Tokyo Wonder Site -residenssissä majailee lisäkseni myös toinen säveltäjä, Chikako Morishita Japanista. Hän opiskelee sävellystä Liza Limin johdolla Huddersfieldissa Englannissa. Kävimme Chikakon kanssa tutustumassa gidayu-musiikkiin Tokion Kansallisteatterissa lähellä keisarillista palatsia. Gidayu on japanilaisen nukketeatterin bunrakun musiikkityyli. Sitä esittävät tayu, kertoja-laulaja sekä shamisen-muusikko. Gidayu-nimi tulee 1600-luvun lopulla Osakassa vaikuttaneesta joruri-laulajasta Takemoto Gidayusta, joka kehitti kyseisen esitystyylin.

Tayun esitys on melkomoista vokaaliakrobatiaa, sillä hän antaa äänen kaikille näytelmän hahmoille. Kertojan rauhallinen baritoni muuttuu salamannopeasti viettelevän naisen falsetiksi tai lapsen itkuksi. Ratkaisevan tärkeää on esittäjien kyky yhteistyöhön: shamisenin soittajan on osattava mukauttaa soittonsa tayun esityksen rytmiin ja äänenpainoihin, yhdessä he muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Vain tayulla on ”partituuri” (kalligrafialla kirjoitettu näytelmän teksti, johon liittyy huomaamattoman pieniä esitysmerkintöjä), shamisenin soittajan on osattava koko ohjelmisto ulkoa.

Kuulemamme gidayu-esityksen näytelmästä Yoshitsune Senbon Zakura (”Yoshitsune ja tuhat kirsikkapuuta”) teki erityisen kiintoisaksi kitsune kotoba eli ”ketun ääni”. Japanilaisissa kansantarinoissa kettu saattaa ottaa kauniin nuoren naisen hahmon. Yoshitsune-näytelmässä kettu on kuitenkin miespuolinen olento, joka ilmestyy taikarumpua lyötäessä. Tayu-laulaja kertoi esityksen jälkeen kitsune kotoban saloista: lauseiden loput pyöristyvät pois ja niiden tilalle tulee kähinöitä ja maiskautuksia, eli hyvinkin eläimellisiä äännähdyksiä.

Vieressäni istuva Chikako ystävällisesti käänsi minulle englanniksi valittuja paloja japaninkielisestä esitelmästä, mutta eräälle yleisössä istuvalle herrasmiehelle vieraskielinen hiljainen supatus oli täysin sietämätöntä. Hän ilmestyi yhtäkkiä viereemme raivoissaan ja mitään sanomatta jysäytti Chikako-parkaa päähän ohjelmalehtikääröllään niin että paperit lentelivät ympäriinsä. Sen jälkeen olimme hiirenhiljaa, ja loppuosa esitelmästä jäi minulta ymmärtämättä.

Tapasin säveltäjä Toshi Ichiyanagin täällä Tokiossa ennen hänen matkaansa Suomeen Avantin Suvisoiton vieraaksi.  Kerroin hänelle kiinnostuksestani shomyohon, buddhalaiseen lauluun, ja niinpä Ichiyanagi ystävällisesti järjesti minulle lipun ”Gya Tei Gya Tei – Ikumonoyo, Sarumonoyo” -esitykseen, jossa shomyo yhdistyy lyömäsoitinimprovisaatioon. Esitys edustaa Japania kolmen naapurikansan BeSeTo-teatterifestivaalilla Tokion Uudessa Kansallisteatterissa. BeSeTo viittaa maiden pääkaupunkien nimiin Beijing, Seouil ja Tokyo.

SAMGHA-yhtyeen kuusi munkkia kiipesi lavan takaosaan korokkeille, lavan etuosa oli puolestaan varattu erilaisille lyömäsoittimille. SAMGHA edustaa Shingon-buddhalaista shomyolaulua, joka on melodisempaa ja dramaattisempaa kuin Tendai-buddhalaisuuden vastaava laulutekniikka. Munkkien rauhallisen hypnoottinen laulu kehittyi erityisen vaikuttavaksi esityksen loppupuolella, kun samaa säveltä mantranomaisesti toistavan Hannya Shinkyon (ydinsuutra) aikana matalat perussävelet alkoivat muodostaa yläsävelsarjoja.

Lyömäsoitinten yhdistäminen shomyohon ei ole sinänsä uusi keksintö, sillä temppelirituaaleissa soitetaan usein erilaisia gongeja ja rumpuja. Kävin muutama viikko sitten Shinshoo-ji Shingon -temppelissä Naritassa (ei kaukana Tokion lentoasemalta) osallistumassa Gomaan eli pyhän tulen rituaaliin. Sen aikana munkit lauloivat shomyota ja eräs heistä jysäytteli ukkosenkaltaisesti valtavan suurta taikorumpua. Naisten käsilaukkuja vietiin puhdistettavaksi pyhän tulen ääreen, mitä lie niissä olikaan sisällä…

Lyömäsoitinvirtuoosi Midori Takada antoi esitykselle muodon ajassa ja tilassa siirtymällä hienovaraisesti soitinryhmästä toiseen. Takadan esiintymisen keskittyneisyyttä ja rituaalinomaisuutta korosti teatteriguru Tadashi Suzukin ohjaus. Esityksen nimi viittaa poismenneisiin, joten kyseessä on nähtävästi eräänlainen buddhalainen requiem.