Category Archives: Päävalikko

Oopperaa suorina satelliittilähetyksinä elokuvateattereihin? Miten moinen avaruusajan tarjoama kokemus poikkeaa aidosta, paikan päällä oopperateatterissa koetusta musiikkiteatterista? Sopivasti kohdalle sattuneen New Yorkin -matkan myötä päätin selvittää asian: näin runsas viikko sitten John Adamsin oopperan Doctor Atomic paikan päällä Metropolitanissa ja nyt lauantaina Maxim-elokuvateatterissa Helsingissä.

Finnkinon päätös lähteä mukaan Metropolitan Operan tuottamiin reaaliaikaisiin lähetyksiin on paitsi kulttuuriteko, se vaikuttaa myös tuottoisalta ratkaisulta: ei vain Karita Mattilan tähdittämä Salome myyty loppuun, vaan myös – ainakin Maximissa – oli lauantai-iltana täysi tupa. Astuessani sisään elokuvateatteriin oli tunnelma jo mukavan odottava: ruudulla pyöri tietoja illan oopperasta ja tulevista lähetyksistä ja kovaäänisistä virtasi lämmittelevän ja virittelevän orkesterin aleatorista sekamelskaa – tosin nauhoitettuna. Finnkino oli varautunut myöhästeleviin oopperavieraisiin ilmoittamalla alkamisajan peräti puoli tuntia suoraa lähetystä varhaisemmaksi – tosin tämän tuntui suuri osa tulijoista jo tietävänkin, sillä teatteri alkoi toden teolla täyttyä vasta noin varttitunti ennen lähetystä.

Paikan päällä Metropolitanissa New Yorkissa istumapaikkani oli ylimmän parven etureunassa, joka on erittäin hyvä paikka nauttia oopperasta Metissä, niin akustisestikin kuin hyvän näkyvyyden vuoksi. Tosin laulajien kasvonilmeitä on tuolta etäisyydeltä hankala erottaa. Sen vuoksi nautinkin suuresti Maximissa nähdyistä lähikuvista. Niiden kautta henkilöhahmojen tunteet ja henkilöiden välinen draama välittyivät visuaalisesti vaikuttavammin kuin paikan päällä – parhaat paikat permannolla tai ykkösparvella tosin pääsisivät varmasti lähemmäs elokuvallista kokemusta.

Jos kuvallisesti tunsinkin olevani lähempänä lavatapahtumia, musiikillisesti elokuvateatterikokemus jäi selvästi paikan päällä koettua ohuemmaksi. Adams käyttää oopperassaan hyväkseen akustisen, perinteisen soitinmusiikin ja laulun lisäksi elektroakustista ääntä, etenkin kummankin näytöksen alussa sekä pommin viimein räjähtäessä. Tässä ero paikan päällä koetun elävän esityksen ja elokuvateatterikokemuksen välillä on suurimmillaan, sillä Metissä äänimaisema tuotettiin ympäri salia ripotelluista kovaäänisistä. Kyseessä oli siis surround-efekti, jollainen olisi ollut helppo loihtia yleisön ympärille myös elokuvateatterin äänentoistolla. Tämä olisi luonnollisesti vaatinut myös musiikin äänittämistä surround-tekniikalla, mihin ainakin äänitysteknisesti olisi hyvinkin pystytty – lieneekö syynä ollut satelliittiyhteyden rajoitukset, kun ääni lähetettiin vain stereona. Näin sekä musiikillinen kokemus, että ääniefektit jäivät valitettavasti kaksiulotteisiksi, efektien lisäksi isojen kuorokohtausten kärsiessä ehkä eniten (paradoksaalista, että näin käy juuri elokuvateatterissa!).

