Radion sinfoniaorkesteri ansaitsee papukaijamerkin konsertti-instituution hellävaraisesta ravistelusta. Tänä syksynä konsertti on aloitettu kamarimusiikilla, sama teos on esitetty illan aikana kahteen kertaan, ja nyt suuri romanttinen konsertto esitetty ilman kapellimestaria. Varsinkin eilisillan perusteella voi sanoa, että riskinotto kannattaa.

Nykyaikaisissa konsertoiksi nimetyissä teoksissa on tullut suorastaan kliseeksi kirjoittaa solistin osa briljantin ja herooisen deklamaation sijaan orgaanisemmaksi osaksi muun soittajiston kudosta. Johannes Brahmsin sinfonista viulukonserttoa voi pitää tällaisen ajattelun jonkinlaisena esi-isänä, olihan se erään aikalaiskommentaattorinkin mukaan sävelletty ”gegen die Violine”. Tyypillinen tulkinta teoksesta on kuitenkin solistin ja säestyksen vastakkainasettelu, ja aina välillä yhteistyö näiden kahden välillä, kapellimestarin toimiessa tulkkina, onkin syntynyt onnellisten tähtien alla.

Mutta mitä tapahtuu ilman kapellimestaria? Soittajat siirtyvät kuuloaan terästäen hitusen edemmäksi kohti tuolin reunaa, tavallista valppaampina reagoimaan solistin antamiin impulsseihin. Musiikin tekeminen muuttuu demokraattisemmaksi, sointi kuulaammaksi – ja yhtenäisemmäksi, sillä takapultissakin on osallistuttava.

Kiitos, Thomas Zehetmair, tästä elämyksestä. Mitä muutamista lipsahduksista, kun intonaatio ja soinnin kvaliteetti suurimmaksi osaksi olivat maailmanluokkaa. Ja se energia! Klassisen musiikin hyvinvoinnin kannalta tällaisessa musisoinnissa on järkeä, ei sellaisessa takanojaisessa välinpitämättömyydessä, jota Vadim Repin muutama viikko sitten HKO:n kanssa esitti.

Radion sinfoniaorkesteri eli osuudellaan mukana koko ajan, ja varsinkin ääriosien tulisemmat karaktäärit saivat minutkin penkin reunalle. Puhaltajat aloittivat toisen osan hyvin herkästi ja oboesoolo oli kaunis, mutta siinä ilmeiseksi kävi tarpeeton ja ehkä haitallinenkin tendenssi kinnata intonaatiota ylöspäin kirkkaampaa sointia tavoitellessa.

Visuaalisen elementin vaikutusta elävän musiikin kokemisessa ei voi kiistää: välillä ajattelin, että Zehetmairin jatkuva rytminen liikehdintä – johtaminen – teki linjoista katkonaisia, mutta kuulokuva muuttui heti suopeammaksi silmät suljettuani. Solistin hieman metalliseen ääneen piti aluksi totutella, ja joskus vibratoa oli omaan makuuni runsaanpuoleisesti. Toisaalla taas sävyt olivat todella puhuttelevia, Zehetmairin pari vuotta vanhan Paganini-levytyksen tapaan. (Kuudennen g-molli-kapriisin voi kuunnella täältä.) Musikanttista kokonaisvaikutelmaa tuki solistin ensiosassa esittämä oma, rapsodinen kadenssi.

Pääkaupunkiseudun orkestereista Rso tuntuu olevan erikoistunut suurimuotoisiin visioihin. Kokemus saikin suuret linjat kaartumaan kauniisti Franz Schubertin yhdeksännessä C-duuri-sinfoniassa, Zehetmairin keskittyessä yksityiskohtiin. Eeppisessä toisessa osassa puhaltajat vakuuttivat lyyrisyydellään, Scherzossa jouset rouheudellaan. Finaalissa hivottiin nopeusennätystä, mutta viulistit selvisivät haasteesta hienosti. Koko piristävän illan kruunasi sinfonian mystinen, yhtäkkiä eetteriin katoava lopetus.

