Tällä viikolla kansainvälisen musiikkielämän huomio kääntyi – ehkä vähän yllättyneenäkin – 130-vuotisjuhlakauttaan viettävään Helsingin kaupunginorkesteriin. Per Nørgård (s. 1932), Tanskan ja ehkä Pohjoismaidenkin tärkein elävä säveltäjämaestro kirjoitti keskiviikkona kantaesitetyn kahdeksannen sinfoniansa (2010–11) juuri HKO:lle ja kapellimestari John Storgårdsille. Hienoa kansainvälisyyttä ja kartalla olemista – ja mikä kunnia! Nørgård on luonut uransa varrella persoonalliset, korkealle noteeratut sovelluksensa niin kaksitoistasävelisyydestä (”päättymätön rivi”), spektralismista kuin uusyksinkertaisuudestakin.
Helpolla Nørgårdin ominkertainen taide ei meitä päästä. Paitsi, että mysteerimäisessä musiikissa riittää balanssi- ja hahmotushaasteita esittäjille, haastaa musiikki yleisönkin – mutta eri tavoin kuin mitä nykymusiikin on (kliseisesti) totuttu yleisönsä haastavan. Risuaitaa Nørgård ei nimittäin kirjoita, ei liioin kirskuvia dissonansseja, ei karheita hälyjä tai muita voimakkaita tehoja. Hänen kauniisti soiva musiikkinsa on kompleksista sillä syvemmällä, oikeasti kompleksisella tasolla: kun kuulija pohtii, mitä säveltäjä oikeastaan teoksellaan sanoo ja miten hän musiikkia taiteena ajattelee.
Kahdeksannessa sinfoniassaan Nørgård maalaa eteemme hämyisin siveltimenvedoin omaa mahtailematonta, plastisesti kaareutuvaa arkkitehtuuriaan, jossa on samaa epähedonistista runollisuutta kuin itsepintaisessa tihkusateessa. Omalakisten, mikroaskelilla ryyditettyjen holvikaarien lomassa purjehtii kuin usvan seassa kevyitä, ääriviivojen epätarkkuudellaan liiallisen naivismin väistäviä siciliano-rytmejä, välillä sordinoitujen trumpettien päämäärättömän heinäsirkkamaista säksätystä, huolettoman leikkisää leggeroa, tai soittorasiamaisen helkkyviä tekstuureja kosketin- ja lyömäsoittimille. Mahtuupa joukkoon välähdyksenomainen salonkimusiikkialluusiokin, kuin muistona lapsuudesta. Enigmaattista, muttei lainkaan ryppyotsaista.
Mikä tekee teoksesta haastavan, on sen näennäinen epäjatkuvuus, musiikilliseen etenemiseen kohdistuvien odotuksien haihtuminen. Aiheita esitellään, mutta juuri niiden alkaessa kasvaa niistä mennäänkin pois. Vasta lopun ”Lento visinario” -jaksossa koetaan täyttymystä. Kolmiosaisessa, mutta mosaiikkimaisesti rakentuvassa sinfoniassa voi juuri ja juuri hahmottaa hitaan osan ja scherzo-finaalin piirteitä. Jean Sibelius onkin ollut tanskalaissäveltäjän suuri esikuva, kirjoittipa Nørgård nuorena Järvenpään mestarille jopa kirjeitä. Näennäisestä kolmiosaisuudesta huolimatta toistuu läpi teoksen Sibeliuksen seitsemännen sinfonian mieleentuova, asteikkomaisesti kohoava aihe – teoksen voi siis nähdä paitsi kolmiosaisena, myös monotemaattisen yksiosaisena.
Teos ei avaudu kertakuulemalla, vaan jää kaivertamaan mieltä jatkokuuntelua vaatien – myös HKO saa varmasti jatkoesityksissä teoksesta vieläkin enemmän irti. Vanhemman polven pohjoismaista nykymusiikkia tunteva löytää tästä myöhäissinfoniasta lyhyitä silmäniskuja monille säveltäjän läheisille kollegoille, esimerkiksi Arne Nordheimille (1931–2010) tai Pelle Gudmundsen-Holmgreenille (s. 1932) – samoin kuin esimerkiksi György Ligetille. Olinpa tunnistavinani ensimmäisen osan tahdissa 18 jopa sitaatin Paavo Heinisen (s. 1938) kolmannesta sinfoniasta!
Konsertin alkupuolella kuultu Brahmsin toinen sinfonia D-duuri op. 73 (1877) oli filharmonisen nautittavaa kuultavaa. Pitkään työstetyn ensimmäisen sinfonian (1855–76) näyttämisenhalun varjoon jäänyt, muutamaa kuukautta myöhemmin valmistunut toinen sinfonia pureutuu kesäisen soljuvan ulkokuorensa alla lopulta vieläkin syvemmälle brahmsilaiseen rytmi- ja metriikka-arkkitehtuuriin. HKO:n tuttisointi oli parhaimmillaan juuri oikealla tavalla marmorisen tukeva Brahmsin paksulle orkesteroinnille; liiallinen pehmeys ja jähmeys on Storgårdsin johdolla saatu Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterista terästettyä jalompaan ja tarkempaan suuntaan. Myös Storgårdsin näkemys sinfonian tulkinnasta oli suoraselkäisessä päättäväisyydessään uskottava: musiikki tuotiin elävänä aikaamme. Vaikka ensimmäisen osan kehittelyn unenomaisessa pyörinnässä kaikki soitinryhmät eivät ylikapellimestarin näkemyksestä olleetkaan vielä saaneet kiinni, oli finaali tulkintana erinomainen. Varsin rohkeasti metrisiä jippoja ja koukkuja hyödyntävään ja sitä myötä helposti katkonaisena näyttäytyvään viimeiseen osaan oli saatu harvinaisen hyvin eteenpäin vievää, pyöristelemätöntä imua – loppunostatukseen suorastaan hätkähdyttävää kiihdytystä ja voimaa.