Amfion pro musica classica

Arvio: Arktisia rajakahinoita

The Golden HornsJäin jo ennen konserttia ihmettelemään, mitä ”Anybody there?” voisi konsertin otsikkona pitää sisällään. Pohjoismaiden musiikin nykyistä tilaa kuvaamaan se olisi auttamattomasti poissa paikaltaan ja aikaansa jäljessä. Pohjoismaiset musiikkipäivät onnistuvat vuosittain osoittamaan, että Pohjolassa sattuu ja tapahtuu, vaikka siitä ei muualla soittavassa ja säveltävässä maailmassa liiemmin välitettäisikään. Tämänvuotinen festivaali Helsingissä lähestyy jo loppusuoraansa, kun yleisö laitetaan pohtimaan Suomen ja Ruotsin paikkaa aikamme musiikin kartalla.

Alkuillan laajasti käsitetty kohdeyleisömme valui Musiikkitalon harjoitussaliin – minä viimeisten joukossa, joten suotuisat istumapaikat olivat jo kortilla. Jo ensivilkaisulla kävi ilmi, ettei kysymys ”anybody there?” onneksi yleisöön kohdistunut, sen verran runsas luku kuulijoita saliin oli tiensä löytänyt. Tuolit oli levitelty ympäri salia. Ripotellen lattialla oli lyhtyjäkin, koska muutoin tila olisi ollut pilkkopimeä. Mihin teemalla pyrittiin viittelöimään, jäi sekin tässä vaiheessa pimentoon. Harjoitussali oli kaikkiaan tuunattu harvinaislaatuisen tunnelmalliseksi. Ohjelmisto oli sijoittuva Suomen ja Ruotsin välimaastoon. Musiikin alkaessa ei pimeyden vuoksi taas enää voinut ohjelmakirjasta lukea, kuka oli vuorossa kulloinkin. Sattuneesta syystä eivät seuraavat huomioni juuri voi koskea näköpiirin asioita.

Konsertin avasi ruotsalaisen Johan Svenssonin Rita cirklar huilulle, lyömäsoittimille, pianolle, viululle, alttoviululle ja sellolle vuodelta 2010. Svenssonin erittäin lupaavaan sävelkieleen törmäsin ensi kertaa viime helmikuussa. Nyt Pohjoismaisten musiikkipäivien myötä nimi saadaan yleisön tietoisuuteen myös Suomessa. Koko esityksen ajan näin omalta istumapaikaltani vain kapellimestarin kädenliikkeet varjona seinällä, joten kykenin astetta aidommin keskittymään kuulemaani. Mehevät, säveltasoa ja hälyä yhdistelevät äänivirikkeet epäilemättä nousivat visuaalisia, tekstissä mainittuja ympyröitä (”cirklar”) merkittävimmäksi, ja näistä virikkeistä päällimmäisenä oli sykkiminen. Tämä pulssi toistui kappaleen mittaan lukuisia kertoja monissa asuissa, aluksi pianolla yksinään ja toisaalla kasautumien pinnalla. Sallin itselleni tässä kohtaa oikoreitin teoskuvaukseen ja tyydyn lyhyesti toteamaan, että myös äänenvärien paletti oli tarkoin valittu, eikä näiden tehoissa tarpeen tullen säästelty. Muita ansiokkaita yksityiskohtia Svenssonin teoksessa riittäisikin ihailtavaksi loputtomiin.

Lähemmäs äänimaailmaa osuva nimi oli Esaias Järnegardin teoksella Stenar – Aska, aska sellolle ja lyömäsoittimille. Kerrankin näin seurata esitystä muutaman metrin päästä. Se, että sinistä valoa hehkui eräänlaisen teltan sisältä nuottitelineistä ja paperinuoteista, tuntui kovin yhdentekevältä silloin kun korvani keräsivät teltasta paljon suunnatumpaa informaatiota. Ansiokkaita soinnillisia keskittymiä oli useita, ja väljähkö ajankäyttö päästi eritoten lyömäsoittimet oikeuksiinsa. Kioskinaan lyömäsoittaja Antti Suorannalla oli vieterillä varustettu kitkarumpu, kehärumpu ja symbaaleja. Malletin virkaa toimitti usein superpallojen erikoislaatuinen kitkapinta. Tätä äänimaailmaa ei vieläkään ole kulutettu! Sointisuunnittelun pohjana Järnegardilla kuuluu olleen sangen pohjoismainen lumen natina kenkien alla. Harkinnasta huolimatta Sami Mäkelän sellon tarjoama äänimaisema ei aina osunut klangillisesti samaan lyöjän kanssa. Symbaalin soittaminen jousella sekä sellon ohuet matalat värinät sentään lähensivät soittimia. Lyhyet fraasit ja toisteisuus olivat Järnegardin tuoreenkuuloiselle teokselle luonteenomaisia. Kokonaisuutena äänenvoimakkuuden finessejä olisi saanut olla enemmän, eikä balansointi aina ollut kunnossa.

