Amfion pro musica classica

Varainhankintaa Kent/Blossom-kesäakatemialle

Clevelandin orkesterin Blossom-musiikkifestivaalin kyljessä toimii pienehkö musiikin kesäakatemia nimeltään Kent/Blossom Music. Nimi tulee siitä, että akatemiaa hallinnoi Kent State University, joka meille suomalaisille on valitettavasti kuuluisa aivan muista kuin musiikillisista yhteyksistä. Joka tapauksessa, tämä kamarimusiikkiin keskittyvä kesäakatemia on suosittu etenkin siksi, että suurin osa opettajista on Clevelandin orkesterin äänenjohtajia! Opiskelijoille tämä on oiva tilaisuus saada huippuluokan ohjausta sekä päästä ilmaiseksi seuraamaan orkesterin harjoituksia ja esityksiä Blossomissa.

Amerikkalaiseen tapaan Kent/Blossom Music toimii valtaosin yksityisten lahjoittajien tuen varassa, ja heidän muistiaan täytyy aika ajoin virkistää. Näitä muistinvirkistystilaisuuksia kutsutaan täällä nimellä ”fundraiser”, ja minuakin pyydettiin opettajakunnan jäsenenä osallistumaan  työpanoksellani varainhankintaan. Clevelandin orkesteirn muusikot olivat lupautuneet esiintymään kahdessa kamarimusiikkikonsertissa, mutta niissä esitettävät kantaesitykset olivat osoittautuneet liian hankaliksi ilman kapellimestarin ohjausta! Tartuin ilomielin haasteeseen siitä huolimatta, että samainen viikko oli täynnä harjoituksia Kent/Blossom kamariorkesterin kanssa.

Ensimmäinen varainkeruukonserteista järjestettiin Clevelandilaisen yksityiskodin olohuoneessa – jonka nurkasta luonnollisesti löytyi flyygeli – ja tilaa oli vaivattomasti noin viidellekymmenelle kuulijalle. Olimme jonkinlaisten coctailkutsujen päänumero, ja kuulin että kaikki kuulijat olivat lunastaneet pääsyn tilaisuuteen tuhansien dollarien lahjoituksilla – ja kaukaisimmat kuulijat tulivat Los Angelesista asti! Akustiset ja valo-olosuhteet olivat kehnot, mutta ymmärrettävästikin hyvä tarkoitus oli tässä tilaisuudessa pääasia. Toinen konserteista järjestettiin Kentin yliopiston konserttisalissa, ja siihen myytiin ovella edullisia ($15) lippuja. Sali tuli täpösen täyteen kuulijoita, joten tilaisuuksilla kerättiin mukava pesämuna seuraavan vuoden kesäakatemiaa varten.

Varsinainen savottani samalla viikolla oli muodostaa kesäakatemian opiskelijoista kamariorkesteri ja esiintyä heidän kanssaan Blossomin Mäkilä tiukkana stemmiksissäpäälavalla. Ohjelmistoksi oli valikoitunut viikonlopun venäläiseen teemaan sopiva Prokofievin Klassinen sinfonia, ja oma ehdotukseni, neljä kappaletta Sibeliuksen musiikista Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. Jouduin tosin paikalliselle reportterille veistelemään selityksen siitä miten Sibelius teemaan sopii, selittämällä että teoksen säveltämisen aikoihin Suomi oli vielä vahvasti Venäjän ikeen alla!

Kaiken kaikkiaan opiskelijat selviytyivät vaativasta ohjelmasta loistavasti, ja itsellenikin valkeni mm. miten hieno kappale Sibeliuksen itsensä väheksymä Valse Romantique onkaan. Sitä lukuunottamatta muut Kuolema-musiikin numerot olivat minulle tuttuja entuudestaan, ja Valse Triste oli tuttu jopa muutamalle nuorelle orkesterilaiselle.

Kent/Blossom-kamariorkesterin oman konserttiosuuden jälkeen lavalle nousi Clevelandin orkesteri David Zinmanin johdolla. Zinmanhan opetti minua Aspenin kesäakatemiassa kaksi kesää sitten ja oli välillisesti syynä siihen, että ylipäätään päädyin Clevelandin orkesterin palkkalistoille, joten jälleennäkeminen oli luonnollisesti miellyttävä. Itse asiassa ennen ensimmäistä harjoitusta Zinmania tuli tervehtimään viisi hänen oppilastaan, joista kaksi oli entisiä Clevelandin orkesterin assistentteja!

