Sunnuntaina 14.10. kuusikymmentä vuotta täyttänyttä Kaija Saariahoa juhlittiin Sibelius-Akatemian järjestämällä festivaalilla, jonka ohjelmaan kuului perjantaina esitetty, Rax Rinnekankaan ohjaama Sielun linna -elokuva (Château de l’âme, 2004), lauantain tutkimussymposium ja sunnuntain Voices, Spaces, Senses -konserttisarja. Tämä artikkeli kertoo lauantain tunnelmista.
Kaija Saariaho -symposium alkoi yhdysvaltalaisen dramaturgin Cori Ellisonin esitelmällä Kaukainen rakkaus -oopperan (L’amour de loin, 2000) kaikista kahdeksasta tuotannosta tähän tähän päivään mennessä. Ellison luetteli lyhyesti kutakin produktiota parhaiten luonnehtivat piirteet, kuvaili elävästi yleisilmettä, kommentoi tarvittaessa lavastusta, puvustusta ja valaisua, arvioi onnistumista etenkin musiikin ja visuaalisten elementtien yhteensopivuuden näkökulmasta sekä valotti hieman reseptiota.
Ensimmäisen, ikonisen Peter Sellarsin ohjaamaan tuotannon jälkeen ooppera on innoittanut mitä erilaisimpiin tulkintoihin. Itse librettoa Ellison kuvailee minimalistiseksi ja musiikkia hienovaraiseksi, joten ihanteellisen esityksen tulisi hänen mielestään antaa runsaasti tilaa musiikille. Sellarsin lisäksi tässä on onnistunut erityisen hyvin Saariahon aviomies Jean-Babtiste Barrière visuaalisella konsertillaan, jossa oopperan konserttiversion lisukkeeksi on heijastettu abstraktihkoja kuvia. Tyylillisesti toista ääripäätä edustivat Bergenissä toteutettu sarjakuva-animaatio, joka helposti samastuttavalla kuvastollaan viihdytti yleisöä vieden huomiota musiikista ja libreton monikerroksisuudesta, ja Daniele Finzi Pascan näyttävä ja toiminnan täyteinen ohjaus, jota myöskin kritisoitiin siitä, ettei se luota tarpeeksi musiikin voimaan ja että se saa hidastempoisen musiikin vaikuttamaan liian hitaalta.
Kai Lassfolk kertoi esitelmässään tietokoneavusteisesta tutkimuksestaan Saariahon NoaNoa-kappaleesta (1992) huilulle ja elektroniikalle. Lassfolk teki spektrianalalyysin erikseen huilusta ja elektronisista efekteistä ja tutki, millä tavoin ne on sovitettu toisiinsa. Puoleen tuntiin ei paljon mahtunut, joten näimme johdannon jälkeen vain kolme esimerkkiä Saariahon mielenkiintoisista tavoista käyttää joko esinauhoitettuja taustanauhoja tai eloelektronisia tehosteita yhdessä huilun kanssa. Niistä ensimmäisessä nähdään huilun yhtyminen glissandolla kaiutettuun perustaajuuteen, toisessa useiden tekniikkojen ripeää vaihtelua ja kolmannessa huilun multifonin saumaton värisiirtymä elektroniseen taustanauhaan. Harmi että aika loppui ennen kuin pääsimme varsinaiseen tulkintaan ? ainakin sonic polarities -taulukko herätti kiinnostuksen jo lyhyen vilauksen perusteella.
Seuraavaksi meille esitelmöi Pirkko Moisala otsikolla The Culture of Two in Kaija Saariaho’s Music. Teoreettisena taustana hänellä oli Luce Irigarayn seksuaalisten erojen etiikka ja menetelmänä etenkin henkilökohtainen kuuntelukokemus ja haastattelut. Mannermainen filosofia on kuulu vaikeatajuisuudestaan, ja voin rehellisesti myöntää, että esitelmän pääteesi jäi minulta pimentoon. Vai oliko se sittenkin jotain niin triviaalia, että Saariahon musiikissa yhdistyy monet abstraktit tai kuulonvaraiset vastakohdat, jotka ovat feministisessä diskurssissa eroteltu maskuliinisiksi ja feminiinisiksi?