Nils Tykessonin teosta Nära en saanut yhdellä kuuntelulla aukeamaan. Säveltäjä pelasi viuluduossaan hitailla kaanoneilla, jotka usein lähtivät saman sävelen tienoilta ja hakeutuivat kuin narusta vedettyinä liukkaasti toisiin säveliin, toisistaan riippumatta. Sävelten peruskehikko oli ilmeisen tasavireinen, ja mikrotonaalisuuden osuudet vain löyhästi rakenteen pinnassa. Kuitenkaan heterofoniasta ei aivan ollut kyse. Sävellyksen kuultuani ja teoskuvauksen silmäiltyäni en voisikaan kuvitella säveltäjän soitinta muuksi kuin uruiksi. Kokonaisuutena teoskonsepti muistutti, hitusen röyhkeästi urkumaailmaan pistäytyäkseni, epävireisten äänikertojen puolijärjestelmällistä viilaamista. Pintatasoltaan yhtäläisen simppeleistä, Giacinto Scelsin kaltaisista unisonon velhoista ainakin pitäydyttiin valovuosien päässä. Perinteinen fraasirajojen selventäminen olisi luultavasti tehnyt hyvää Tykessonin sanomalle, jos Järnegardin kaltaiseen ytimekkääseen toistavuuteen ei haluta mennä. Viulistit myös viimeistelivät useat päätössävelet kehnonlaisesti. Kaivattua särmää toivat soittajien viuluistaan irrottamat hivenen erilaiset sävyt. Viuluduon Pasi Eerikäinen ja Annemarie Åström etuna oli, että sävelet kuuluivat kirkkaasti, mikä ansio on luettava myös Räihälän suuremman kokoonpanon teokselle.

Konsertin viimeinen sävellys, Osmo Tapio Räihälän Zen sopraanolle, huilulle, klarinetille, viululle ja sellolle (2011), kajahti teltasta salin toiselta puolelta. Taas olivat näkökentässäni vain kapellimestari Elina Jukolan kädet – nekin vain varjona seinällä. Äänitapahtumia sinkoili tasaisella tiheydellä, ja kun tempokin pysyi pitkälti samana, eleet kuulostivat suorastaan kaavamaisesti annostelluilta. Kyseessä oli myös konsertin kontrapunktisesti kunnianhimoisin teos, mikä ei kuitenkaan tuonut tämänkertaiseen kuuntelukokemukseen lisätasoja. Vastoin Räihälän teoskuvauksen toiveikasta olettamusta stemmojen tasavertaisuudesta – sopraanosta kvintetin osana – laulusooloja kuultiin paljon enemmän kuin puhallinsooloja. Lauluosuuden painopisteenä olleesta keskialueesta (aina ylä-h:hon) selviytyi sopraano Eija Räisänen moitteetta ja rikasta sointia kultivoiden. Siihen nähden ei alarekisteri näyttäytynyt tänään vahvana, vaan soinniltaan hivenen pelkistettynä. Tämä tietenkin lähensi laulajaa soitinyhtyeeseen. Eikä Räisäsen laaja vibratokaan ollut häiriöksi, sillä sen nopeus oli musiikkiin sopeutettu.
Teoksen sanoituksen on säveltäjä hahmotellut yhdistämällä kahden zen-runoilijan tekstit saumattomasti peräkkäin alkuperäisessä järjestyksessä läpikäyden. Näin vahvasti Zen-buddhalaisen runouden maailmaan nivoutuessaan Räihälän teos eteni kovin resitatiivimaisesti ja tekstin luontevuuden ehdoilla. Tällä ohjelmallisella musiikilla oli aina jotain kärsimättömästi kerrottavanaan. Sitä, onnistuiko kerronta tässä päämäärässä, en helpolla osaa sanoa. Tulos joka tapauksessa oli se, että kuulijoissa vallitsi odottava tunnelma, kun suurehkoja maamerkkejä ei ollut tarjolla. Latautunutta mutta yhtäältä rauhallista. Ranskankielinen teksti, kokosäveliset asteikot ja pitkäkaarisen melodian pienet hypyt johdattivat välillä impressionismiin, vaikka pintataso olikin hieman toinen.

