Klarinetisti Julian Milkisin moni-ilmeisyys sekä kvartettisoiton legendan, viulisti Mikhail Kopelmanin tähdittämä hienojen muusikoiden jousikvartetti takasivat marraskuisen pimeälle lauantai-illalle kauneutta, iloa ja vaihtuvia tunnelmia. Brahmsin ja Weberin klarinettikvintettojen esitykset olivat erinomaisia, ja konsertti päättyi jazz-numeroihin kotikonsertin tai kamarimusiikkifestivaalin välittömässä hengessä.
Vanhan konserttisalin harvalukuiselle mutta innostuneelle yleisölle tarjoiltiin kamarimusiikki-ilta, johon mahtui klassikoita hyvinkin erilaisissa tyyleissä. Konsertin ensimmäisen puoliskon valtasi Johannes Brahmsin kvintetto klarinetille ja jousikvartetille h-molli, op. 115 (1891). Teos kuuluu säveltäjänsä viimeisiin: Brahms oli jo ehtinyt päättää säveltäjänuransa vuonna 1890, kun hän kuuli Meiningenin hoviorkesterin klarinetisti Richard Mühlfeldiä. Tämän soitosta innostuneena Brahms tarttui vielä kynään ja kirjoitti lopulta huikean määrän klarinettimusiikkia: kvinteton, kaksi sonaattia klarinetille ja pianolle sekä trion klarinetille, sellolle ja pianolle; kaikki myöhäisromanttisia, moniosaisia, suuria teoksia. Brahmsin myöhäisteokset ovat vaativaa musiikkia, jota soitetaan liian vähin harjoituksin yksi-ilmeisellä paatoksella, usein perin raskassoutuisesti. Oppi-isänsä Schumannin tapaan Brahms kuitenkin viljelee musiikissaan omanlaistaan kielioppia, jonka avaaminen vaatii esittäjältään musiikillisen tyylin syvempää ymmärrystä ja kokemusta sen esittämisestä. Kummatkin säveltäjät kirjoittivat muun muassa suuren määrän lauluja, joiden tekstit elävät lukuisien melodisten, harmonisten ja rytmisten viittauksien myötä myös heidän soitinmusiikissaan. Kamarimusiikki onkin tyypillisesti laji, jossa kokemus ja kypsyys peittoavat teknisen taituruuden ja nuoruuden innon.
Senpä vuoksi olikin ilo kuulla Brahmsin kvintettoa näin kokeneiden esittäjien käsissä: viulisti Mikhail Kopelmanin pitkä ura Moskovan konservatoriosta Borodin-kvartetin ykkösviulistiksi 1976, sittemmin Yhdysvaltoihin, useisiin merkittäviin kamarimusiikkikokoonpanoihin ja opetusvirkoihin (mm. Yale 1996–2002, Eastman 2002–) on laajudessaan hengästyttävä osoitus tämän venäläisen viulukoulun elävän legendan kyvyistä. Yhdessä hienojen, monissa liemissä keitettyjen suomalaiskamarimuusikoiden, viulisti Päivyt Mellerin, alttoviulisti Ulla Soinneen ja sellisti Seppo Kimasen kanssa Kopelman ja Julian Milkis loivat Brahmsin kvintetosta intensiivisen tarinan. Sen ensiosan (Allegro) melankolinen kauneus sekä huippukohtien myöhäisromanttisen ekspressiivinen palo, hitaan osan (Adagio) pastoraalinen herkkyys ja siihen tunkeutuva ”mustalaismusiikin” ylpeä temperamentti löysivät aina uuden ilmaisuasteikon – kuitenkin teoksen kannalta uskottavassa hengessä. Julian Milkis jatkaa klassisena klarinetistina Alfred Prinzin tai Karl Leisterin jäljillä kuulaalla mutta leveällä, tasaisella sointi-ihanteellaan; yhtä aikaa tämä jazzin ja kansanmusiikin soittajana tunnetuksi tullut monipuolinen muusikko kykenee aivan toisenlaisiin soittotapoihin muuttelemalla esimerkiksi kielitystään, ansatsiaan ja vibratoaan. Vaikka Milkisin ja jousikvartetin soitossa oli aika ajoin hiomattomiakin teriä, kokonaisuudessaan esitys oli täyttä kamarimusiikkia, muusikoiden keskinäistä herkkää reagointia ja teoksen syvällistä haltuunottoa myöten puhuttelevaa konsertointia.
Milkis on osoitus siitä, mitä crossover-muusikko voi parhaimmillaan olla. Klassisen koulutuksen saanut, ahkerasti kamarimusiikkia esittävä klarinetisti on esiintynyt myös laajasti solistina sinfoniaorkestereiden edessä. Hän on lisäksi jazzmuusikko ja legendaarisen Benny Goodmanin ainoa oppilas, joka tuo mielellään konserttiohjelmiin 1900-luvun sävyjä. Milkisin tulkinta Carl Maria von Weberin klarinettikvintetosta B-duuri, op. 34 oli kiinnostava, ja siinä saattoi hyvinkin kuulla kaikuja Weberin ajan pelimannimusiikista ja kansansaduista. Milkis oli hieman kuin saksalaisten keskiaikaisten kansansatujen Till Eulenspiegel, jonka konnankoukkujen uhriksi hyvin käyttäytyvä wieniläisklassinen kvartettosatsi jatkuvasti joutui. Sopiva pilke silmäkulmassa istui Weberin kvintettoon hyvin: iloinen virtuoosisuus teki ilmaisusta välittömällä tavalla hauskaa; samalla pääsi kuitenkin esiin myös Weberin oivaltava leikki wieniläisklassisilla karaktereilla, kiitos herkkävaistoisten muusikoiden. Milkis pystyi tässäkin teoksessa hyödyntämään laveaa musisointikokemustaan ja ilmaisuasteikkoaan etääntymättä kuitenkaan liiaksi klassisen ilmaisun joustavista raameista.
Konsertin päättivät Sergei Prokofjevin Alkusoitto heprealaisista teemoista c-molli, op. 34 sekä kokoelma jazz-sovituksia klarinetille, jousikvartetille ja pianolle, joissa seuraan liittyi nykyisin Suomessa asuva ja mestarikursseja pitävä Vyacheslav Novikov. Hieman kankeasti käynnistynyt Prokofjevin Alkusoitto ja Vernon Duken, Goodmanin sekä George Gershwinin kappaleiden sovitukset täydensivät hienon kamarimusiikki-illan. Konsertissa kuultiin kaarros Brahmsin melankoliasta saksalaisiin kansansatuihin, heprealaisiin kuviin ja New Yorkin syksyisiin iltoihin; välittömässä, kotikonserttimaisessa tunnelmassa oli helppoa uppoutua hyvinkin erilaisiin musiikillisiin maisemiin ja makuihin.