Juhlavuottaan viettävän Kansallisbaletin tämän kevään uutuusproduktio Coppélia on luovasti uudelleenideoitu ja yllättävän toimiva balettikomedia, vaikka Léo Delibesin klassikkobaletin ja Georges Mélièsin fantastisen-koomisen elokuvamaailman yhdistäminen ensi alkuun vaikuttaa epäilyttävältä. Mustaa magiaa harrastavan nukentekijä Coppéliuksen ja idyllisen kyläyhteisön leikkisää konfliktia kuvaava tarina on kuitenkin ennen kaikkea kertomus hieman kaamivasta keksijästä ja nuken, automaatin petollisesta elävyydestä, ja ohjaaja Marc Ribaud on hyvinkin tarkkavainuisesti havainnut Mélièsissä runsaasti aineksia dekadentiksi elokuva-Coppéliukseksi.
Taikuri ja elokuvatekniikan pioneeri Méliès teki aivan 1900-luvun alussa liudan teknisesti kokeilevia, maagisen groteskeja pikkuelokuvia, jotka herkuttelivat elävän kuvan illuusiolla. Baletissaan Ribaud on sijoittanut tapahtumat Mélièsin elokuvastudioille. Maalaistanssit muovautuvat hauskasti kuvattaviksi elokuviksi – Mélièsin omissa elokuvapätkissä oli nimenomaan paljon tanssia ja akrobatiaa – ja nukentekijän paja demonisine piirteineen on sopusoinnussa Mélièsin estetiikan ja teknisen kokeilevuuden kanssa.
Ribaud’n produktion humoristisuus ei ole sinällään mitenkään päälleliimatun oloista, sillä teoksena Coppélia on ennen kaikkea täynnä lämmintä naurua. Erityisen ilahduttavaa on, että Mélièsin elokuvien hieman vinksahtanut, riemastuttava huumori nousee itse koreografiasta: vanhoista elokuvista tuttu tilannekomiikka täplittää tarinankerrontaa hykerryttävästi – omana suosikkinani kohta, jossa nukeksi muuntautunut Swanhilda kutittaa Mélèsiä – ja tansseissa on 1920-lukulaista rempseyttä. Elokuva-asetelma mahdollistaa muutamia mainiota tilanteita, kuten esimerkiksi toiminnan (kuvausten) katkaiseminen juuri kun orkesteri aloittaa tanssin ryskyvän codan. Kolmannen näytöksen divertimento jää melko yksitoikkoiseksi, mutta huipentuu hauskaan kunnianosoitukseen Mélièsin Le Cake-walk infernal -elokuvalle.
Petia Iljeva viehkeän-röyhkeänä Swanhildana ja Wilfried Jacobs Mélièsinä tekevät herkulliset ja ilmeikkäät roolit, joskin Méliès jää varsin konventionaaliseksi, kömpelön muka-uhkaavaksi Coppélius-hahmoksi vailla oikean taikuri-elokuvaohjaajan lavasäteilyä ja eleganssia. Vaikka hupailu tuppaa usein toistamaan itseään, mustavalkoista belle époquea henkivä visuaalinen toteutus säilyttää tunnelman tyylikkäänä. Dirk Hofackerin lavastus jäljittelee täysin Mélièsin alkuperäistä studiota, joka kasvihuonemaisena hallina tarjoaa loistavan pohjan Jacques Chatelet’n hillityille mutta vahvoille valoratkaisuille.
Ongelmallista kuitenkin on, että niin hyvin kuin ideataso ja koreografia kommunikoivatkin keskenään, niiden kepeän dekadentti henki ei ole missään kontaktissa Delibesin sadunomaisen, kansallisia konnotaatioita pursuavan musiikin kanssa. Kohtaus vampyyreiden tanssiaisista on hersyvä, mutta taustalla soivat slaavilaiset kansantanssit kääntävät koomisuutta väärään suuntaan. Jälleen tulee mieleen, että adaptaatioiden riskinä on liian suora siirros johonkin täsmälliseen maailmaan. Delibesin musiikin sävyjä nimittäin soisi hyödynnettävän ohjauksessa: temaattisesti kiinteä, melodisesti viehättävä ja hienosti orkestroitu Coppélia on yksi parhaista balettipartituureista. Kansallisoopperan orkesteri sai lauantai-iltana siitä varsin vähän irti huolimatta erinomaisesti johtaneesta Philippe Béranista. Balettimusiikissa kuulee harvoin määrätietoisia kiihdytyksiä ja innoittunutta ilmavuutta temponkäsittelyssä, ja olisi vain toivonut orkesterin heittäytyneen Béranin ideoihin vielä paljon rohkeammin.