Vastaa aiheeseen: Virtuositeetin estetiikka?

Vaikka asia(ttomuus) ei tietysti minulle kuulu, minä vaan kysyn, että mikä tämän foorumin asia oikein on; ja mikä sen mukaisesti on tällä sivustolla asiaa ja mikä asiattomuutta?

Onko Amfion klassisen taidemusiikki- ja -muusikkousperinteen edustamisen, edistämisen ja puolustamisen; vai mollaamisen, halventamisen ja vastustamisen asialla? Siis: Amfion – pro musica classica vai “Amfion” – contra musica classica vai anredomacisumorp–“noifmA”?

Mikäli Amfion on klassisen taidemusiikin edustamisen asialla, sen lukijat ja kirjoittajat tietä(ne)vät, että virtuositeetti on esteettisimmillään ainoa keino ja kyky ja väline taidemusiikillisen kauneuden ja ilmaisukirjon (-voiman, -herkkyyden, -vivahteiden…) vakuuttavaan, vaikuttavaan, syvälliseen, sykähdyttävään, kohottavaan, korkeanelämykselliseen ja kaikin puolin vapaaseen – eli henkismentaalisälyllisemotionaalispsykofyysisteknismusikaalisilmaisullisesti suvereeniin – ilmentämiseen; ja että ”virtuositeetti” on vain epäesteettisimmillään pelkkää pinnallista nopeuden, taituruuden ja sorminäppäryyden tavoittelua tai ihailua eli tyhjää (pseudo-/kvasi-)virtuositeettia. “Harjoittelun tuominen yleisön eteen” ei ole kumpaakaan.

Silti: Taito on (t)aitoa tyhjänäkin, tyhjä ”tieto” ei ole mitään.

Mutta vain täysvirtuositeetti (ehjän ihanteen, ehjän ihmisyyden ja ehjän muusikkouden ilmentymänä) on aitoa virtuositeettia sanan/asian/ilmiön todellisessa, korkeassa – ja ainoassa tavoittelemisen arvoisessa – merkityksessä. Siis ei lainkaan ”sitä (pelkkää teknistä suoritusta ja nopeutta), mitä ihmiset yleensä sanalla käsittää”. (Sikäli, kun se nyt on sitä, mitä ihmiset yleensä sanalla käsittävät.) Jos moinen käsitys riittää lähtökohdaksi ja tavoitteeksi ja mittapuuksi, niin eipä sen vuoksi kannata käsiään väsyttää, eikä päätään vaivata.

Jollemme pysty ymmärtämään sanan merkitystä ytimiään myöten – tai (mikä tärkeämpää!) tajuamaan sitä intuitiivisesti – on turha kuvitella, että voisimme kyetä ymmärtämään mitään oleellista sen kuvaamasta asiastakaan, tai ilmentämään (tai havaitsemaan) sitä merkityksellisimmässä muodossaan.

(kuiskaten:)
Sanojen ymmärtämisen tekee äärimmäisen hankalaksi se, että sisältömerkitysten ”salaamisessa” on noudatettu sanaliittoteorioista tuttua julkioveluutta, ns. avoimen kätkemisen käytäntöä: sanan merkitys ”PIILOTETAAN” keskelle kirkasta sanaa, josta juuri kukaan ei hoksaa sitä etsiä, vaikka se ammottaa siinä niin apposen auki, että tarvitsee vain katsoa (ja joskus jopa kuunnella), niin sana avaa itse merkityksensä. Tämä koskee yhtälailla myös sanan kuvaamaa asiaa ja sen ilmentymiä ja sen/niiden laadun havaitsemista, tunnistamista ja ymmärtämistä.

Musiikin ja lihanjalostuksen hämäräpuuhapuolella samaa taktiikkaa on käytetty kaikkein kekseliäimmin keskiaikaisen, Guidon käsikähmäkätyriyhdistyksen perustaman solmisaatiosala(mi)liiton tempauksissa. Niistä nokkelimpana voidaan pitää, hyvän maun rajoissa liikkuvaa, sävelasteikon kolmannen sävelen (perussävelen terssin) kätkemistä keskelle makkaraa. Tuhat vuotta siitä jo on, ja on…, ja siinä se on…, ja on…, ja on…, eikä ”uusyksinkertaiselle” Arvolle naureskeleva modernistien älykköporukka ole sitä vieläkään löytänyt.

