Kun Jean Sibeliuksen (1865-1957) juhlavuosi nostaa säveltäjän teoksia orkestereiden ohjelmistoon ympäri maailmaa, avautuu mitä kiinnostavimpia tilaisuuksia tarkastella uudelleen vanhaa kysymystä, yltävätkö muutkin kuin suomalaiset orkesterit ja kapellimestarit idiomaattisiin Sibelius-tulkintoihin.
Kiehtovaa tuossa kuluneessa kysymyksessä on sen rivien välistä paistava ennakko-oletus, jonka mukaan Sibelius on niin suomalaista musiikkia, että sen ainoita todellisia ymmärtäjiä olemme me suomalaiset. Vielä kiehtovampaa on pohtia sitä, kuinka suomalaista Sibelius lopulta on, ja kenellä on oikeus sanella, mikä tulkintatraditio pitäisi kanonisoida. Voiko Keski-Euroopassa opiskellutta ja konserttimatkoillaan vanhaa ja uutta mannerta kiertänyttä säveltäjää pitää yksinomaan suomalaisena?
Kiinnostavampia kuin edellä mainittujen kysymysten teoreettinen pohdiskelu, ovat musiikilliset vastaukset. Kuluvalla viikolla omaa perusteellista argumenttinaan ovat esittäneet Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot, joiden kolmen peräkkäisen illan konsertteihin on mahdutettu Ainolan mestarin koko sinfoniasykli sekä viulukonsertto.
Sekä Rattle että orkesteri ovat tietenkin verrattomia Sibelius-veteraaneja. Nuori Rattle sai Sibelius-oppia Paavo Berglundin assistenttina Bournemouthissa, ja myöhemmin Birminghamissa hän teki ensimmäisen, varsin valuuttavan levytyssyklinsä sinfonioista. Berliinin filharmonikoiden pitkäaikainen ylikapellimestari Herbert von Karajan teki orkesterinsa kanssa 60-luvulla levytykset Sibeliuksen myöhemmistä sinfonioista. Nämä levytyssyklit ovat saaneet sittemmin vahvan, joskin kiistanalaisen klassikon aseman.
Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden sykli alkoi Berliinin Philharmoniessa torstaina. Ohjelmassa olivat ensimmäinen sinfonia (e-molli, op. 39, 1898-99) ja toinen sinfonia (D-duuri, op. 43, 1901-02). Valmistautuessaan viimeiseen kohtaamiseensa ensimmäisen sinfonian kanssa Leonard Bernstein luonnehti Sibeliuksen ilmaisua melodisesti Tshaikovskiksi mutta rytmiikaltaan Stravinskyksi. Rattlen lähestymistavassa en kuullut niinkään Tshaikovskia, mutta tiettyä boulezilaista Stravinskyä hienosti tasapainotetussa rytmiikassa saattoi havaita.
Klarinetisti Andreas Ottensamer soitti avaussoolon aseistariisuvan kauniisti. Orkesteri liittyi mukaan sulavasti koko rikkaalla soinnillaan. Rattle loi osasta tasapainoisen kokonaisuudeen, jossa ei kuitenkaan ollut sellaista vimmaa kuin ikimuistoisissa Sarasteen ja RSO:n tulkinnoissa. Tosin Rattle ei tällaista ilmaisua varmasti tavoitellutkaan.
Toinen osa jatkui samalla täyteläisellä soinnilla. Rytminen ote terävöityi, eikä ensimmäisen osan kaltaisia pieniä haparointeja enää orkesterista kuulunut. Scherzosta Rattle ja orkesteri tekivät pienen jännitysnäytelmän, jonka loppurutistus hakee veroistaan. Finaalissa sinfonian hehku oli täydellisimmillään, unohtumattomimpina yksityiskohtina mainittakoon huilujen viimeisen päälle puhdas ja kirkas sointi sekä koko orkesterikudoksen ihailtava läpinäkyvyys.
Jos ensimmäisessä sinfoniassa oli vielä aistittavissa etsintää, toinen sinfonia taas osui aivan nappiin. Avausosassa Rattle ja Berliinin filharmonikot seikkailivat upeasti musiikin klassistisen ja romanttisen ilmaisun alituisessa dialektiikassa. Sibeliuksen ja myöhäisen Brahmsin välille tuntui rakentuvan kerrassaan mielenkiintoinen silta.