Kuulijalle välittyivät selkeät stemmat, ja äänenvoimakkuudet olivat kovaa klarinettia lukuunottamatta hyvin tasapainossa. Taipuisuuskin klarinetisti Okko Kivikatajan hyväksi täytyy lukea, soittimen vuorottelu laulun kanssa oli enemmän kuin paikallaan. Huilun sävy välittyi korviini aavistuksen verran tummasti. Yhtyen tulkinnassa äänenvoimakkuudet oli kavennettu turhan tasapaksuiksi. Lyhyet iskut toimivat hyvin siellä, missä niitä ikinä soitettiinkin, mutta vapaasta pudotuksesta tuttu pomppimisen rytmi ja tämän vastakohtainen tiheästä harveneva rytmi jäivät irrallisiksi. Kuten Tykessonilla, mikrosävelten käyttö rajoittui hetkittäisiin liukuihin ja käväisyihin. On eleitä, motiiveja, säveltoistoja – nopeita sävelvaihteluitakin kuultiin tiuhaan. Räihälä on tästäkin katsottava tämänhetkisistä suomalaisista sävellysperinteistä perinteisimpien edustajaksi.

Istuin useimpiin esityksiin nähden epäedullisella paikalla. Lähietäisyydeltä näin vain Järnegardin teoksen. Torvikvartettokin soitti takaa korkealta oikean korvani yläreunasta, mutta tässä näkökontaktini ei arvatenkaan eronnut muusta yleisöstä. Muuten salin korokkeet oli laskettu alas niin, että kaikki soittajat soittivat kuulijoiden tasolta. Vain torvikvartetille oli osoitettu yleisöparven reuna.

Torvia on tapana soittaa vanhasta tottumuksesta kuin etäältä, usein vieläpä riippumatta siitä onko kerrottavana hyviä vai huonoja uutisia. Tässä tilassa kaukaisuus siis tarkoitti yleisöparvea, ja vuorossa oli Juho Kankaan kenties tähän pahuuden aihepiiriin pureutuva Witches in the air luonnontorvikvartetille. Luonnontorvia ei nykymusiikissa kuule liian usein, varsinkaan näissä määrissä. Soittimen ilmaisuskaalasta Kangas otti kaiken irti hyödyntämällä taidokkaasti äänenvoimakkuuden vaihteluita. Sykkivillä sisään-ja uloshengityksillä oli tärkeä sijansa teoksessa, olipa ajoittain hälyjen pinnasta tunnistettavissa vokaalejakin. Suukappaletta lyötiin muutamassa harkitussa jaksossa antaumuksellisesti käsin, ja tekniikkaan olisi voinut luulla tarvittavan paperia, niin paljon totuttua terävämmin luonnontorvien iskut ainakin saliin kantautuivat. Glissandoihin eivät luonnontorvet sentään venyneet yhtä uskottavasti kuin muut yhtyeet. Sointivärit olivat kokoonpanon rajallisten mahdollisuuksien myötä irrallisempia kuin Svenssonin ja Järnegardin. Totunnaisiin kolmisointuisiin sävelyhdistelmiin osuttiin useammin kuin yksin sattumanvaraisuus tarjoaisi. Monenlaiset terssit hallitsivat maisemaa. Kuulija tuskin pystyi malttaamaan mieltään vaeltelemasta Mahler-assosiaatioihin – olkoon tämä vertailu sävellykselle sitten eduksi tai ei. Muodonta oli kärjistetyn selkeää ja noudatti soinnillisia keskittymiä. The Golden Horns -yhtyeen soitanta näillä vastahakoisilla soittimilla oli kauttaaltaan erittäin tasokasta.

Lavastus ei avautunut konsertin loppuun mennessä ja yleisön vihdoin räjähtäessä aplodeihin. Osin sijaintini vuoksi voin sanoa, että parhaiten pimeyteen sopi Järnegardin teoskonsepti. Esiintyjien näkökulmasta soittotekninen rima oli keskimäärin matalammalla kuin kunnianhimoisissa muissa festivaalin konserteissa.

Tasokkaan festivaalin laaja-alaisuudesta poiketen illan anti keskittyi yllättäen täysin Suomi–Ruotsi-akselille. Kenties lyhdyt ja sininen yleisväri osoittivat merellisiä rajojamme? Opilliset juuret ovat länsinaapurin koko kolmikolla yhteneväiset: ruotsalaisen modernismin isä Gunnar Bucht ja toisaalta Pär Lindgrenin järjestelmällinen työ Tukholman kokeellisilla studioilla aina 1970-luvulta. Tällaisiin lähtökohtiin nähden nuoren sukupolven saavutukset ovat monitahoisia. Järnegardin ja Svenssonin (kummatkin s. 1983) läheinen opillinen linkki Suomen musiikkikenttään on ainoastaan Magnus Lindberg, opettajanopettaja. Nykyiset esikuvahahmot säveltäjänimille Järnegard, Kangas ja Svensson tulevat ilman muuta Keski-Euroopasta. Kertaalleen huomattiin, että naapurissa musiikkikin käsitetään toisin. Iänikuisen Suomi–Ruotsi-kamppailun voittaja jäänee tällä kertaa ratkaisematta.

Vastaa

Post Navigation