Laulajien kohdalla tilanne oli tietyllä tapaa toinen. Nykyisellä mikrofonitekniikalla kukin laulaja pystytään miksaamaan ideaalibalanssiin orkesterin kanssa (kuin äänilevyllä), mikä tuottaa kuitenkin elävän esityksen taltionnissa yliartikuloitua tekstiä verrattuna luonnolliseen kokemukseen; se minkä oopperateatteritila artikuloinnilta vaatii, menee hieman yli läheltä mikitettynä. Ilahduttavasti kunkin laulajan äänen väri ja persoona toistuivat hyvin aidosti ja lauluääntä oli elokuvateatterinkin äänentoistolla miellyttävää kuunnella. Muutenkin musiikki itsessään jätti hyvin samankaltaisen vaikutelman elokuvateatterissa kuin luonnossa; elokuvateatteriäänentoisto tuottaa dynamiikkaa eli äänenvoimakkuuden vaihtelua riittävästi, vaikka elävän esityksen luonnollisesta akustisesta kokemuksesta jäädäänkiin.

Elokuvateatterissa koettua oopperaa voi verrata myös DVD:ltä nautittuun oopperakokemukseen. Tässä elokuvateatteri vetää voiton. Vaikka kotona olisi valkokangas ja projektori, elokuvateatterissa ollaan sentään teatteritilassa yleisön keskellä, ja kangas varsinkin uusissa suurissa teattereissa täyttää lähes koko näkökentän. Kotona voi toki nauttia surround-äänen lisäksi myös paremmasta äänenlaadusta – akustisen musiikin kuuntelu hyvälaatuisella hifi-äänentoistolla on kuitenkin toista kuin voimakkaiden efektien tuottamiseen suunnitellulla elokuvateatteriäänentoistolla. Moinen mennee kuitenkin hifistelyksi, sillä ooppera toimii teatteritilassa isolta kankaalta aidommin kuin kotisohvalta.

Lipun hinta, 29 euroa, on toki hivenen korkea ottaen huomioon sen, että oopperaan, niin omaan Kansallisoopperaamme kuin Metropolitaniin pääsee halvemmallakin (jos unohdetaan lentoliput jälkimmäisessä tapauksessa). Tuolla 29 eurolla saa kuitenkin lähikuvien lisäksi nauttia myös väliajalla näytetyistä taiteilijahaastatteluista sekä dokumenttipätkistä, jotka mukavasti korvaavat Metin paksun käsiohjelman puuttumisen.

Metropolitanin Live HD-lähetykset tuotetaan 28 maahan, ja yksin Suomessa kahdeksaan kaupunkiin Finnkinon teattereihin. Metropolitan Operan laulajakaarti, tuotannot ja musisoinnin taso ovat niin korkeita, että niitä menee mielellään katsomaan elokuvateatterinkin kankaalta. Kaiken kaikkiaan hatunnoston arvoinen kulttuuriteko, siis!

Minkälainen oli sitten itse ooppera? Doctor Atomic sai varsin ylistävät arviot newyorkilaislehdistössä; aihe on amerikkalaisille hyvin henkilökohtainen ja kipeä, ja osin tämän vuoksi oopperan ehkä heppoinen libretto annettiin yleisesti anteeksi. Alla olevista linkeistä voit lukea oopperan saamia arvioita englanniksi.

Lue New York magazinen arvio (Justin Davidson)

Lue New York Timesin arvio (Dennis Overbye)

Lue New Yorkerin arvio (Alex Ross)

Lue New York Postin arvio (Clive Barnes)

Lue myös uutinen: Amerikkalaiskriitikko ”Miksi kävelin ulos Doctor Atomicista”

Linkki FINNKINOn oopperasivulle

Lisätty 25.11.2008:

Lue Karen Frickerin blogimerkintä Metin HD-elokuvateatterilähetyksistä Guardianin nettisivuilta (”Are hi-def broadcasts changing opera?”).

Karen Ficker työskentelee luennoitsijana Lontoon Yliopiston Royal Holloway Collegessa ja kirjoittaa myös teatterikritiikkiä Variety-lehdelle.