Toinen osa oli paras kuulemani. Rattlella oli osan kokonaisarkkitehtuuri täysin hanskassa ja tempovalinnat sekä fraasien muotoilu palvelivat Sibeliuksen ihanan omituista musiikkia täydellisesti. Scherzoon Berliinin filharmonikot heittäytyivät täydellä vimmalla vailla rahtustakaan epävarmuutta ja siirtymä finaaliin oli kerrassaan mahtava.
Toisen sinfonian finaalin voi helposti paisutella pilalle, kuten Bernstein ja monet muut ovat vuosien varrella tehneet. Sen voi myös latistaa keskinkertaiseksi orkestraation oppitunniksi, kuten Karajanin myöhäisellä Berliinin-levytykselle kävi. Rattle sen sijaan tiesi tarkalleen mitä teki, ja orkesteri vastasi täydellisesti. Parempaa päätöstä ensimmäiselle illalle tuskin saattoi toivoa.
Seuraava ilta keskittyi Sibeliuksen kiehtovaan murroskauteen, matkaan kohti entistä absoluuttisempaa sinfonista ilmaisua. Rattle on yksi harvoista kapellimestareista, jotka tuntuvat ymmärtävän, mistä kolmannessa sinfoniassa (C-duuri, op. 52, 1907) on kyse. Sinfonia ilmentää Sibeliuksen radikalismia parhaimmillaan. Se ei iske vasten kasvoja, kuten Kevätuhri tai kurkota planeettoihin ja tähtiin, kuten Gustav Mahler kuvasi kahdeksannen sinfoniansa tekevän. Kolmas sinfonia on klassistisen asussaan täynnä mitä häikäisevämpiä soinnillisia ja muodollisia keksintöjä.
En juuri voisi kuvitella hienompaa kolmosta kuin Sir Simonin ja berliiniläisten. Ensimmäinen osa oli täydellisesti balansoitu, läpikuultava, ilmava ja täynnä eteenpäin vievää sulavaa voimaa. Orkesteri teki kauttaaltaan täydellistä tarkkuustyötä.
Toisen osan tempovalinta osui myös aivan nappiin. Rattle piti soitinryhmien keskinäistä tasapainoa mestarillisesti yllä. Toisin kuin Ratllella, monilla entisaikojen ja nykypäivän kapellimestareilla tuntuu olevan vaikeuksia hyväksyä Sibeliuksen hitaita osia sellaisena kuin ne ovat. Niistä ei tule germaanisia adagioita vaikka kuinka hidastelisi ja paisuttelisi. Sir Simon tuntee sibeliuksensa ja antaa partituurin soida luonnollisen kauniisti.
Kolmannen sinfonian ilmeisin radikalismin osoitus on tietenkin scherzon ja finaalin sulauttaminen yhteen. Tämä oli Sibeliukselle looginen askel toisesta sinfoniasta (joka puolestaan ammentaa muotoratkaisunsa Beethovenin viidennestä). Berliinin filharmonikot soittivat scherzon vimmaisesti ja erittäin tarkasti, ja Rattle antoi finaalihymnin kasvaa hienosti esiin sinfonian logiikan mukaisesti vailla ylimääräistä paatosta.
Sir Simonin johdolla kolmas sinfonian sisäinen radikalismi välittyi tavalla, joka sai kuulijan miettimään oliko tämä musiikki aikanaan kuitenkin edistyksellisempää kuin Arnold Schönbergin Kamarisinfonia (1906).
Viulukonsertto (d-molli, op. 47, 1902-03, uudistettu 1905) ja Leonidas Kavakos muodostavat mielessäni sibelianisen yhteyden varmasti osittain siksi, että aikoinaan tutustuin teokseen Kavakosin ja Osmo Vänskän johtaman Sinfonia Lahden levytyksen kautta. Tuolta levyltä on mieleeni jäänyt erityisesti viulukonserton hämmästyttävä ensimmäinen versio. Berliinissä Kavakosta kuultiin konserton tutun lopullisen version parissa.
Rattle puolestaan on johtanut konserttoa vuosikymmeniä säestäen Ida Haendelia ja Nigel Kennedyä tuntien siten konserton hienosti. Berliinin filharmonikot ovat soittaneet konserttoa Richard Straussin johtaman kantaesityksen jälkeen vuosikymmenten varrella niin Wilhelm Furtwänglerin kuin Karajaninkin johdolla.
