Kansallisoopperan kaksoisiltaman mis-en-scène korosti talon tehtävää illuusion luojana. Töölöläiseskapismia, sukellusta Herttua Siniparran kuolemankaipuuseen seurasi katsaus oopperakomppanian sielunelämään, ruuveihin ja pultteihin.
Ruggero Leoncavallon omaan librettoon perustuva täsmäosuma tuntemattomien joukossa, Pajatso (I pagliacci, 1892), on italialainen ooppera italialaisesta, tänäkin päivänä uutisissa häkellyttävästä aiheesta eli mustasukkaisuudesta ja siitä juontuvasta naisen murhasta. Mika Pohjosen Canion kuuluisa klovniasunpukemisaaria ”Vesti la giubba” on koko teoksen credo: kuinka säilyttää kasvonsa kun sisälmykset kiehuvat. Pohjosen ilmaisu oli vesitiivistä, ja jännite ei hellittänyt hetkeksikään.
Kansallisooppera esittää kolmiportaisen kolmiodraaman – commedia de’ll arte -tyypin farssi oopperan sisällä (sinänsä jo kaksoisparodia italialaisesta näyttämöperinteestä), kun taas itse ooppera on nykypäivän näyttelijöistä, laulajista, ohjaajista, puvustajista, teknikoista yms. henkilöstön jäsenistä koostuvan laajan komppanian työn tulos. Ohjaaja, fiktiivinen Tonio vaiko Vilppu, imponeeraa omaa teatteriaan, omaa tulkintaansa vanhaan suosikkiin. Kuka kuolee – koska oopperassa aina joku kuolee? Ohjelmakirjassa on osuvasti esitetty kysymys: Onko se Colombina, Nedda vaiko sopraano Helena Juntunen? Mihin uskot eniten, mikä pätee parhaiten? Sinä nimittäin päätät! Sellaisen vallan on lipunosto sinulle suonut.
Kuulijahan menee oopperaan unohtaakseen, tyhjentääkseen päänsä ja täyttääkseen sen esityksen aikana heräävistä ajatuksista ja yhteyksistä ulkomaailman todellisuuteen. Hän tulee sekä lumoutuakseen, astuakseen ajatuskimpoomoon ja viihtyäkseen. Hän haluaa nähdä ja kuulla yhteyden Siniparran aivojen linnan, Bartókin melodisten lauseiden suunnanmuutoksien ja oman luonteensa ja mielikuviensa välillä. Hän haluaa nähdä ja kuulla – viimeistään ohjelmakirjasta juonen tiivistelmän lukeneena – tutun tarinan, jossa ei ole enää väliä mitä tapahtuu vaan miten; silti kokea tuon tutun kolmiodraaman, kuulla Leoncavallon yllättävän uskaliasta musiikkia ja antaa ristiriitaisten tunteiden peilata omaa elämäänsä. Hän haluaa nähdä Juntusen ja Aki Alamikkotervon kuivaharjoittelevan michelinmiespuvussaan, mutta toisaalta hän haluaa Judithin tavoin eväitä pakenemiseen.
Eväitä ei illan ensimmäisen lyhytoopperan Judith liene paljoa tarvinneen hypätäkseen Siniparran hevosen selkään suoraan alttarilta, pois perheensä ja sulhasensa viereltä. Puhtoisessa morsiuspuvussaan, kukkakimppu vielä käsissään hän laskeutuu pitkiä kiikkeriä portaita alas Herttua Siniparran linnaan. Béla Balászin libretto perustuu belgialaisen kirjailijan Maeterlinckin (Pelléas et Mélisande) teokseen Ariane et Barbe-bleue, mutta siinä missä Ariane kaipaa pakoa ja itsenäisyyttä, haluaa Judith muuttaa Sinipartaa ja linnaansa mieleisekseen. Hän voimakastahtoisesti vaatii rakastamaansa Sinipartaa avaamaan linnansa seitsemän suljettua ovea, ja antaa valon tulla sisään pimeään linnaan. Mies, eikä linna ole muuttuakseen.
Bartókin lauseikas, muotoiltu sävelkieli isolle orkesterille soitinnettuna varasti monin paikoin etualan laulajilta. Mikko Franckin johdolla Kansallisoopperan orkesteri toi teoksen seitsemän eri kontrastoivaa tunnelmaa ja niiden monimuotoiset siirtymät väriloistollaan esiin. Orkesterin päällepäsmäävyys ei kokonaisuutta haitannut lainkaan! Päättäväinen Niina Keitel on Judithin roolissa muutenkin alakynnessä pimeässä kellarissa – suuret jousimelodiat hyökyvät voimattoman morsiamen yli. Siniparta sitä vastoin, haavoittuva, poimuisessa kovakuoriaismaisessa haarniskassaan dominoi kotikentällään. Suurin elein basso-baritoni Vladimir Baykov täytti salin viidennen oven auetessa, Judithin jäädessä häkeltyneenä haukkomaan henkeään. Bartók on tietoisesti kirjoittanut Judithin roolin niin, että sen tulkitsijan on Sinipartaa vaikeampi kantaa yli orkesterivallin. Lopulta molemmat vaipuvat siihen mistä tarina lähti liikkeelle, pimeään hiljaisuuteen.
Kahdelle ainokaiselle roolihahmolle kasaantuu lyhyessäkin oopperassa suhteettoman paljon kantamista, joten ohjaaja Vilppu Kiljusen linnaa elävöittävä, Kansallisoopperassa ensimmäistä kertaa tänään käytössä ollut 3D-projektiotekniikka oli tervetullutta. Sillä oli yhdessä valaistuksen ja savutekniikan kanssa täysi työ oopperan kolmannen, muuten kovin vaitonaisen päähenkilön – itse linnan – tökkimisessä eloon. Kuin hiilihappojääkuutiot, jotka vielä hetkeä aiemmin olivat katsojien silmien edessä kuihtuvia kukkia sisältäneitä kasvihuoneita, lavasteet valuivat maitomaiseen kyynelmereen Judithin avatessa linnan toisiksi viimeisen oven. ”Könnyök, Judith, könnyök” [Kyyneliä, Judith, kyyneliä]. Uskomatonta.
A kékszakállu herceg vára (Herttua Siniparran linna, 1911/12/17) on Bartókin orkesterivärikielen oltermannisauva. Kolme vuosikymmentä myöhäisemmän, kuuluisan orkesterikonserton tavoin musiikki perustuu yksinkertaiselle pentatoniselle, kvarteista rakentuvalle harmonialle sekä unkarin kielen pulssille. Bartók rakentaa Siniparran seitsemän luonteenkuvan lisäksi häkellyttäviä siirtymiä, aina yhtä luonnollisenkuuloisia lauseita. Teemat palaavat yhdessä libreton toistojen kanssa: ”pelkäätkö? anna minulle kaikki avaimet, avaa kaikki ovet, rakastan sinua, anna suukko”. Kaikki draaman kannattelijoita, musiikillisten aiheiden ja intervallien tavoin.
Onko hullua kuulla myöhemmin samana iltana kalliolaisessa bistrotyyppisessä baarissa ranskalaiselta reggae-kanavalta sama pentatoninen sävelkulku kuin millä trumpetti kuulutti Siniparran linnan toisen oven avaamista? Bártok tiesi yhtä ja toista tuon asteikon universaalisuudesta, varmasti myös senkin, että se saattaa leijua korvaan niin hajuvesimeressä kuin tuopinkin äärellä.