Donaueschingenin musiikkipäivät (Donaueschinger Musiktage) on vuosittainen Lounais-Saksan yleisradion (Südwestrundfunk) järjestämä kantaesityksiin keskittyvä uuden musiikin festivaali. Kyseessä on maailman vanhin nykymusiikkifestivaali ja edelleenkin yksi tärkeimmistä. Vuodesta 1921 on Tonavan lähteellä sijaitsevassa kuvankauniissa Donaueschingenissa kuultu taidemusiikin uusimmat virtaukset ja avantgarden terävin kärki.

Kolmen nykymusiikkiensemblen maraton

Tämänvuotisen Donaueschingenin musiikkipäivien erikoisuus oli Ensembliade, ensemble-maraton, jossa esiintyi kolme aikamme keskeisintä nykymusiikki-ensemblea: ranskalainen Ensemble intercontemporain johtajanaan suomalainen Susanna Mälkki, saksalainen Ensemble Modern johtajanaan ranskalainen Franck Ollu ja itävaltalainen Klangforum Wien johtajanaan argentiinalaissyntyinen Enrico Pomárico. Seitsentuntinen konsertti oli jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa kuultiin kolme teosta. Yksi jokaisen osan teoksista kuultiin aina kaksi kertaa, kahden eri ensemblen soittamana.

Ensin ajattelin, että saman kappaleen kuuleminen kaksi kertaa samassa konsertissa muistuttaisi sitä kuin kuuntelisi sekä konserttiesityksen että levytyksen, mutta tulos olikin ällistyttävästi jotain aivan muuta. Olin nimittäin jo suunnitellut kirjoittavani Aureliano Cattaneon (1974) teoksesta Sabbia (2007/08) jotain tämänsuuntaista: ”keskieurooppalaisen musiikin nykytrendeistä kiinnostuneelle Cattaneon Sabbia on kuin katalogi nykymusiikin muotitekniikoista”. Ensemble intercontemporainin läpikuultavana esityksenä teos kieltämättä kuulostikin erikoissoittotekniikoiden kollaašilta. Kun sitten myöhemmin kuulin saman teoksen Klangforum Wienin verevästi soittamana, hämmennyin, sillä vaikutelma oli täysin erilainen: teos tuntuikin nyt solidilta, erikoissoittotekniikoita saumattomasti säveltasomateriaaliin sekoittavalta uutuudelta – varsin lupaavalta, joskin muodoltaan turhan matalaprofiiliselta. Jäin pohtimaan, että mikä siitä, mitä kriitikko sanoo säveltäjän tyylistä ja taitavuudesta on itse asiassa säveltäjän tekoa ja mikä ensemblen sointikulttuuria.

Suurimmat erot paljastuivatkin juuri Klangforum Wienin ja Ensemble intercontemporainin välisiksi: Ensemble intercontemporain tuntui olevan kuin akvaario, jossa kaikki oli kirkkaasti valaistuna, terävästi piirrettynä tarkkailtavaksi, kun taas Klangforum Wien sulautui helposti yhtenäiseksi superinstrumentiksi. Bernhard Ganderin (1969) alankomaalaistyylistä urbaania minimalismia muistuttavan, klustereita, multifoneja, mikroaskelia ja nopeasti ilmaan haihtuvia jazz-alluusioita täynnänsä olevan teoksen Beine und Strümpfe (2007) esityksissä taas nousivat esille Ensemble Modernilla päällekkäiset linjat ja värikäs kirjavuus Klangforum Wienin yhtenäisenkarun yksivärisyyden sijaan. On lopulta makuasia mistä pitää eniten, ja jonkun säveltäjän tyylillehän sitä paitsi sopii yhdenlainen ensemble, jollekin toiselle toisenlainen.

