Helsingin kaupunginorkesterin keskiviikkokonsertissa supisuomalaisuus peilasi itseään raikastaviin vieraisiin vaikutteisiin, kun kaksi ulkomaiden lämmössä viihtyvää metsien miestä, säveltäjät Leevi Madetoja ja Eero Hämeenniemi saivat kumpikin oman konsertinpuolikkaansa sanottavalleen. Molempien säveltäjien musiikki osoittaa rehtiä ja rohkeaa suoraselkäisyyttä valita oma tiensä kotimaisen musiikkielämän oletusarvoisesti asettamista urista ja kyntömaista piittaamatta.
Leevi Madetojan balettipantomiimi Okon Fuoko (1927) oli aikanaan jotain mitä säveltäjältä ei odotettu – viileää nipponismia suomalaiskansallisen paatoksen sijaan. Tämä sivistyneen taiteilijan valinta vertautuu omalla persoonallisella tavallaan kirjallisiin aikalaisiinsa, nimittäin Tulenkantajiin (”ikkunat auki Eurooppaan!”). Halpahintaista näköiseksotiikkaa Madetoja ei baletista muokatussa tauotta yhteen soitetussa sarjassaan tarjoile, vaan kyseessä on laadukas kuva aikansa ’korpisuomalaisuudesta’ irti pyrkivästä kansainvälisyydestä. Teoksessa on häivähdys eurooppalaista uusklassismia, unenomaista ranskalaisen baletin liikekieleen assosioituvaa eleganssia sekä tyyliteltyä itämaisuutta etuheleineen ja paralleeliharmonioineen. Teos on tekijänsä tuotannossa erityisen raikas ja moderni.
Samoin Madetojan todellisen läpimurtoteoksen, tunteisiinvetoavan ja hehkuvan toisen sinfonian (1916–18) seuraaja, klassisempi kolmas sinfonia (1925–26) aiheutti alkuhämmennyksen musiikkielämässämme. Pienen maamme asiantuntijoilla kun on helposti vaarana status quon totuutena pitämisen ja tylsän suoraviivaisten tulevaisuusounastelujen vangeiksi jääminen. Onneksi kolmannen sinfonian ranskalaisesta musiikista ammentavat ansiot pian tunnustettiin. Teos ei tarjoile mieleenpainuvaa melodiikkaa eikä suuria eleitä, mutta vakuuttaa värikylläisellä orkestroinnillaan, suvereenilla ja rikkaalla kontrapunktillaan sekä kaikinpuolisella tasapainoisuudellaan. Tasapainon ylläpito vaatii kuitenkin esittäjiltään tarkkuutta ja herpaantumattomuutta, etenkin laajahkon ja kimurantin scherzon pitämisessä yhtä aikaa sekä teknisesti kasassa että tulkinnallisesti kiinnostavana. Tässä kapellimestari John Storgårdsin musikaalinen periksiantamattomuus oli poikaa, vaikkakin teoksen värit ja kerrokset olisivat kernaasti voineet soida vieläkin hehkuvammin; sekä hitaan osan että finaalin johdannon perisuomalaisuus soi sitä itseään, mutta säveltäjää kutkuttaneella ranskalaisuudella olisi voinut briljeerata vielä säihkyvämminkin.
Oman nuoruutensa modernistisesta kyntömaasta pippurin kasvumaille asti pesäeroa ottanut, vahvaa diskurssia läpi uransa ylläpitänyt Eero Hämeenniemi on tärkeä persoona aikamme musiikkielämässä. Hämeenniemen esittävän ja kirjoittavan säveltaiteen sekä länsimaisen ja intialaisen taidemusiikin välejä silloittanut säveltäjäneetos on tervetullut vastavoima ainokaisen musiikkiyliopistomme analyyttiselle perinteelle. Nyt kuultu, tamilinkieliseen tekstiin sävelletty teos ?????? ??? (Yaadum uuree, ’Kaikkialla koti’) on eräänlaisen laajan trilogian päätösosa; edelliset intialaisia ja länsimaisia muusikoita laajoihin kokoonpanoihin yhdistävät teokset ovat Bombay Jayashrille ja Avanti!lle sävelletty Red Earth and Rain (2008) sekä Sruti Laya -lyömäsoitinyhtyeelle ja HKO:lle sävelletty Never Stop! (2009).
