Kun nuori itävaltalaispianisti asteli Tapiolasalin flyygelin ääreen näyttävään sakettiin pukeutuneena, tiesi odottaa jotain merkillistä. Sitä ei nimittäin usein näe. Etikettivirheestä huolimatta tämä oli vasta ensimmäinen vihje tulevasta herrasmiesmiespianismin riemujuhlasta, jota Ingolf Wunderin esiintyminen oli asua myöten, muistetaanhan Vladimir Horowitzinkin esiintyneen myöhäisvuosinaan aina sakettiin sonnustautuneena.
Wunderin kosketus oli helmeilevän kristallinen, lyyrinen ja slaavilaisen sankarillinen. Juuri sellaista on Chopin parhaimmillaan; uhmakas ja peloton sankari, joka välillä unohtuu haaveilemaan. Wunder ei silti varastanut show’ta taituruudellaan, saati peittänyt orkesteria, vaikka Chopinin konsertot ovatkin ehkä kiitollisinta pianistin yksinpuhelua rutiininomaisen orkesterimaton päällä. Paikoin hän vetäytyi tyylikkäästi taka-alalle nostaakseen orkesterin tapahtumat keskiöön. Kapellimestari Stefan Asbury ei päästänyt itseään saati orkesteria helpolla, vaan poimi soitinryhmistä sooloja, teki tiukkoja taiterajoja ja selviä painopisteitä sellaisella intensiteetillä, että konsertosta muodostui oikea yhteistyön hedelmä. Vaikka piano on äänessä melkein kokoajan, Wunder päästi Tapiola Sinfoniettan näyttämään osaamistaan joskus yllättävästikin, mikä oli taas uusi näyte Wunderin elegantista charmista lavalla.
Hän on niin taitava pianisti, että sitä ei tarvitse turhaan esitellä, vaikka encorena kuultu Rahmaninovin sovitus Rimsky-Korsakovin Kimalaisen lennosta onkin näyttävyydessään mainio yleisön viihdyttäjä. Voiko ylimääräinen enää klassikommaksi mennä? Onko vanhanaikainen herrasmiespianismi sittenkin elossa? Siltä näyttää.
Brahmsin sinfonia D-duuri op. 73 soi Tapiolalaisten käsissä ilmavasti. Asburyn johtamistyyli saattaa olla soittajalle raskas, mutta yleisöstä käsin on viihdyttävää seurata hänen suurieleistä liikehdintäänsä. Kuulija voi siis myös visuaalisesti todistaa korviensa kertovan totta. Asbury nimittäin näyttää aivan kaiken, ihan koko ajan ja tekee tahtonsa tiettäväksi jokaisella raajalla ja kasvon lihaksella. Brahmsin elämänmyönteinen tekstuuri hengitti raikkaasti, eikä tylsä hetki päässyt yllättämään kertaakaan Asburyn tehdessä hartiavoimin töitä mylläämällä pienimmätkin yksityiskohdat hienoiksi rakeiksi, selvinä erottuviksi säihkeiksi.