Konserttiin liittyi myös hieman dramatiikkaa viulusolisti Christian Tetzlaffin peruuttaessa viime hetkellä, ja paikalle yhden päivän varoituksella saatu nuori virtuoosi aiheutti orkesterin riveissä melkoista nurinaa hutiloivalla suorituksellaan. Tapaus oli tyyppiesimerkki amerikkalaisesta bisnesajattelusta – sen sijaan että pyydettäisiin jotakuta orkesterin viulusektiosta paikkaamaan peruutusta (ja orkesterista löytyy varmasti useita joilla on Tshaikovskin konsertto näpeissään!) ajatellaankin sitä, miltä ohjelmateksti näyttää sponsorien silmissä, ja tietenkin esiintymään halutaan joku joka näyttää hyvältä kuvissa ja jolla on kilometrin pituinen ansioluettelo, vaikka tämä ei olisi esittänyt kyseistä teosta vuosikausiin!

Konsertin lopuksi Kent/Blossom-kamariorkesterin soittajat liittyivät Clevelandin orkesterin kollegoidensa seuraan muodostaen jättiorkesterin Musorgskin Näyttelykuvien esitystä varten. Omien opettajien ja idolien vieressä soittaminen oli opiskelijoille huikea elämys ja osuva päätös kuudelle harjoittelun ja konserttien täyttämälle viikolle Kent/Blossom-kesäakatemiassa.

Bernard Herrmann – Ääniraidan mestarin vuosisata: Osa 2. Levytykset


Bernard Herrmann (1911-1975) sävelsi reilun kolmen vuosikymmenen aikana musiikkia yli viiteenkymmeneen elokuvaan. Lisäksi hän kirjoitti televisio- ja radiomusiikkia, joukon laajoja konserttisävellyksiä sekä oopperan Wuthering Heights (1943-1951). Read More →

Nuorekasta, mutta uskottavaa Beethovenia

Beethoven: Sonaatit nro 3 ja 21 Waldstein, Andante Favori WoO 57, Rondo a Capriccio op.129

Alice Sara Ott, piano

Deutsche Grammophon 2010

Alice Sara Ott on herättänyt suurta mielenkiintoa kypsillä tulkinnoillaan, jotka ovat samalla teknisesti briljantteja ja nuorekkaita. Pakollisten virtuoosisten läpilyöntilevyjen (Lisztin etydit, Chopinin valssit) jälkeen nuori japanilais-saksalainen ottaa ison harppauksen taituripianismista musiikillisen ruisleivän pariin. Vuorossa on Beethovenia, mm. C-duuri sonaatit op.2 ja op.53 Waldstein. Read More →

Ääni maisemassa

Ville Raasakka (Kuva: Juha Järvinen)
Sadepisarat tippuvat katolle hakkaavina napsahduksina,
epäsäännöllisinä ja pistävinä ääninä.
Avoimen ikkunan läpi kuuluva sateen ääni
kasvien pinnalla on erilaista.
Sade kuulostaa jatkuvalta huokaukselta,
uloshengitykseltä joka ei koskaan katkea hengenvetoon.
Huoneen ilma kolisee kattoon hakkavasta sateesta,
joka iskee vielä kerran ja loppuu yhtäkkiä.
Read More →

Levyarvio: Kaikuja salongeista

Chopin: Complete Waltzes
Stephen Hough, piano
Hyperion 2011

Frederic Chopinin tuotanto on leimallisen tanssillinen. Suurten muotojen – sonaattien ja konserttojen – sijaan hän painotti tuotannossaan viehkeitä miniatyyrejä, kuin musiikillisia aforismeja. Tansseista etenkin masurkat olivat Chopinille luontainen musiikin laji, jonka hän muokkasi täysipainoiseksi musiikkitaideteokseksi toiminnallisuuden ja yhteisöllisen tanssitapahtuman kustannuksella niin, että jäljelle jäi vain tunnistettava, kansantanssillinen perusidea. Samaten kävi hänen poloneeseilleen.