Sibelius-Akatemian konserttisalissa sunnuntaina 8.11. teki uusi Quadrion-jousikvartetti ensiesiintymisensä  Helsingissä. Kvartettia luotsaa sen primas Elina Vähälä, ja muut jäsenet ovat viulisti Maaria Leino, alttoviulisti Riitta-Liisa Ristiluoma ja sellisti Jussi Vähälä. Käsiohjelman mukaan kvartetti perustettiin vuonna 2008 ja sen ensiesiintyminen oli Hauhon musiikkijuhlilla heinäkuussa 2009.

Kuinka jousikvartetit syntyvät? Usein sattumalta esimerkiksi jonkin musiikkifestivaalin yhteydessä, ehkä hieman jonkun sopivan henkilön yhteen saattamana. Jotkut puolestaan ovat soittaneet yhdessä jo opiskeluajoista alkaen. Kuinka ne jaksavat hioa kokoonpanoaan, jossa jokainen ääni, sointu ja fraseeraus pitää saada kohdalleen? Yleensä harjoittelu vain osoittautuu niin inspiroivaksi, että on kertakaikkiaan pakko soittaa ja konsertoida. Quadrion koostuu taitavista soittajista – vaikka Vähälän muita ilmaisuvoimaisempi soitto erottuu joukosta, niin primakselle se sallittakoon.

Ensiviulun sointia auttaa varmaan myös Suomen Kulttuurirahaston omistama Stradivarius-viulu, mistä Vähälä saa hienoja kvaliteetteja loppumattomiin. Varsinkin konsertin avausteoksen, Mendelssohnin f-molli -jousikvarteton edetessä alkoi toivoa myös yhtyeen muille jäsenille saman luokan soittimia. Suomeen on hankittu OKO-pankin toimesta jousikvartetille yhteensopivat laatusoittimet – tässä olisi yhtye, joka todennäköisesti hyötyisi saadessaan nuo soittimet käyttöönsä! Mendelssohnin dramaattinen kvartetto, itseasiassa hänen viimeinen kamarimusiikkisävellyksensä, on sävelletty hänen sisarensa Fannyn, joka oli myös etevä säveltäjä ja pianisti, kuoleman johdosta vuonna 1847.

Toisena teoksena ennen väliaikaa saimme kuulla Benjamin Brittenin toisen jousikvarteton vuodelta 1941. Quadrionin soitto tuntui vapautuvan lisää tämän kappaleen parissa ja nyt syntyikin upeita heittoja ja vapaasti soivia satseja. Kolmannen osan alun hyytävät viulujen ja alttoviulun unisonot nostivat hienosti tunnelmaa ja finaali olikin sitten varsinaista ilotulitusta.

Väliajan jälkeen tuli kvartetin lisäksi lavalle näyttelijät Rea Mauranen ja Vesa Vierikko lukemaan Leoš Janácekin (1854–1928) ja Kamila Stösslován (1891–1935) kirjeitä. Säveltäjä oli tavannut vuonna 1917 häntä lähes 40 vuotta nuoremman kauppiaanrouvan ja rakastunut tähän syvästi. Suhde pysyi platonisena ja heidän kirjeenvaihtonsa, yhteensä noin 700 kirjettä, julkaistiin vasta vuonna 1990. Vierikko otti yleisönsä toteamalla, että hänet pitää nyt kuvitella vanhaksi mieheksi ja Mauranen puolestaan nuoreksi naiseksi. Kirjeissä Janácek palvoi yksipuolisesti ihastuksensa kohdetta, kunnes Kamila löysi säveltäjän elämän loppuvuonna vastaavia tunteita omalta puoleltaan. Tämä tuli hienosti esille Maurasen ja Vierikon lukemissa kirjeissä. Tätä seurannut jousikvarteton ”Intiimejä kirjeitä” esitys oli ilman muuta konsertin kohokohta. Saattoi kokea, että Quadrion syttyi tähän teokseen yhteisesti ja alussa vaivannut erilaisuus oli poispyyhkäisty. Kvartetti sai konsertin jälkipuolella esille myös kauniita hiljaisia sävyjä ja ne antoivat toiveita mielenkiitoisesta tulevaisuudesta.