Kavakos, Rattle ja orkesteri olivatkin viulukonsertossa kotonaan, ja lopputulos oli unohtumattoman hieno. Kavakosia kuunteli nyt vielä suuremmalla ilolla kuin aikoinaan levyltä, ja Berliinin filharmonikot soittivat orkesteriosuuden mitä kauneimmin. Täydellinen tyytyväisyys oli aistittavissa myös Rattlen kasvonilmeistä.
Tauon jälkeen siirryttiin kerrassan eri tunnelmiin. Arkaainen neljäs sinfonia (a-molli, op. 63, 1910-11) on hienointa ja vaativinta Sibeliusta. Vaikka teoksesta on monia hyviä levytyksiä, on neljättä sinfoniaa vaikea saada toimimaan konsertissa. Välillä olen jopa pohtinut onko se ylipäätään mahdollista. Sinfonian läpikuultava kudos, hyytävä sointi ja kertakaikkisen synkkä lopetus ovat sekä teknisesti erittäin haastavia että emotionaalisesti vaativia. Sir Simon ja Berliinin filharmonikot tekivät kuitenkin mahdottomasta mahdollista. Tuloksena oli huikea konserttielämys.
Ensimmäinen osa oli matalien jousten avaustahdeista lähtien tinkimättömän rehellistä, ja nimenomaan sibeliaanista angstia. Juuri kuten Sibelius itse aikoinaan luonnehti, musiikissa ei ollut hitustakaan sirkusta, vain läpikuultavaa, viiltävää ja hetkittäin kirkastuvaa kudosta. Berliinin filharmonikot hallitsivat tämän sinfonian jo Karajanin aikana hyvin, mutta Sir Simonin johdolla orkesteri vaikutti olevan vielä lähempänä Sibeliuksen intentioita. Parsifal kymmenessä minuutissa oli Rattlen sanallinen luonnehdinta ensimmäisestä osasta. Tämä ilta osoitti nuo sanat todeksi.
Toisen osan oli niin ikään nautinnollisesti alati synkkenevä tutkielma, kuin Hitchcockin Vertigon tragiikka viiteen minuuttiin puristettuna. Il tempo largon mahtavassa toteutuksessaan Rattle tuntui olevan lähimpänä myöhäistä Berglundia. Berliinin filharmonikoiden detaljityö oli erinomaista ja musiikki tarttui kuulijaan tiukasti.
Finaalin alituinen pahaenteisyys ja jousien tumma pohjavirta hetkellisten puhaltiomien kirkastusten alla saivat niin ikään upean toteutuksen. Rattle oli miettinyt rakenteen petusteellisesti ja sai orkesterin soimaan tarkasti, läpikuultavasti ja silti suurella enotionaalisella intensiteetillä. Lopun henkisen musertavuuden keskellä oivalsin nyt ensimmäistä kertaa Sibeliuksen finaalin ja Mahlerin viidennen sinfonian stürmisch bewegt -osan lopun muotoratkaisujen yhtenevyyden. Molemmmissa musiikki hajoaa jatkuvien jännitteiden ja törmäysten kautta fragmenteiksi, toisistaan alati loittoneviksi sävelaihioiksi, hiipuen tyhjyyteen. Mahlerilla tätä seuraa uusi alku, Sibeliuksella hiljaisuus. Tämä on niitä teoksia, joiden jälkeen haluaisi istua vain hiljaa paikallaan pitkän aikaa.
Kahden Philharmoniessa vietetyn Sibelius-illan aikana Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot ovat esitelleet hienon eurooppalaisen säveltäjän, Jean Sibeliuksen. Hän on selvästi läheistä sukua suomalaiselle kaimalleen, mutta samalla monella tapaa erilainen. Erittäin kiinnostava tuttavuus joka tapauksessa. Mielenkiinnolla odotan, mitä päätösilta tuo tullessaan.
Teksti: Jari Kallio
Jean Sibelius
Sinfoniat 1 & 2
Sinfoniat 3 & 4 ja viulukonsertto
Berliinin filharmonikot / Sir Simon Rattle, kapellimestari
Leonidas Kavakos, viulu
Berliini, Philharmonie ke 5.2. klo 20 & to 6.2. klo 20