Totta kai musiikissa on vastakohtia, kaikessa musiikissa on. Mutta mitä eettistä on siinä, että konkreettisista äänistä ja abstrakteista muodoista koostuvalle musiikille rakennetaan keinotekoinen merkitysjärjestelmä, joka erottelee piirteet joidenkin sukupuolikarikatyyrien mukaan maskuliinisiin ja feminiinisiin? Tiedämme aivan hyvin, että symboliset merkitykset ovat käyttöä ja konventioita: niitä ei synny eivätkä ne säily ellei niitä luoda ja pidetä sosiaalisesti yllä. Miksi siis välttämättä leimata esim. tietyt Beethovenin musiikin piirteet maskuliinisiksi, Chopinin feminiisiksi ja Saariahon niitä yhdistäviksi? Eikö asiasta voisi puhua neutraalilla ja arbitraarisiin merkityksiin tukeutumattomalla esteettisellä käsitteistöllä – ja säästää gender-tutkimus sinne, missä merkitykset ovat muidenkin kuin feminististä kirjallisuutta lukevien tietoudessa? Jos esitelmä koskikin Saariahon musiikin sijaan librettoja, lyriikoita tai vaikkapa visuaalisia elementtejä, asia on tietysti eri: representoivat taiteet kykenevät esittämään monimutkaisia sosiaalisia kysymyksiä ja argumentteja.
Seuraava, Lauren Frankelin esitelmä käsittelikin sopivasti sukupuolen rakentumista Saariahon kolmessa oopperassa juuri kaiken muun kuin musiikin avulla. Frankel paljasti libretoista ja mm. puvustuksista piirteitä, jotka näyttävät selvästi ottavan kantaa perinteisiin oopperan narratiivisiin ja visuaalisiin ratkaisuihin poiketen niistä kuitenkin juuri sen verran, että viittaussuhde säilyy selkeänä. Esimerkki: Kaukainen rakkaus kertoo niinkin perinteisistä aiheista kuin rakkaudesta ja kuolemasta, mutta yllättäen kuolija onkin mies ja eloonjääjä nainen. Odotetut sukupuoliroolit on siis käännetty päinvastaisiksi, ja sikäli feministinen tulkinta on erittäin perusteltu – itsenäisesti ja loogisesti ajattelevalle ihmiselle täysin uskottava.
Esseisti Osmo Pekosen esitelmässä etsittiin yhteneväisyyksiä Saariahon Simonen kärsimys -oratorion (La passion de Simone, 2006) ja perinteisen pääsiäisnäytelmän eli via cruciksen välillä. Saariaho itse sanoi, että yhteneväisyydet rajoittuvat 15-osaiseen ulkoiseen muotoon, mutta libretisti Amin Maalouf on Pekosen mukaan selvästi rakentanut sisältöön hienovaraisia viittauksia rinnastakseen Simone Weilin Jeesukseen. Ainoastaan keskimmäisessä ja lyhyimmässä osassa ei löytynyt mitään yhteistä. Tutkielma käsitteli siis pelkästään kirjallista intertekstuaalisuutta, ei musiikkia. Kyselytuokiossa Saariaho kertoi säveltäneensä teoksen testamentiksi lapsille ja pitävänsä sitä itse hyvin suuressa arvossa.