Täysvirtuositeetti (täydellinen hyveenilmentämiskyky) on niin korkea tavoite ja vaativa asia, että vain harvat pääsevät sitä edes tavoittelemaan, ja heistäkin vain ani harvat onnistuvat sen saavuttamaan. Luovaan nerouteen, totuuden oivaltamiseen ja henkiseen valaistumiseen rinnastettavissa olevana tavoitteena (ja saavutuksena) se on kuitenkin aina oikea, eikä siitä tarvitse ideaalina luopua millään osaamisen tai edellytysten tasolla, (vaikka ne olisivat niin vaatimattomia, että tavoite jäisikin vain etäiseksi haaveeksi). Ne, jotka puhuvat ja toimivat virtuositeetinvastaisesti, ovat yleensä niitä, jotka eivät sanaa/asiaa/ilmiötä alkuunkaan ymmärrä, tai niitä (happamia-sanoi-kettu-pihlajanmarjoista-tyyppejä), joilta omakohtainen virtuositeetti on jäänyt saavuttamatta (tai pelkäksi sorminäppäryydeksi). Vastaavasti ne, jotka ovat valmiita kuittaamaan korkeimman luomiskyvyn pelkkänä ”romanttisena neromyyttinä”, ovat yleensä niitä, jotka eivät ole oman elämänsä aikana luoneet yhtään mitään, tai ovat luoneet tuotteliaastikin, mutteivät ole yltäneet luovuudessaan likimainkaan nerouden tasolle. Ja vastaavasti ne, jotka ovat valmiita sivuuttamaan ”huuhaana” ja ”pimeytenä” kaikki viittauksetkin totuuteen tai valaistumiseen, ovat yleensä niitä, jotka eivät ole koskaan itse oivaltaneet ainuttakaan asiaa, tai joiden mielen (ja sydämen) pimeydessä ei ole vähäisinkään valonpilkahdus vilkahtanut.

Vaikka keskustelun avauskysymykseen on vastattu edellä niinkin, että ”virtuositeetilla (virtuoosisuudella) ei ole estetiikkaa”, asian voi sanoa tarkemmin näin:

Todellisella virtuositeetilla on todellista estetiikkaa vain, kun virtuositeetin perustana on (esteettinen) kauneusihanne, -taju ja tavoite, ja huipentumana kyky sen/niiden ilmentämiseksi. Ts. jos virtuositeetilla (ja virtuoosilla) ei ole estetiikkaa – eli jos ”virtuositeetti” ei perustu (esteettiseen) kauneusihanteeseen, -tajuun ja tavoitteeseen, eikä ole sen/niiden ilmentämiskykyä – on kyse vain pseudovirtuositeetin pseudoestetiikasta, eli ei sen enempää virtuositeetista, kuin estetiikastakaan. Tuollaista näennäistä virtuositeettia voidaan verrata pettämättömän varmatoimiseen koneeseen, jolla ei ole mitään muuta käyttötarkoitusta tai -sovellettavuutta kuin puksuttaminen ja pöriseminen; ja näennäistä estetiikkaa (esteetikkoa) ”biologisen” syntymäsyömäjuomanaimalyömäkuolemaolion touhuihin, jolle kaikki muu kuin ”tieteellisesti” (biologisesti) perusteltu ärsyke-reaktio-toiminta on turhaa ja käsittämätöntä.

Kun pystymme ymmärtämään, että (aito) virtuositeetti todellakin on hyve (hyveenilmentämiskyky), asiana! ja ilmiönä! eikä pelkkänä sanamerkityksen (etymologisena, filosofisena tai teoreettisena) selityksenä, voimme virtuoosin vaivattomuudella käsittää myös sen, että virtuoosin(en) suhde ja asenne musisointiin (tai säveltämiseen) ei ole (itsekäs): ”kuunnelkaa, miten taiturillisesti (tai kauniisti) minä soitan (/laulan/sävellän)!”, vaan: ”kuunnelkaa!…, miten ihmeellistä musiikkia!… kuunnelkaa, miten sanoinkuvaamattoman kaunista ja täydellistä musiikkia!…

Ja kun pystymme ymmärtämään, että (aito) estetiikka todellakin on kauneuden havaitsemista ja tutkimista ja tavoittelemista ja välittämistä, asiana! ja ilmiönä! eikä pelkkänä sananselityksenä, voimme esteetikon aistikirkkaudella tunnistaa kauneuden siellä, missä sitä on, ja sen puutteen siellä, missä sitä ei ole.

Ja kun sitten yhdistämme (aidon) virtuositeetin ja (aidon) estetiikan, kykenemme virtuoosin vaivattomuudella käsittämään, ja esteetikon aistikirkkaudella havaitsemaan, ja filosofin viisaudella oivaltamaan, että virtuositeetin estetiikka todellakin on hyveellistä kauneuden välittämis- (ja vastaanottamis-) kykyä, asiana! ja ilmiönä! eikä pelkkänä sananselityksenä; ja voimme käsittää ja havaita ja oivaltaa sen liittyvän yhtä oleellisesti yhteissoittoon ja -lauluun, kuin solistisuuteen.

”[Öö…] ei minua tuo kiinnosta, vaan se, mikä on virtuositeetin estetiikka.”

Jos pelkkää (sujuvaa) teknismotorista suoritusta halutaan nimittää virtuositeetiksi (kysymyksen esittäjän tavoin), ihmisyydestä, muusikkoudesta ja sanakaunottarestamme (henkismentaalisälyllisemotionaalispsykofyysisteknismusikaalisilmaisullinen) jää jäljelle vain: —————————————fyysistekni———————nen. Ja koska ”tieteellismetodologisanalyyttisillä ansioillaan” ja ”terävällä älyllään” briljeeraava aina-ok-ASIANmollaajamme on julistanut sanan poistetut osat (virtuoosin kyseessä ollen) ”hömpäksi” ja jäljelle jäävän osan (pseudovirtuoosin kyseessä ollen) ”snobbailumachoilupöyhkeilypönötykseksi”, lopputulos kaikessa ”asiallisuudessaan” on: ————————————————————————–.

Keskustele nyt siitä sitten!