Amfion pro musica classica

Levyarvio: Anna Liisa

annaliisalevynkansi

On kahdellakin tapaa juhlavaa pitää käsissään Ondinen tuoretta julkaisua Veli-Matti Puumalan Anna Liisasta (2001-2008). Suomalaista nykyoopperaa ja -näyttämömusiikkia päätyy tallenteeksi asti vain harvoin, ja myös tänä vuonna 50 vuotta täyttäneen säveltäjän diskografiaan levytys on ajankohtainen, ansaittu ja tärkeä lisäys.

Oopperan libretto on säveltäjän ja tämän vaimon, kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumalan sovitus Minna Canthin saman nimisestä näytelmästä vuodelta 1895. Canthin päähenkilö on menossa naimisiin Kivimaan tilan Johanneksen kanssa, mutta on salannut olleensa joitain vuosia aiemmin raskaana ja tappaneensa epätoivoissaan synnyttämänsä lapsen. Tämän lapsen isän, renki Mikon äiti Husso kertoo pitkään kylästä poissa olleen Mikon olevan paluumatkalla, ja uhkaa paljastaa lapsenmurhan, ellei Anna Liisa lupaudukin Mikolle. Kun Anna Liisa kieltäytyy, Husso kertoo kuolleesta lapsesta Johannekselle sekä Anna Liisan vanhemmille, ja avioliitto Mikon kanssa näyttää pakon sanelemalta. Anna Liisa kuitenkin tunnustaa murhan äkkiä Pyhän Hengen – ei siis Isän, Pojan tai edes Neitsyt Marian – armosta vakuuttuneena, ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Savonlinnan oopperajuhlien osatilauksena alkunsa saanut ooppera sai pitkään odotetun kantaesityksensä vasta musiikkiteatteri Kapsäkin tuotantona ja Erik Söderblomin ohjauksena Helsingin juhlaviikoilla 2008. Helmikuussa 2014 tehdyssä äänityksessä jalkeille on saatu kantaesityksen tapaan Tapiola Sinfonietta Jan Söderblomin johdolla, ja roolituskin on miltei täsmälleen sama kuin kuusi vuotta aiemmin. Näin syystäkin: päärooleissa laulavien Helena Juntusen sekä Ville Rusasen ura ja ilmaisu ovat sittemmin vielä edenneet, ja muukin miehitys tekee laadukasta työtä. Solistikunnan uusi tulokas, kantaesityksen Jyri Lahtisen Rovastina korvannut Jouni Kokora laulaa lyhyen roolinsa hyvin vaikuttavasti.

Erityinen ilo on kuulla Anna Liisan voimakkaana taustavaikuttajana toimineen, levytyksen aikaan jo näyttämöuransa päättäneen Jorma Hynnisen laulua Kortesuona, Anna Liisan isänä. Hynnisen tunnerikas lausuntavoima on omaa luokkaansa, kun taas muilta pienempien roolien laulajilta ja erityisesti kuorosolisteilta silloin tällöin toivoisi luontevampaa, puheenomaisempaa otetta.

Eri henkilöillä on taitavasti, selkeästi sävelletyt äänelliset profiilinsa. Juntunen säihkyy pitkässä ja vaativassa roolissa Anna Liisana avaten sopraanon suuret hypyt suvereenisti, ja Rusanen laulaa Mikon korkeassa baritoniroolissa notkeasti kyeten hiljentämään ylimmänkin alueen vaikuttavasti. Baritoni Juha Hostikan Johanneksen repliikit päättyvät puolestaan usein kohoten, hiukan höntteinä huudahduksina.

Aivan oma, merkittävä tapauksensa on matalarekisterinen Husson rooli, jonka Sanna Kurki-Suonio laulaa kansanmusiikillisella äänenmuodostuksella. Tanja Kauppisen vakaalla, kauniin tummasävyisellä sopraanolla esittämä Riikka (Anna Liisan äiti) sekä myöskin hyvää työtä tekevän Anu Hostikan Pirkko (päähenkilön sisko) eivät hahmotu kenties aivan yhtä selkeäpiirteisinä. Pikkusisko Pirkko on alkuperäisnäytelmän tärkeä, terävä-älyinen lapsihahmo, jonka äänenkäyttöön jää Hostikalta kaipaamaan vielä selkeämmin artikuloitua lapsekkuutta.

