Vastaa aiheeseen: Mirjam Helin -kilpailun alkuerät

Aamun pienen pettymyksen jälkeen kisa lähti jälleen illalla nousukiitoon. Englantilainen sopraano Elizabeth Bailey heläytteli sielua hiveleviä sävyjä kiinnostavassa ohjelmassaan. Extrapointsit hänelle Vivaldi-valinnasta, ja ihan muillekin vinkiksi, että punaiselta papilta löytyy pilvin pimein toistaan hienompia aarioita varsinkin naisäänille.

Korealaisten mieslaulajien korkeaa tasoa ylläpiti ”jo” 32-vuotias baritoni Daejin Bang. Hänen äänensä soi niin tasaisesti, että sävyjä ei ylettömästi kuultu. Jos hän siirtäisi kaiken ilmaisun käsistä ääneensä, tulos olisi ihanteellinen.

Bangin maanmies, kontratenori Siman Chung on varsinainen drama queen. Vilkas mielikuvitukseni lennätti hänet heti naisten sarjaan. Chungin Erbarme dich oli varoittava esimerkki siitä, että Bachin aarioita ei kannattaisi valita aloitusnumeroiksi, niin perkeleellistä laulettavaa tuo kirkkomusiikkisäveltäjistä suurin on luonut. Jos hengitys ei alkujännityksessä aivan kulje ja tulee pienikin rytmihäiriö, niin pihalla ollaan. Muun ohjelmansa simainen Chung selvitti kunnialla.

Tauon jälkeen lavalle astui vakava nuori mies, venäläinen ”wannabe”-basso Vladislav Dorozhkin. Hänen kuvionsa menivät lasketteluksi Quia fecit mihi magna -aariassa. Muu ohjelma sujui huomattavasti paremmin, vaikka Dorozhkin toistaiseksi kuulostaa enemmän baritonilta. Aika näyttää mihin ääni kääntyy, hieno sellainen hänelläkin on.

Sveitsiläinen tenori Michael Feyfar on kisan ensimmäinen puhtaasti lied-laulajatyyppi. Hieman puiseva tenoriääni vapautui ohjelman aikana, ja harvinaista huumoriakin nähtiin. Mozartin Un’aura amorosa soi kauniisti, vaikka Feyfarin italia oli kovin nasaalia. Kun ääni pääsisi nokasta kunnolla irti, niin ah mikä hienostunut sointi siinä olisikaan!

Illan päätti venäläinen sopraano Gelena Gaskarova. Tämä selvästi dramaattinen ääni selviytyi kunnialla Quia respexit -aariasta, heitteli liedit välipaloina ja loisti Oksanan aariassa Rimski-Korsakovin oopperasta Jouluyö. Hänen äänensä keskiala tuntui savuiselta, mutta korkeista äänistähän sopraanoille maksetaan.

Konserttisalin hämärässä istuessa päähän puskee välillä outoja ajatuksia. Joskus koko pienten limakalvohörpäkkeiden ympärille kehittynyt friikkisirkus tuntuu aivan naurettavalta. Kilpailun tunnelmassa on jotain samaa kuin kiimaisissa parinvaihtobileissä, joissa koko ajan katselee ympärilleen ja odottaa, josko tuo seuraava jo veisi minut hekuman huipulle. Olisiko tässä selitys siihen, miksi konserttisalit pullistelevat keski-iän ylittäneitä täti-ihmisiä?