Amfion pro musica classica

Arvio: Kukintoonsa puhjenneita laulajia kukoistavan orkesterin säestämänä

Kuva: Philippe MatsasHelsingin juhlaviikot sai arvoisensa päätöksen Les Arts Florissants -yhtyeen ja kapellimestari William Christien vieraillessa Helsingin Musiikkitalossa. Konsertissa kuultiin myös kuutta nuorta laulajaa, jotka oli koelaulun perusteella valittu Les Arts Florissantsin ylläpitämään Le Jardin des voix -akatemiaan. Kuudetta kertaa järjestettävän akatemian tavoitteena on antaa nuorille laulajille parhaat mahdolliset eväät barokkiohjelmiston esittämiseen: ennen kansainvälistä konserttikiertuetta laulajat osallistuvat intensiiviselle ohjausperiodille, jonka aikana he tapaavat barokkimusiikin asiantuntijoita laulajista musiikkitieteilijöihin.

Molempien konserttipuoliskojen ohjelma esitettiin ilman keskeytyksiä ja vieläpä niin, että laulujen teemoista pyrittiin luomaan eräänlainen metaooppera. Musiikkitalon konserttisali sopi viinitarha-tyyppisen muotonsa vuoksi melko hyvin puolinäyttämölliseen toteutukseen, jossa laulajat liikkuivat yhtyeen ympärillä. Konsertin keskiössä oli Jean-Philippe Rameaun (1683–1764) musiikki, minkä lisäksi kuultiin teoksia Michel Pignolet de Montéclairilta (1667–1737), Antoine Dauvergnelta (1713–1797), Nicolas Racot de Grandvalilta (1676–1753), Christoph Willibald Gluckilta (1714–1787) sekä André Campralta (1660–1744).

Nuoret laulajat esittivät vaativaa barokkiohjelmistoa hienosti eläytyen; yksittäisten aarioiden lisäksi myös ensembletyöskentely oli luontevaa ja huolellisesti yhteen intonoitua. Israelilainen sopraano Daniela Skorka esitti Dauvergnen lyyrisestä tragediasta Hercule mourant (1761) aarian ”Quelle voix suspend mes alarmes?” kuvioiden soidessa pakottomasti ja tyylikkäästi. Illan kahdesta mezzosopraanosta 23-vuotias Benedetta Mazzucato omaa selkeämmin tumman äänen – onpa hänet joissakin konserttiohjelmissa merkitty kontra-altoksikin – joka soi miellyttävän täyteläisesti Rameaun oopperan Hippolyte et Aricie (1733) aariassa ”Quels doux concerts”. Pisimmän korren – ainakin yleisön spontaaneista aplodeista päätellen – taisi kuitenkin vetää ranskalais-englantilainen Emilie Renard, joka esitteli Grandvalin sekopäisessä virtuoosikantaatissa ”Rien du tout” monipuolista, niin ylä- kuin alarekisterissä hienosti soivaa ääntään sekä komediennen kykyjään. Kantaatissa päästiin myös leikittelemään solistin ja orkesterin välisellä nokittelulla – olihan kantaatin ideana se, että laulaja irvailee yleisön toiveiden täyttämisen vaikeudesta (”Yksi haluaisi leikittelevää, toinen pateettista, kirkasäänistä tai kromaattista, vakavaa tai koomista, kaihoisaa tai riehakasta.”) Varsinainen retoriikan oppitunti siis.

Amerikkalainen tenori Zachary Wilder on instrumenttinsa suvereeni hallitsija, jonka lyyrinen mutta silti riittävän metallinen tenoriääni taipuu hyvin monenlaiseen barokkiohjelmistoon. Basso Cyril Costanzo esitti Dauvergnen komedia-baletin La Vénitienne juopunutta Zerbin-hahmoa vakuuttavasti, joskin ääni ei aivan kantanut Musiikkitalon laulajille haasteellisemmassa akustiikassa. Costanzon maanmies, niin ikään ranskalainen Victor Sicard (bassobaritoni) oli sen sijaan sekä laulullisesti että näyttämöllisesti loistava paketti.

Toisella puoliskolla kuultiin otteita Campran L’Europe galante -balettioopperasta, jossa pohditaan neljän eri maan (Ranska, Espanja, Italia ja Turkki) suhdetta muun muassa rakkauteen. Sicard esitti juuri oikealla tavalla omahyväistä ja elostelevaa Silvandrea, joka yrittää liehitellä vaikeasti tavoiteltavaa Céphiseä (Renard) Doriksen (Mazzucato) jäädessä suremaan ylväänä katalaa sulhoaan.

Lahjakkaita nuoria solisteja kuunnellessa saattaisi helposti sivuuttaa säestävän yhtyeen, mutta ei tässä tapauksessa. Kyllä Les Arts Florissants on kerta kaikkiaan maineensa veroinen. Periodisoittimet soivat ilmeikkäästi ja tarvittaessa äärimmäisen tarkasti yhteen. Ja, kuten parhaimmissa orkestereissa on tapana, soittajat ovat yhtä lailla taitavia solisteja kuin täysipainoisia ensemblemuusikoita (mieleen tulee sellaisia orkestereita kuin Berliinin tai Wienin filharmonikot). Ylimääräisenä esitetyssä Rameaun riipaisevassa kvartetissa ”Tendre Amour” (Les Indes galantes) laulajat siirtyivät eri puolille orkesterin sisälle. Tuntui, ettei koskaan ole septimipidätykselle jäävä fermaatti tai duuriterssille purkautuva sointu soinut yhtä hellästi kuin tuona hetkenä.

___

Konsertti YLE Areenassa: alkupuoli, väliaika, loppupuoli, 1. ylimääräinen, 2. ylimääräinen

Vastaa

Post Navigation