Ville Salonen
Franz Leharin v. 1934 säveltämä musiikillinen komedia Giuditta on ollut täälläkin menestys. Viimeksi se oli esitetty tuoreeltaan samana vuonna miespääroolissa Väinö Sola (jonka tytär oli piano-oppilaani). Eilisen (6.3.2019) näytös oli loppuunmyyty, mikä osoittaa, että ’operetilla’ on pääkaupungissa uskollinen yleisönsä. Mutta kesti kyllä jonkin aikaa Aleksanterin teatterissa tottua taas lajin konventioihin. Olin viimeksi korrepeteerannut operettia Hilkka Kinnusen teatterille Helsingissä 70-luvulla.
Giuditta on Leharin viimeinen teos, eikä sille mitään voi että wieniläisoperetin maailma oli tuolloin jo jäänyt kauas taakse keisarilliseen ja kuninkaalliseen Wieniin. Giuditta on tyypillinen post-kauden retroteos, yritys palata johonkin, jota ei enää ole, till landet som icke är (hieman niin kuin äsken nähty Lorelei Paciuksen kohdalla); pyrkimys olla ajan hengessä ilmeni nyt liittämällä vaikutteita elokuvasta, ei vain jostain Marlene Dietrichin ja Gary Cooperin Marokosta, vaan ylipäätään niistä joissa Rudolph Valentino esiintyi eksoottisissa safariasuissa. Musiikissa oli jo afroamerikkalaista jazzia ja itäistä eksotiikkaa. Helsingin versiossa alkuperäinen täysi orkesteri korvattiin kamariensemblella (kuka oli tehnyt sovitukset?). Se kyllä toimii ’operetissa’ hyvin: muistan Suomen Kansallisoopperan kesäkiertueet Mikkelissä, jossa Nisse Rinkama johti pianon äärestä pienen pientä yhtyettä, kun lavalla esiintyivät Ilona Koivisto ja Heikki Värtsi. Se teki pikkupoikaan ehdottoman vaikutuksen (vuoden 1960 Mustalaisruhtinatar, ja sitten Valkoinen hevonen ja Iloinen leski).
Giudittan musiikki on sujuvaa professionellia tekstuuria tietenkin, mutta kohoaa vain kerran operetin vaatimaan ihanaan melodiseen lumoukseen aariassa Meine Lippen, sie küssen so heiss. Yleisö ei erehtynyt: kun se kuullaan toisessa näytöksessä ensi kerran, se puhkesi spontaanisti bravo-huutoihin. Mikä valtava ero on Iloisen lesken alati hersyvällä musiikilla vuodelta 1905 ja Giudittalla. Kolmessakymmenessä vuodessa on säveltäjä jo kuin eri henkilö. Giudittan ongelma on myös genre. Sehän ei oikeastaan ole operetti. Operetin juonen kuuluu olla tyhjänpäiväinen, jotta esityksen koko lumovoima keskittyy näyttämön loistokkuuteen ja musiikin ihaniin, välittömästi valloittaviin melodioihin ja värikkään eksoottisiin tansseihin. Kansanmusiikin lainat ja orientalismi ovat ok. Mutta voiko operetti päättyä traagisesti? Voiko juoni sisältää psykologisesti konfliktuaalisia, vakavia tilanteita, kuten rintamakarkuruutta, alistamista ja väkivaltaa? Giudittan päätöstä on verrattu Carmeniin, mutta mieleen tulee myös Eugen Onegin, joskin roolit ovat vaihtuneet: se on nainen joka on matkustellut, luonut uran ja rikastunut, kun taas mies on jäänyt onnettomaan kaipuuseen. Giudittan loppu siis yllättää katsojan.
Pääroolien esittäjät Mari Palo Giudittana ja Markus Nykänen Octaviona. hänen ’sulhasenaan’ olivat erinomainen valinta: he huipensivat teoksen lyyrisvokaaliset hetket. Suprettipari hedelmäkauppias Pierrino ja hänen morsiamensa Anita toivat näyttämölle aitoa operettihenkeä; erityisesti Ville Salosen Pierrino oli myös liikunnallisesti virtuoosinen, mutta samalla niin lauluissa kuin puherepliikeissä oikealla tavalla naiivi ja gemütlich. Manuele, Giudittan karkea puoliso, sai oivan tulkin Ville Häkkisestä, ja samoin Sebastian, satamatyön johtaja, Markku Pihlajassa. Antonion, Octavion ystävän kohtalo ei ratkennut, ts. saiko hän Mariettansa, häntä esitti osuvasti Markus Nieminen. Yökerhon omistaja Martini oli sopivan groteski Mika Nikanderin tulkitsemana ja samoin Lolita, Iida Kattelus. Lordi Barymore eli Esa Kytöoja edusti brittiläistä kolonialismia. Herttuan roolissa aivan lopussa esiintyi Timo Närhinsalo ja hänen adjutanttinaan Antti Nieminen ja keskeytyneen illan tarjoilijana Jaakko Nieminen.
Kamariyhteyttä johti Jonas Rannila, jonka tiedämme erinomaiseksi vokaalisissa teoksissa, myös sellaisissa monumenteissa kuin Brahmsin Ein deutsches Requiemissä. Puvut ovat aina tärkeät operetissa ja ne oli suunnitellut Taina Relander, samoin kuin lavasteet. Alkeellisen säröisen filmin käyttäminen siteenä nykyaikaa toimi hyvin. Joskin kun istuin permannon viimeisellä rivillä juuri kameran edessä pelkäsin, että hiustupsuni heijastuisi koko ajaksi lavan valkokankaalle ja yritin laittautua mahdollisimman pieneksi.
Koreogafia oli erittäin tärkeä. Espanjalaistyyppiset flamenco-tanssit vaihtelivat orientaalisten tyttöryhmien liikehdinnän kanssa. Yksi kohtaus oli tehty berliiniläisen kabareen tyyliin. Ennen kaikkea Ville Saukkonen osoitti ohjauksessa, miten hän on kehittynyt yhä enemmän musiikin huomioonottavaan suuntaan; hän ei kiusaa laulajiaan panemalla heidät esiintymään hankalissa positioissa lavalla eikä hän häiritse ohjauksella musiikkia, vaan antaa sen soida. Tämä siis ei ole Regietheateria ollenkaan, vaan pikemminkin Musikertheateria. Mutta hänellä on fantasiaa ja hauskoja elävöittäviä yksityiskohtia kuten parien tyynysota, armeijan markeeraaminen äksiisillä jne. Koko projektin sympaattinen aspekti oli Ammattiopisto SamiEDUn opiskelijatyöryhmien käyttö. Monet pääsivät näin mukaan esityksen tuottamiseen.
Oikeastaan siis Giuditta ei olekaan operetti, mutta ei sille mitään voi, jos säveltäjä on Lehar, että teos putoaa tähän formaattiin ja täytyyhän saliin saada yleisöä. Operetilla se kyllä onnistuu, mutta miten olisi käynyt genrellä musiikillinen komedia. Operetti elää ja kotiin saatiin läksiäisinä ainakin yksi mieleenpainunut ihana intonaatio: Meine Lippen küssen…
– Eero Tarasti