Mure: Puumalan suoraviivaisen pitkälinjainen uutuus

Suomalaisittain merkittävää oli professori Veli-Matti Puumalan esiintyminen festivaalilla. Ensemble intercontemporainin tilaama ja Susanna Mälkille omistettu Mure (2008) on paitsi Donaueschinger Musiktage 2008:n ohjelmassa, myös säveltäjänsä tuotannossa varsin traditionalistista musiikkia. Elohopeamaisten linjojen ja viileiden vaskifanfaarien alkutunnelma oli hieman ohuen ja voimattoman tuntuinen, mistä kappale kuitenkin sähköistyi rytmisen monikerroksiseksi muistuttaen säveltäjän varhaisempaa, jazzin kanssa flirttailevaa orkesteriteosta Tutta via (1992–93) sekä Harrison Birtwistlen jo klassikoksi muodostunutta ensembleteosta Secret Theatre (1984). Kahden stereofonisesti sijoitetun pikkurummun rituaalimaisen panorointi-trillin jälkeen tunnelma muuttui peruuttamattomasti maagisen pysähtyneeksi. Pitkälinjaisen, intensiivisen sointumassan chaconne-rakenne transformoitui hitaasti ja vakuuttavasti, ja toi mieleen elektronimusiikin prosessit. Puumalan musiikkiin onkin viimeaikoina tullut Anna Liisa -oopperassakin voimakkaasti vaikuttanutta suoraviivaista pitkälinjaisuutta, jota mieluusti kuulisi jatkossa vaikkapa laajamuotoisessa sinfoniatyyppisessä orkesteriteoksessa. Mure on persoonallista ja vahvaa muodontajua sekä suvereenia satsillis-harmonista käsityötaitoa osoittava teos, jonka hyveet olivat juuri niitä, joita tärkeimmillä ja eteenpäinkurkottavimmilla saksalaisilla nykymusiikkifestivaaleilla usein jää kaipaamaan. Todettakoon kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että samalla meikäläiseen sävellysmaastoon toivoisi suurempaa uteliaisuutta ja rohkeutta sävyjä, värejä ja miksei hälymaailmojakin kohtaan.

Itselleni Ensembliaden ehdottomasti kiinnostavimmaksi teokseksi nousi ranskalaisen Yann Robinin Art of Metal (2007). Taitavien, mutta hieman persoonattomien ja varovaisenviileiden Aureliano Cattaneon ja Saed Haddadin teosten jälkeen kolmantena kuultu Robinin rohkean kompromissiton sävelkieli tuntui kihelmöivän persoonalliselta. Teoksessa solistisena soittimena oli harvinainen metallinen kontrabassoklarinetti (erikoisesta suukappaleesta johtuen esim. soittimen slap-tongue oli todella kuiva ja perkussiivinen, kontrabasson Bartók-pizzicatoon vertautuva). Ensemble intercontemporainin 17 soittajan ensemble säesti solistia hämmästyttävän orkestraalisin, terävänkarhein tehoin. Teos sisälsi hienoja nousuja, upeasti soitinnettuja, sähköisiä pintoja, ja se oli täynnä vahvaa näkemystä ja upeita ideoita, jotka eivät kuitenkaan valitettavasti kantaneet aivan teoksen koko kestoa. Säveltäjä kun ei keksinyt kovinkaan omaperäistä huipennusta teokselleen; pysähtynyttä lopputunnelmaa olisi tosin kuunnellut paljon pidempäänkin.

Nuorena lupauksena mainittakoon myös argentiinalaissyntyinen Eduardo Moguillansky (1977), jonka hiljaisuuden ja kuiskausten intensiivisillä tehoilla operoiva Cire perdu (2008) esiintyi Klangforum Wienin käsissä hyvin edukseen. Toivoisin Moguillanskyn postlachenmannilaiseen nykytyyliin silti suurempaa persoonallisuutta, rikkaampaa karakteristiikkaa ja kontrasteja – tarkkaan harkitun, kekseliään ja suurta teknistä taituruutta edustavan hälymaailman rinnalle.