Canthin teksti alkaa suoraan tuvasta ja loppuu seinään – oopperalle sopivaa unenomaisuutta luo librettoon lisätty prologi, ja sulkevana eleenä teoksen lopussa käytetään kuoron kaiuttavaa, reflektoivaa osuutta. Helsingin kamarikuoro on muutenkin merkittävässä roolissa Anna Liisan mielensisäisen tunneliikkeen sekä tämän kokeman sosiaalisen paineen ilmentäjänä. Se laulaa yhtä lailla vakuuttavasti ensimmäisen kohtauksen hillityllä svengillä kasvavassa lopussa kuin kolmannessa näytöksessä päähenkilön kanssa käytävässä, vokaliisiksi muuttuvassa vuoropuhelussakin.

Melko oleellinen muutos Canthin näytelmään on Husson lapsenmurhan paljastusta edeltävän vaiheen lyhentäminen. Ratkaisu toimii, mutta Johanneksen henkilöhahmosta se tekee yksiulotteisemman. Näytelmän Johannes on hieman vastahakoista Anna Liisaa kanssaan avioliittoon usuttava patriarkaalisen konvention edustaja, joka tyrmistyy murhan paljastumisesta, mutta muuttaa mielensä ja on lopussa Anna Liisan puolella. Oopperan Johannes taas on tahdoton tohelo, joka ei anna anteeksi. Mikon henkilöhahmoa on sen sijaan kehitetty uskottavammaksi, ”kylmäkiskoisesta opportunistista sympatiaa herättäväksi mieheksi unelmineen”, kuten Lauri Mäntysaari hyvässä teosesittelyssään toteaa.

Husso on sekä näytelmän että oopperan keskeinen, konfliktin liikkeelle laittava hahmo. Roolin antaminen kansanmuusikolle on ratkaisuna omaperäinen ja sikäli perusteltu, että näytelmässäkin juuri Husso on ulkopuolinen, alempaan sosiaaliseen asemaan lukittu henkilö, jolla on vain voitettavaa – toisin kuin esimerkiksi Mikolla, josta on tienesteillään tullut ”isäntämiehen veroinen”. Esimerkiksi kauniissa Anna Liisan kohtaloon eläytyvässä balladissaan tai lapsenmurhan paljastaessaan Kurki-Suonion Husson ilmaisu pääsee oikeuksiinsa, mutta yleisesti ottaen äänen mahdollisuuksia voisi esitellä räikeämminkin.

Kansanmusiikkia teoksessa kuullaan muulloinkin kuin Husson laulaessa: se säilyttää oman dialektinsa melko suoraviivaisesti, mutta tuntuu kuitenkin tuoreelta. Anna Liisan ja Riikan laulama virsi on puolestaan etäännytetty voimakkaammin osaksi oopperan sävelkieltä, ja selkeiden alluusioiden kiusaus vältetään.

Anna Liisa sai hyvän vastaanoton jo kantaesityksensä aikaan: Kimmo Hakola totesi Uudessa Suomessa ”uuden suomalaisen merkkioopperan syntyneen”, tämän julkaisun nimimerkki llmapuntari oli samalla kannalla, ja Helsingin Sanomien Samuli Tiikkaja kehui erityisesti oopperan librettoa. Gramophone puolestaan valitsi käsillä olevan levytyksen juuri Editor’s Choice-kategoriaansa, ja sen kriitikko Mike Ashman totesi Anna Liisan olevan ”erityinen ooppera, joka ansaitsee laajan kansainvälisen levityksen.”

Puumalan musiikki huokuu eräänlaista ehdottoman valikoivaa eklektisyyttä: siinä kuullaan idearikasta, kauniin haaleasta aina räjähtävän reaktioherkkään yltävää modernistista ilmaisua, mutta myös etnoballadi, jonka yksinkertainen pizzicato-säestys voisi olla suoraan Hollywood-soundtrackilta. Tapiola Sinfonietta ja Söderblom työskentelevät yhdessä laulajien kanssa tämän kaiken parissa vaikuttavasti.

Parhaimmillaan – vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopettavassa kehtolaulussa, kolmannen näytöksen monologi-tertsetissä tai loppukohtauksessa – Anna Liisan musiikki on huumaavaa. Sopii siis toivoa, että Puumala säveltää näyttämölle jossain vaiheessa lisääkin.

 — Justus Pitkänen

ks myös https://www.amfion.fi/veli-matti-puumala-anna-liisa-3/#more-9312

Vastaa

Post Navigation