Claude Debussyn (1862–1918) viimeinen (valmistunut) orkesteriteos, Jeux (1912), on kohta sadan vuoden ajan ollut säveltäjän muiden orkesteriteosten varjossa, vaikka Pierre Boulezin sukupolven sille antama erityinen arvostus on teoksen mainetta parantanutkin. Siksi olikin kovin ilahduttavaa, että Susanna Mälkki oli valinnut juuri Jeuxin Tampere filharmonian perjantain konsertin avausnumeroksi. Jeuxin jopa Debussyn mittapuulla omaleimainen orkestraatio, alituiseen vaihtuvat tempomerkinnät sekä erikoiset harmoniat vaativat kapellimestarilta ja orkesterilta paljon, jotta sävellys ei pirstaloidu. Mälkin ja orkesterin yhteistyö pelasi Jeuxissa varsin hyvin, ja pieniä rikkeitä soinnin puhtaudessa katsoo mielellään läpi sormien.

Illan ehdoton päänumero oli Kimmo Hakolan (1958–) Kitarakonsertto (2008), jonka solistina oli viimevuotisen kantaesityksen tapaan Timo Korhonen. Kitarakonsertossa tiivistyy Hakolan musiikin raikas häpeämättömyys. Konsertto alkaa iskevän rytmikkäästi, eikä soolo-osuus yritäkään peitellä soittimen vahvaa latinalaista perinnettä. Hakola ottaa musiikillaan kitarasta ja perinteisestä orkesterikokoonpanosta kaiken irti.

Keskiosaa kuvaa parhaiten Timo Korhosen luonnehdinta siitä, kuinka Hakolan musiikki on tunteikasta olematta sentimentaalista. Jos kaksi ensimmäistä osaa liikkuvatkin selvästi konserton perinteiden raameissa, päätösosa, Ghetto, on todellakin, kuten säveltäjä itse kuvaa, jotakin muuta. Klarinettikonserton (2001) päätösosan tavoin Ghetto tuo mukaan lähes ohjelmallisia sävyjä. Soolossa kuuluvat sefardijuutalaisesta musiikkiperinteestä saadut vaikutteet, ja orkesteri säestää milloin soittaen, milloin taputtaen ja välillä jopa huudahduksin.

Korhonen oli esityksen ehdoton päätähti, mutta orkesterin ja Mälkin työsarkaa on myös syytä suuresti kiittää. Heidän yhteistyöllään Kitarakonserton virtuoosinen aines, upea orkesterinkäyttö sekä musiikin silkka hauskuus välittyi erittäin hienosti.

Väliajan jälkeen saatiin järkälemäinen annos saksalaista sinfonista perinnettä Richard Straussin (1864–1949) Also sprach Zarathustran Op. 30 (1896) muodossa. Straussin kunnianosoitus Nietzschelle on värikäs, kekseliäs, joskin paikoittain varsin raskas orkesterirunoelma, joka vaatii kapellimestarilta hyvää kokonaisuuden hahmottamista, jotta teoksen rakenne ei peity efektien alle. Susanna Mälkki muotoili Zarathustrasta eheän kokonaisuuden, jonka orkesteri toteutti ammattitaitoisesti, vaikka siellä täällä kuuluikin muutama vähän muotopuoleksi jäänyt puhallinsointu.

Konsertti ole kerännyt myös varsin mukavasti yleisöä, joka viestittänee taas kerran siitä, että ohjelmistoratkaisujen ei aina tarvitse olla kaikkein perinteisimpiä, jos halutaan sali täyteen.