Vanhempia mestareita ja Quintet for Groups

Vanhemmista mestareista mukana Ensembliadessa olivat kreikkalaissyntyinen Georges Aperghis (1945) ja brittiläinen Brian Ferneyhough (1943). Aperghisin Teeter-totter (2007/08) on toisteisen blokkimaisesti etenevä, leikkisän musikanttinen ja vauhdikas teos, joka tuo harmonia- ja tekstuurimaailmaltaan hämmästyttävän voimakkaasti mieleen György Ligetin kamarikonserton (1969–70). Ferneyhoughin uutuus Chronos-Aion (2008) on puolestaan tiivis, 112 lyhyestä, saumattomasti yhteensoitetusta jaksosta koostuva, lähes puolituntinen teos. Nuorempiensa seurassa Ferneyhough kuulostaa lyhytjännitteisessä hyperkompleksisessa melodis-ekspressiivisyydessään varsin perinteiseltä, neljäsosasävelaskelin ryyditetyltä, hieman raskassoutuiselta 2000-luvun Schönbergiltä.

Muiden konserttien tarjonnasta jäi mieleen erityisesti sunnuntain 19.10. orkesterikonsertissa kuultu vuonna 1965 syntyneen ranskalaisen Brice Pauset’n Die Tänzerin (Sinfonie V) (2008). Alussa vastakohdiksi nostamistaan elementeistä ’konsonoiva harmonia’–’häly’ säveltäjä kasvatti upean monisäikeisen, vahvoja tilavaikutelmia, suuria sointi-illuusioita ja hienostuneita spektraalisia harmonioita säästelemättä tarjonneen persoonallisen orkesteriteoksen, jonka voi hyvällä syyllä sanoa tarjoavan jo jotain aivan uutta sinfoniakirjallisuuteen ja aikamme musiikkiin ylipäänsä. Ihailtavaa oli SWR-Sinfoniaorkesterin ja Sylvain Camberlainin harras paneutuminen teoksen persoonalliseen sointiavaruuteen.

SWR-sinfoniaorkesteri vastasi myös festivaalin kulttuuriteosta soittamalla pitkään esittämättä olleen amerikkalaisen nykymusiikin pioneerin Ben Johnstonin (s. 1924) visionäärisen orkesteriteoksen Quintet for Groups (1965/66). Kompleksin mikrotonaalinen teos soi vasta nyt ensimmäistä kertaa säveltäjän haluamalla tavalla – 60-luvun kantaesitys kun päättyi kaaokseen ja partituuri vuosikymmeniksi kadoksiin. Teoksessa keskeisessä osassa oli kaksi monimutkaisen kaavan mukaan puhtaisiin kolmisointuihin viritettyä flyygeliä, joita yksi pianisti ja kaksi lyömäsoittajaa operoivat, ja joita kaksi myöskin mikrotonaalisesti viritettyä harppua osaltaan vahvistivat. 1960-luvun pelottomasti uusille alueille etenevää modernistista maailmankuvaa fantastisimmillaan edustanut teos kuulosti yhä futuristiselta (äärimmäisimmätkään avantgardistit kun eivät ole orkesterimusiikissaan vieläkään oikein menneet eri viritysjärjestelmien tarjoamiin maailmoihin – ainakaan systemaattisesti). Amerikkalaisen avantgarden grand old mania Ben Johnstonia ei syyttä palkittu SWR-sinfoniaorkesterin vuotuisella säveltäjäpalkinnolla konsertin päätteeksi.

Donaueschingen, 20.10.2008
Jarkko Hartikainen

Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu tällä hetkellä Frankfurtissa, Saksassa.

Keskellä kirjamessuja ja kunnallisvaaleja on tänä viikonloppuna Espoossa käynnissä myös KuoroEspoo-festivaali. Torstaista sunnuntaihin jatkuvan festivaan teemana on kuorossa laulamisen ja yhdessä tekemisen riemu.

