Daniel Barenboim ja West-Eastern Divan Orchestra Musiikkitalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.
Helsingin juhlaviikkojen orkesterivierailujen sarjassa saatiin kuulla torstaina Musiikkitalossa West-Eastern Divan Orchestran ja Daniel Barenboimin innostunutta musisointia. Lähi-idän nuorista muusikoista, niin arabi- kuin juutalaistaustaisista, koostuva Divaaniorkesteri on monin tavoin riemastuttava ilmiö musiikkimaailmassa. Olikin ilahduttavaa saada kohdata nämä mainiot muusikot konsertissa.
Illan ensimmäisenä teoksena kuultiin Wolfgang Amadeus Mozartin Es-duurisinfonia, KV 543 (nro. 39). Samainen Mozartin teos avasi muuten myös taannoisen Royal Philharmonic Orchestran Tampereen-vierailun.
Mozart sävelsi sinfoniansa kesällä 1788 jälkipolville tuntemattomaksi jäänyttä tarkoitusta varten. On pidetty mahdollisena, että Mozart ajatteli kolmea viimeistä sinfoniaansa yhtenä kokonaisuutena, jotka yhdessä muodostaisivat kokoillan konserttiohjelman. Toisaalta nämä sinfoniat toimivat myös konserttiohjelmissa sujuvasti yksikseen.
Barenboim on johtanut näitä Mozartin sinfonioita konserttiohjelmissaan yhdessä ja erikseen ahkerasti viime aikoina. Hänen lähestymistapansa Mozartiin on varsin erilainen kuin monien periodisoittoon perehtyneiden kapellimestarien. Barenboim tuo ennemminkin mieleen Wilhelm Furtwänglerin ja Karl Böhmin Mozart-näkemyksiä.
Barenboimin tempovalinta sinfonian johdantoon oli verkkaisehko. Liikkuvaisempaan Mozart-soittoon tottuneelle tämä tulokulma vaikutti varsin vieraalta, mutta missään mielessä vailla hyveitä Barenboimin ratkaisu ei ollut.
Tempojen ansiosta huomio kiintyi sointiin ja Mozartin ainutlaatuiseen harmoniseen keksintään, joka sai avausosassa mainion toteutuksen, joskin liike-energian kustannuksella. Silti Divaaniorkesterin soitosta saattoi ehdottomasti nauttia.
Andante con motossa sukellettiin vielä syvemmälle soinnin maailmaan. Vaikka Barenboimin ja orkesterin tulkinta olikin varsin kiehtova, kohdakkoin kuulija saattoi jäädä miettimään con moto -esitysmerkinnän toteutumista. Toisaalta osan monet jännitteet toteutuivat varsin vaikuttavasti.
Menuetto ja päätösallegro taas olivat varsin liikkuvaa musisointia. Hetkittäin tuli jopa sellainen vaikutelma, että Barenboim oli tarkoituksellisesti jakanut sinfonian maailman kahteen puoliskoon, tutkiskelevaan ja vapautuneeseen.
Mozartin hieno finaaliallegro sai orkesterilta mainion toteutuksen. Sointi oli hetkittäin varsin jousistopainotteista, jolloin muutamat puhallinten tärkeistä harmonioista jäivät hieman taka-alalle, mutta muutoin tämä osa oli kerrassaan riemastuttava.
Siinä määrin kiehtova Barenboimin Mozart-näkemys oli, että mieluusti olisi voinut kuunnella myös g-molli ja C-duurisinfonian sen jatkoksi. Toisaalta on kuitenkin hyvä, ettei tätä sinänsä varsin toimivaa, mutta aavistuksen verran muoti-ilmiöksi muodostunutta käytäntöä sovelleta mekaanisesti jokaiseen konserttiohjelmaan.
Richard Straussin Cervantes-seikkailu Don Quixote, Op. 35 (1897) on säveltäjänsä laajamittaisimpia orkesteriteoksia. Se on avoimen ohjelmallisen sävelrunon ja konsertoivan teoksen kiehtova yhdistelmä, jonka kohtaa mielellään konsertissa.
Don Quixotessa kuulija kohtaa ohjelmamusiikin problematiikan, jota Leonard Bernsteinkin tunnetusti pohti 50-luvulla Young People’s Concerts -sarjassaan. Bernstein osoitti, että vaikka Straussin musiikin perustana on ulkomusiikillinen narratiivi, voi samaa sävellystä lähestyä periaatteessa minkä tahansa kuviteltavissa olevan kertomuksen kautta. Tai kertomukset voi unohtaa kokonaan ja kokea musiikin musiikkina.
