Vastaa aiheeseen: Levyarvio: Äänten solidaarisuudesta

Tuo vakava suhtautuminen, toodella vakava, on mielestäni vaivannut monenlaisia taidepiirejä jo runsaat 100 vuotta. Kun joku keksi tuon jatkuvan kehittymisen olevan niin kovin tärkeää, vieraantuminen niistä joille taidetta tehdään sai kipinän. Kun nuo asiantuntijat vielä määrittelivät kehittymisen sisällön ja suunnan, vieraantuminen oli jo hyvässä vauhdissa. Nykytaideseurakunta taisi hetkeksi saada vähän aloitettakin, ennen kuin tuo ”asiantuntijan” olemus on rapautunut siellä ja täällä; on, muuten, joutanut rapautumaankin. On tainnut olla jotenkin vähä-älyistä olla ymmärtämättä kun muusikko soittaa kanalan aitaa, kun taiteilija työntää värituubia nenäänsä tai runoilija latoo mitä hyvänsä merkkejä milloin mihinkin. Sallin, kernaasti, kaikkien tästä elämäänsä sisältöa ammentavien jatkaa ja kehittyä mutta ehkä vähän vähemmällä arroganssilla meitä tavallisia tallaajia kohtaan. On ollut moukkamaista huvittua tuosta tooodella diipistä taiteilusta, kyvyttömyyttä nähdä taiteen kukoistavan juuri näissä suurissa innovaatioissa; vaikka minusta ne ovat usein yksinomaa huvitavaa konstailua jota kuorrutetaan sanastolla jonka vain asiaan vihkiytyneet osaavat ja junteille avaavat. Ei pieni huvittuneisuuteni tämän ”uuden” äärellä mitenkään vähennä rispektiäni kaikkia niitä kohtaan, jotka tuntuvat ihan tosissaan askaroivan taiteensa parissa. Heidän on vain syytä sopeutua monenlaiseen vastaanottoon; huvittuneisiinkin ja kujeillen reagoiviin.
Taisin jossain juhlassa saada kuullakseni Nuorvalan orkesteriteoksen Yö kaupungissa, tai jotain; pidin paljon sen tunnelmasta ja sykkeestä. En yrittänytkään sitä ymmärtää, mutta viihdyin. En tiedä oliko se ”uutta” musiikkia, oliko siinä sonoooreja metamorfoooseja tai arrogantteja transformaatioita; mutta siis, mukava oli kuunnella.