pianokonsertossa. Riskialttiisti solisti venytti fraaseja äärirajoilleen, keksien sinne tänne fermaatteja ja kenraalipausseja. Hiljaiset kohdat soivat usein vetoavan kimmeltävästi, mutta paljon ääniä jäi myös syttymättä, ja hutiloivalla soittotavalla virheitäkin sattui aika lailla. Kuultu tulkinta korosti minusta teoksen pinnallista luonnetta, sen näppäriä käänteitä ja koulupoikamaista huumoria. Mielestäni viehättävämpi lopputulos syntyy, kun näitä elementtejä katsellaan etäämmältä, temaattista yhtenäisyyttä korostaen.

Toisaalta – jäin leikittelemään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kaikki esiintyjät pyrkisivät yhtä irvokkaaseen tulkintaan. Ehkä syntyisi jotain uniikkia, jotain jota ei tarvitsisi toistaa mutta olisi jännittävä seurata. Nyt kaupunginorkesterin trumpetin varaäänenjohtaja Simon Cox soitti soolo-osuutensa hyvin kauniisti, lämpimällä ja hallitulla äänellä, mutta oli eri paria solistin kanssa ja hiukan vaisu. Sama koskee myös korrektisti säestänyttä orkesteria, vaikkakin finaalissa soittajat uskaltautuivat hiukan rehvastelemaan mukana.

Vaikkei aivan timanttisessa kunnossa ollutkaan, orkesteri eritti illan parastaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa, jonka eri osien karaktäärit erottuivat selkeästi. Itselleni tämän sentimentaalis-pompöösin musiikin kuulemiseen sekoittuu Tate Modernissa viime kesänä nähty Gilbert & Georgen teos Gordon’s Makes Us Drunk, joka sai pohtimaan suhdetta myös omaan kansalliseksi koettuun musiikkiin. Mutta: toki Elgar on käyttänyt suurta sinfoniakoneistoa taitavasti, ja usein erikseenkin esitetty osa Nimrod on kaunis, eittämättä.

Lahjakkaista lapsista

Huhtikuun Strad-lehdessä kirjoitetaan huippulahjakkaista lapsista, joille liian varhaisen julkisuuden tuomilla paineilla ja odotuksilla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Jotta lahjakkaiden nuorten soittajien musiikillinen potentiaali tulisi kokonaan käyttöön ja kehittyminen tasapainoisiksi aikuisiksi voisi tapahtua, tulee opettajien ja vanhempien kohdella heitä erityisen varovaisesti.

Catherine Cho, joka opettaa Juilliardin nuoriso-osastolla, pitää tärkeänä myös koulunkäyntiä ja leikkiä. Hän antaa karkean arvion sopivasta harjoittelumäärästä: puolesta tunnista tuntiin seitsemän–yhdeksänvuotiaana, eikä kahta tuntia enempää vielä 11-vuotiaanakaan.

Artikkelissa haastatellaan entistä viulun lapsitähti Julian Rachlinia, jolle alla parikymppisenä esiintymispaineet kasautuivat liian suuriksi. Hän selvisi kriisistä lähtemällä opiskelemaan Yhdysvaltoihin ”tavallisena oppilaana” Pinchas Zukermanin luokalla, ja on viime vuosina rakentanut uransa uudestaan muun muassa soittamalla enemmän kamarimusiikkia, myös alttoviululla.