Modernismi tunnetusti karsasti ohjelmamusiikin ideaa. Tunnetuin manifestaatio tästä ajattelusta lienee Stravinskylta, joka totesi yksikantaan keskusteluissaan Robert Craftin kanssa, ettei musiikki viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle eikä se siten ole sanan perinteisessä mielessä merkityksen kantaja.
On kuitenkin huomattava, että monet Stravinskyn kiitetyimmät teokset eivät suinkaan ole absoluuttista musiikkia, vaan näyttämöteoksia. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että Stravinsky oli neljäkymmentäluvulla avoin ajatukselle elokuvamusiikin säveltämisestä, mutta neuvottelut Hollywoodin tuottajien kanssa kariutuivat kerta toisensa jälkeen.
Niinpä onkin kaiketi kohtuullista päästää ohjelmamusiikki periaatteellisesta pannastaan. Samoin voidaan kyseenalaistaa, onko yhä tämän tästä niin kovin suosittu vastakkainasettelu Gustav Mahlerin syvälle metafysiikkaan pureutuvien sinfonioiden ja Straussin avoimen ohjelmalisten sävelrunojen välillä erityisen hedelmällistä.
Jos antaudumme avoimin mielin musiikin vietäväksi, voimme huomata kuinka nerokas sävellys Don Quixote oikeastaan on. Tämä yli puolituntinen seikkailu soolosellolle, alttoviululle ja suurelle orkesterille on mitä taidokkainta harmonian, orkestraation ja kerronnan juhlaa.
On hämmästyttävää ajatella, että Don Quixote valmistui 1897. Monet Straussin siinä käyttämät soittimelliset keinovarat katsovat pitkälle eteenpäin. Voimme tunnistaa niiden vaikutuksen Schönbergissä ja Webernissä. Sanoin tuulikonetta ja nasaalina määkiviä vaskia kuunnellessaan voi aistia sillan sodanjälkeiseen musique concreteen.
Toisaalta Don Quixoten kekseliäisiin efekteihin ja säihkyviin sointeihin kietoutuu traaginen pohjavire, kuten usein Mozartin musiikissa. Näin Strauss on myös tietoisesti tradition jatkaja, kujeilun ja tragiikan taitava yhdistäjä.
Taitava oli myös illan Strauss-tulkinta. Kian Soltani oli kerrassaan oivallinen sellosolisti, jolle Miriam Manasherov oli mainio pari. Darenboim ja orkesteri tarjosivat heille täyden tukensa. Niinpä musiikkitalossa saatiin kuulla erinomaisesti balansoitu, upeasti soiva ja johdonmukaisesti etenevä Strauss-seikkailu.
Divaaniorkesterin muusikot tarjosivat monia riemastuttavia hetkiä Straussin uljaimpien ja räävittömimpien soittimellisten ratkaisujen toteuttajina. Barenboim on selvästi kotonaan tässä jännittävässä musiikissa. Kolmen vuoden takaisen Barenboimin ja Staatskapellen vierailun upea Ein Heldenleben sai nyt vertaisensa Don Quixotesta.
Musiikkitalon riemastunut yleisö sai kuulla vielä kaksi ylimääräistä. Ensin Soltani ja Divaaniorkesterin harpistit hemmottelivat kuulijoita Saint-Saensin Joutsenella, jonka jälkeen Staatskapelle-vierailun tavoin kuultiin Valse triste. Sibeliuksen mitä soitetuin klassikko sai erittäin kauniin ja raikkaan tulkinnan ja hyväntuulinen konsertti oivan päätöksen.
Täyteen ei Musiikkitalon salia oltu kuitenkaan saatu houkuteltua. Päätellen takakatsomon autiudesta probleemana voisi ajatella olleen juuri näiden paikkojen hinnoittelu. Muualla salissa kun taas väkeä riitti varsin mainiosti.
— Jari Kallio
West-Eastern Divan Orchestra
Daniel Barenboim, kapelllimestari
Kian Soltani, sello
Yulia Deyneka, alttoviulu
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia Es-duuri, KV 543 (nro 39)
Richard Strauss: Don Quixote, Op. 35
Helsingin juhlaviikkojen orkesterivierailu
To 27.4. klo 19.30
Musiikkitalo, Helsinki