KuoroEspoossa esiintyvät tänä vuonna lukuisat eri kuorot, muun muassa maamme nuorisokuorojen kärkeen sijoittuva Tapiolan kuoro johtajanaan Pasi Hyökki. Perjantaina esiintyi yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Espoon kulttuurikeskuksessa Helsingin filharmoninen kuoro Michael Tippettin oratoriossa A Child of Our Time, esityksen johti kapellimestari Stefan Asbury. Lauantain maratonkonsertissa Tapiolan kirkossa alkaen kello 15 esiintyvät puolestaan Espoon sotaveteraanikuoro, Kanttiinin Lotat, Papas No Mamas, Cavatina, Brothers & Others sekä monet muut.

Kuorofestivaalin kohokohtiin kuuluu ruotsalaisen Adolf Fredriks flickkörin vierailukonsertti lauantai-iltana kello 19 sekä kuoronjohdon mestarikurssi sunnuntaina kello 10–13. Tyttökuoroa johtaa sen perustaja Bo Johansson, joka on kasvattanut uusia kuorolaisia aina vuodesta 1973 asti.

”Suomi on fantastinen maa nuorisokuorojen saralla. Ruotsissa meillä on upeita aikuiskuoroja, mutta ei samanlaista nuorisokuoroperinnettä kuin teillä Suomessa”, Bo Johansson kehuu naapurimaansa kuorokulttuuria puhelinlangan päässä.

Adolf Fredriks flickkör koostuu kokonaisuudessaan tytöistä, jotka opiskelevat musiikkipainotteisessa Adolf Fredriks musikklasser -koulussa Tukholman ulkopuolella. Tuhannesta hakijasta 180 valitaan vuosittain kouluun, joista 60 tyttöä pyrkivät mukaan kuoroon.

”Valitsemme näistä noin kymmenen uutta kuudesluokkalaista edustuskuoroomme. Näitä ’kuorolapsia’ opastavat sitten 15-vuotiaat kuorolaiset, joita kutsumme ’kuoroäideiksi’. He auttavat uusia tulokkaita kasvamaan tehtäväänsä. Meidän kuorossamme kuorolaiset laulavat kuoron eivätkä minun takiani ja kaikki kuorolaiset kantavat vastuunsa konsertista”, Bo Johansson kertoo.

Vuosien mittaan Johansson on kiertänyt kuoron kanssa ympäri maailmaa, kalastanut kilpailuvoittoja (mm. BBC:n Let the Peoples Sing -kilpailun voitto vuonna 1989) ja purskauttanut kymmenkunta levyä. Koskaan hän ei ole kuitenkaan kyllästynyt työhönsä.

”Jos taiteelliseen työskentelyyn kyllästyy, on aika lopettaa. Luovan työn pitäisi aina olla liikkeessä, jotta siinä olisi mieltä. Minusta olen etuoikeutettu, kun saan kaltaisenani vanhana ukkona edelleen työskennellä näiden tyttöjen kanssa. Annan arvoa heidän tekemälleen työlle ja heidän valtavalle panostukselleen kuoron eteen”, Johansson selvittää.

KuoroEspoon konsertissaan Adolf Fredriks flickkörin säveltäjänimiä ovat muun muassa Pekka Kostiainen, Veljo Tormis, Francis Poulenc sekä kuoron omaksi hovisäveltäjäksi muodostunut Karin Rehnqvist.

Mutta mitä jos yleisölle tulee tylsää konsertin aikana?

”Kuoron pitää jatkuvasti olla yhteydessä yleisöönsä ja jos yleisön mielestä kuorolaiset seisovat vain söpöinä kahdessa rivissä suloisissa puvuissaan, olemme epäonnistuneet! Actionilla ja vähän modernimmilla teksteillä, vaikka räpillä, saamme varmasti yleisömme huomion herätettyä. Yleisölle pitää vain tarjota yllätyksiäkin!”

Adolf Fredriks flickkörin konsertti Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa lauantaina 25.10. klo 19 johtajana Bo Johansson. Kostiainen-Rehnqvist-Hillerud-Poulenc-Holst-Tormis. Liput 15/10 €.

KuoroEspoon kotisivut