Yaadum uuree (2012) -uutukaisen ensiosa on pelkälle länsimaiselle sinfoniaorkesterille sävelletty. Kyseessä on oikeastaan varsin erikoislaatuinen musiikki. Orkesterinkäyttö on väreiltään harmaata suomalaista peruskalliota, jossa ”tyypillinen” kontrapunktinen satsi käsittelee melodisia motiiveja kattavasti ja laajoiksi holvikaariksi venyttäen. Melodiat eivät kuitenkaan ole kylmänkirkkaasti kaksitoistasävelisiä vaan perustuvat ylinousevan sekunnin karakterisoimaan eteläintialaiseen rasikapriya-asteikkoon. Tonaalis-modaaliset ankkurit ovat tuntuvia, vaikka puhtaasti soinnullista harmoniaa ei ole tuskin nimeksikään. Ekspressiivisen melodiikan taustalla jytisee hyvinsoiva, pitkään yhdellä sävelellä pysyttelevä bassosatsi, joka on vetävän rytmikästä. Musiikissa on sinfoniseksi musiikiksi mitä mainioin rytminen imu; Hämeenniemen improvisoidun musiikin parissa kehitetty aikavaisto tuottaa luontevaa ja miellyttävää mikrovaihtelua ja muodontaa. En voinut olla ajattelematta, että alussa rytminen työskentely jää pahasti motiivisen työskentelyn jalkoihin; filigraanisen säestystekstuurin voisi tuoda etualalle ja jättää melodisuus vähemmälle – mihin toiveeseeni Hämeenniemi ensiosan loppupuolen polyrytmisissä repetitiokerroksissa hienosti vastaakin. Onko tämä sähköistävä, mutta varsin lyhyt jakso kenties modernistisinta Hämeenniemeä vuosikymmeniin? Ymmärrän toki säveltäjän innostuneen motiivisesta kehittelystä suorimpana linkkinä länsimaisen ja intialaisen musiikkitradition välillä, mutta ei se tee tällaisesta musiikintekemisestä automaattisesti uudestaan raikkaampaa meille (eikä välttämättä heillekään). Orkesterivärien niukka käyttö on tavallaan liikuttavaakin kontrastissa Intiaan assosioitavaan värikylläisyyteen. Eniten ihmettelen ja harmittelen kuitenkin sitä, kuinka välillä Hämeenniemen eleet lipsahtavat omissa korvissani liian vaarallisesti kliseisyyden puolelle. Mietin, ovatko tietyt eleet – kuten ensimmäisen osan lopun Copland-henkinen klarinettisoolo – vilpittömiä, ironisia vai tarkoituksellisen selviä merkkejä intialaiselle muusikolle. Näin mainiosti etenevän ja taidokkaasti rakennetun teoksen kanssa ymmärsin nämä omaelämänkerrallisen elämänilon pilkahduksina.
Tauotta alkavan toisen osan alussa tunnelma muuttuu. Intialaisen musiikin supertähti, laajan äänialan omaava naislauluja Bombay Jayashri alkaa laulaa staattisen orkesterimaton päälle hieman ujolla ja varovaisenherkällä äänellään. Kylmät väreet kulkevat pitkin käsivarsiani ja selkääni. Ääni ja ihminen tuntuvat tulevan kuin toiselta planeetalta, mitä vaikutelmaa äänen sähköinen vahvistus lisää. Teoksen taianomaisin ja koskettavin hetki. Tämä Hämeenniemen ”rakkaudentunnustus eteläiselle Intialle ja sen kulttuurille” on Kaniyan Puungkundranin 2 300 vuotta vanhalla Kaikkialla koti -tekstiltään yleishumaani viesti kaikkien ihmisten veljeydestä. Laulettuna tällä oudonkauniilla äänellä, tamiliksi, se on karismaattisuudessaan suorastaan silmiäkostuttavaa. Läpisävelletyn osuuden jälkeen laulaja kertaa runotekstin vapaasti improvisoiden, orkesterille on sävelletty erilaisia taustoja ja luuppeja. Kuulija alkaa janota pysähtymistä tämän vangitsevan lauluäänen äärelle, ja tähänkin toiveeseen Hämeenniemi vastaa pysäyttäen ajan ja orkesterin pitkälle fermaattisoinnulle osan loppuun.
Teoksen päätösosa Thillana on tuttua, svengaavaa takadimi-Hämeenniemeä, jossa karnaattisilla rytmitavuilla laulettu rehellisentarttuva melodia toistuu alati kasvavan orkesterihuipennuksen keskellä. Edestään jatketulle lavalle hyppää yllättäen naistanssija Priyadarshini Govind värikkäässä asussaan, ja hänen jalkojensa läpsyttely tulee osaksi musiikin soivaa asua. Tanssi ja musiikki ovat toki alkujaan (ja intialaisessa taidemusiikissa ilmeisesti vieläkin) erottamattomat, mutta melkoinen eksoottisuutta alleviivaava sokkihan tämä oli; rakkaudentunnustuksen äärimmäisen laaja (retorinen?) genre sen toki mahdollistaa. Vaikea sanoa, miten täydessä tällingissä olleen intialaisen tanssijan olisi voinut integroida teokseen niin, ettei vaikutelma Musiikkitalon konserttisalissa olisi ollut näin äkkinäisesti, noh, turismiin assosioituva. Ehkä yleisö olisi pitänyt saada niin huumaantuneeksi ilonpidosta, että ”mitä tahansa voi tapahtua”. Tämän saavuttaakseen yllätyksellisiä riuhtaisuja olisi sitten varmaan pitänyt olla enemmänkin. Tai sitten tanssija olisi voinut olla näkyvillä koko ajan. Rytmikarnevaaliksi yltyvän osan lopussa Hämeenniemi antaa toistamiseen Bombay Jayashrin olla täysillä Bombay Jayashri, sillä laulaja vaikuttaa improvisoivan teoksen lopun vastarytmeistä orkesterin huiman loppunostatuksen pulssiin yhtyvän osuutensa (partituurissa lukee jotain ihan muuta, ja säveltäjä kertoi kuullun version syntyneen yhteistyössä partituurin kirjoittamisen jälkeen). Tanssijan liikekielen muuttessa loppua kohti julistavasti staattiseksi orkesterin crescendon taustalla ovat välittömästi alkavat aplodit taatut. Komea teos – ja mikä tärkeintä, persoonallisesti ja rehellisesti omanlaisensa.
_______
Linkkejä:
Madetojan Okon Fuoko YLE Areenassa.