Liisamaija Hautsalon esitelmä Saariahon uusimmasta oopperasta Émiliestä (2010) käsitteli taas vaihteeksi musiikkia. Hautsalon teesinä oli, että vaikka oopperassa on vain yksi henkilö, ensi-illassa Karita Mattilan esittämä Émilie du Châtelet, vahvistamalla laulua pitch-shifterin ja erilaisten filtterien avulla on luotu vaikutelma duetoista Émilien ja hänen vielä syntymättömän lapsensa, lapsen isän de Saint-Lambertin tai rakastajansa Voltairen kanssa. Kyseessä ei siis ole Hautsalon mukaan tyypillinen ooppera tai monodraama vaan uudenlainen yhdistelmä niiden väliltä: moniääninen monodraama. Hautsalon teoreettinen pohdinta ääni-käsitteen luonteesta jäi pintapuoliseksi ja avoimeksi.
Musiikkianalyysin linjalla jatkoi yhdysvaltalainen John Schuster-Craig. Kohteeksi hän oli valinnut ensimmäinen osan Quatre Instantsista pianolle ja sopraanolle (2002) ja metodiksi perinteisen sävelluokkajoukko-opin. Detaljitason analyysi paljasti Saariahon edelleen käyttävän jälkisarjallisia tekniikoita kuten kvasidodekafonisia rakenteita (krooman komplementaarisuus) ja symmetrisiä harmonioita. Joukko-oppi on parhaimmillaan atonaalisen musiikin harmonia-analyysissä, ja Schuster-Craig erottelikin tekstuurista useimmiten esiintyvät soinnut ja sointukulut sekä tutki kokonaisrakenteen harmonista suunnitelmaa.
Erilaisen näkökulman Quatre Instantsiin ja etenkin sen neljänteen osaan tarjosi illan viimeinen puhuja ennen encorea, Carla Conti Roomasta. Menetelmänä hän käytti sopraanostemmassa esiintyvien intervallien tilastointia ja semioottista intervallianalyysiä. Tulkinnan lähtökohtana oli ajatus, että intervallit voivat tarkoittaa jotain ja että tässä tietyssä teoksessa näistä merkityksistä rakentuu teokselle feminiininen identiteetti. Kuulostaa hienolta, mutta valitettavasti jo epistemologiset premissit vievät johtopäätökseltä uskottavuuden.
Lopuksi Kaija Saariaho astui auditorion eteen vastaamaan tutkijoiden ja opiskelijoiden kysymyksiin. Spektrimusiikista kysyttäessä säveltäjä sanoi pitävänsä sitä vastaliikkeenä älylliselle jälkisarjallisuudelle, musiikkina korville, jonka kautta hän löysi oman sävelkielensä ja omat tekniikkansa. Kaikista jälkisarjallisista tekniikoista hän ei silti ole luopunut, ne ovat vieläkin osa hänen säveltäjäpersoonaansa. Musiikin tilaa ja aikaa koskien hän sanoi kiinnittävänsä suurta huomiota sävellyksen tosiasialliseen kestoon ja sen muodostamiin matemaattisiin suhteisiin sekä illusoriseen ajankuluun, jota voi manipuloida esimerkiksi pulssin ja tempon avulla. Ikuisena ihanteenansa ja tavoitteenansa hän mainitsi pitävänsä musiikin ajan muuttumista tilaksi.
Taidemusiikin pelastukseksi Saariaho suositteli koulujen taidekasvatusta. Vain kouluissa voi herkistää kaikki lapset taiteelle ja luovuudelle. Nuoria säveltäjänalkuja hän opasti instrumenttiopintoihin, satsioppiin ja tiiviiseen yhteistyöhön muusikkojen kanssa: ”olemme samassa uppoavassa laivassa”, hän muistutti. Nykymusiikin tulevaisuudesta hän totesi, että mikä vain on mahdollista, ettei mitään tabuja enää ole. Tärkeintä onkin löytää aidot mieltymyksensä ja sitä myötä oma estetiikkansa. Lopuksi pyöreitä vuosia täyttävä Saariaho sanoi olleensa onnekas, että hänen teoksiaan on esitetty niin paljon. Runsaat esitykset ovat tuoneet sellaista kokemusta ja varmuutta, jonka arvo on mittaamaton. Haasteet eivät silti lopu koskaan, hän huomautti, eikä uusiutuminen.