1800-luvulla Valssi valtasi Eurooppaa Wienistä käsin, eikä Chopinkaan välttynyt ihastumasta sen pyörivään ja pareja kieputtelevaan hurmioon. Luultavasti kipinä syttyi viimeistään Wienin-reissulla 1831, josta hän raportoi opettajalleen Josef Elsnerille: ”Voitko kuvitella, niitä kutsutaan teoksiksi?” Jääköön tulkitsijan arvioitavaksi, viittasiko hän wieniläisvalssien turhanpäiväisyyteen taideteoksina, vai ihmettelikö hän niiden asemaa muunakin kuin vain tanssien tahdittajina.

Chopinille valssit eivät missään nimessä olleet tanssiteoksia. Musikologi Eric McKeen mukaan säveltäjä vie valssinsa metatasolle: Ne ovat Chopinin näkymiä valssitapahtumasta, ei niinkään musiikkia tanssittavaksi. Chopin kuvaa siis teoksillaan sitä vilinää ja hyörinää, minkä tanssija kokee valssin pyörteissä. Ajatukseen on helppo yhtyä, kun kuvittelee vaikkapa ensimmäisen, Es-duuri-valssin (lisztmäiseen tapaan suureksi ja briljantiksi valssiksi nimetyn) vikkeliä juoksutuksia tanssiparien hyörinän kuvaukseksi. Sama tunnelma leimaa muitakin Chopinin elinaikana julkaisemiaan valsseja, joissa kolmijakoisuus ja yksinkertainen valssijolkotus on usein peitelty taidokkaasti, kuten As-duurivalssissa op. 42. Siinä melodia kulkee kaksijakoisesti kromaattisen triolikuvion päällä luoden hysteerisen tunnelman, vaikka bassossa on tunnistettava rytmi.

Chopin julkaisi elinaikanaan vain kahdeksan valssia ja suurin osa valmistuneista teoksista oli yksityisiä lahjoja Chopinin ystäville, mikä kertoo hänen pitäneen valssejaan suuressa arvossa. Sittemmin näistä valsseista on tullut olohuoneiden suosikkeja kotipianisteille, ja niitä pidetäänkin ehkä stereotyyppisimpänä salonkimuusikko Chopinina.

Brittipianisti Stephen Hough tuo uusimmalla levyllään nämä valssit takaisin salonkiin ja suureen konserttisaliin. Hän lähestyy jokaista valssia poikkeuksellisen elegantein ottein ja hänen tulkintansa noudattavat mitä hienostuneinta herrasmiesetikettiä levynkannen hattua myöten.

Jos Houghin tyyli ei aina istukaan suurten, romanttisten sointimassojen pauheeseen, on se omiaan tuomaan esille Chopinin juonekkaat melodialinjat esille laulavasti ja prässäämättä, pienin elein. Houghin ei tarvitse käyttää pedaalia sitoakseen ääniä, mikä tekee soinnista irtonaista ja luo jopa sitä tanssillisuutta, mitä Chopinin valsseissa harvemmin kuullaan. Jokainen trilli helähtää kuin cocktaillasin kilahdus arvovieraiden juhlissa.

Hough onnistuu myös saamaan teoksiin uudenlaista raikkautta tuomalla esiin lukuisia piilopolyfonisia yksityiskohtia, kuten op.69:n As-duuri-valssissa, jossa Hough ottaa myös rubatosta kaiken irti hyvän tyylin rajoissa.

Levyllä kuullaan myös fis-molli valssi KKib/7, jonka säveltäjä on kiistanalainen, mutta Chopinin nimiin se on kuitenkin laitettu. Chopinia se tuskin on, mutta Hough suhtautuu tähän pikkuteokseen vakavasti ja tekee siitä vallan mainion tunnelmatuokion yhtään väheksymättä sen aitoutta. Hough päättää levyn komeasti Es-duuri-nokturniin op.9, minkä voi hyvin kuvitella valssisalongeista kantautuvana kaikuna illan jo käännyttyä yösoittojen puolelle.