Category Archives: Artikkelit

Oopperaa suorina satelliittilähetyksinä elokuvateattereihin? Miten moinen avaruusajan tarjoama kokemus poikkeaa aidosta, paikan päällä oopperateatterissa koetusta musiikkiteatterista? Sopivasti kohdalle sattuneen New Yorkin -matkan myötä päätin selvittää asian: näin runsas viikko sitten John Adamsin oopperan Doctor Atomic paikan päällä Metropolitanissa ja nyt lauantaina Maxim-elokuvateatterissa Helsingissä.

Finnkinon päätös lähteä mukaan Metropolitan Operan tuottamiin reaaliaikaisiin lähetyksiin on paitsi kulttuuriteko, se vaikuttaa myös tuottoisalta ratkaisulta: ei vain Karita Mattilan tähdittämä Salome myyty loppuun, vaan myös – ainakin Maximissa – oli lauantai-iltana täysi tupa. Astuessani sisään elokuvateatteriin oli tunnelma jo mukavan odottava: ruudulla pyöri tietoja illan oopperasta ja tulevista lähetyksistä ja kovaäänisistä virtasi lämmittelevän ja virittelevän orkesterin aleatorista sekamelskaa – tosin nauhoitettuna. Finnkino oli varautunut myöhästeleviin oopperavieraisiin ilmoittamalla alkamisajan peräti puoli tuntia suoraa lähetystä varhaisemmaksi – tosin tämän tuntui suuri osa tulijoista jo tietävänkin, sillä teatteri alkoi toden teolla täyttyä vasta noin varttitunti ennen lähetystä.

Paikan päällä Metropolitanissa New Yorkissa istumapaikkani oli ylimmän parven etureunassa, joka on erittäin hyvä paikka nauttia oopperasta Metissä, niin akustisestikin kuin hyvän näkyvyyden vuoksi. Tosin laulajien kasvonilmeitä on tuolta etäisyydeltä hankala erottaa. Sen vuoksi nautinkin suuresti Maximissa nähdyistä lähikuvista. Niiden kautta henkilöhahmojen tunteet ja henkilöiden välinen draama välittyivät visuaalisesti vaikuttavammin kuin paikan päällä – parhaat paikat permannolla tai ykkösparvella tosin pääsisivät varmasti lähemmäs elokuvallista kokemusta.

Jos kuvallisesti tunsinkin olevani lähempänä lavatapahtumia, musiikillisesti elokuvateatterikokemus jäi selvästi paikan päällä koettua ohuemmaksi. Adams käyttää oopperassaan hyväkseen akustisen, perinteisen soitinmusiikin ja laulun lisäksi elektroakustista ääntä, etenkin kummankin näytöksen alussa sekä pommin viimein räjähtäessä. Tässä ero paikan päällä koetun elävän esityksen ja elokuvateatterikokemuksen välillä on suurimmillaan, sillä Metissä äänimaisema tuotettiin ympäri salia ripotelluista kovaäänisistä. Kyseessä oli siis surround-efekti, jollainen olisi ollut helppo loihtia yleisön ympärille myös elokuvateatterin äänentoistolla. Tämä olisi luonnollisesti vaatinut myös musiikin äänittämistä surround-tekniikalla, mihin ainakin äänitysteknisesti olisi hyvinkin pystytty – lieneekö syynä ollut satelliittiyhteyden rajoitukset, kun ääni lähetettiin vain stereona. Näin sekä musiikillinen kokemus, että ääniefektit jäivät valitettavasti kaksiulotteisiksi, efektien lisäksi isojen kuorokohtausten kärsiessä ehkä eniten (paradoksaalista, että näin käy juuri elokuvateatterissa!).

Laulajien kohdalla tilanne oli tietyllä tapaa toinen. Nykyisellä mikrofonitekniikalla kukin laulaja pystytään miksaamaan ideaalibalanssiin orkesterin kanssa (kuin äänilevyllä), mikä tuottaa kuitenkin elävän esityksen taltionnissa yliartikuloitua tekstiä verrattuna luonnolliseen kokemukseen; se minkä oopperateatteritila artikuloinnilta vaatii, menee hieman yli läheltä mikitettynä. Ilahduttavasti kunkin laulajan äänen väri ja persoona toistuivat hyvin aidosti ja lauluääntä oli elokuvateatterinkin äänentoistolla miellyttävää kuunnella. Muutenkin musiikki itsessään jätti hyvin samankaltaisen vaikutelman elokuvateatterissa kuin luonnossa; elokuvateatteriäänentoisto tuottaa dynamiikkaa eli äänenvoimakkuuden vaihtelua riittävästi, vaikka elävän esityksen luonnollisesta akustisesta kokemuksesta jäädäänkiin.

Elokuvateatterissa koettua oopperaa voi verrata myös DVD:ltä nautittuun oopperakokemukseen. Tässä elokuvateatteri vetää voiton. Vaikka kotona olisi valkokangas ja projektori, elokuvateatterissa ollaan sentään teatteritilassa yleisön keskellä, ja kangas varsinkin uusissa suurissa teattereissa täyttää lähes koko näkökentän. Kotona voi toki nauttia surround-äänen lisäksi myös paremmasta äänenlaadusta – akustisen musiikin kuuntelu hyvälaatuisella hifi-äänentoistolla on kuitenkin toista kuin voimakkaiden efektien tuottamiseen suunnitellulla elokuvateatteriäänentoistolla. Moinen mennee kuitenkin hifistelyksi, sillä ooppera toimii teatteritilassa isolta kankaalta aidommin kuin kotisohvalta.

Lipun hinta, 29 euroa, on toki hivenen korkea ottaen huomioon sen, että oopperaan, niin omaan Kansallisoopperaamme kuin Metropolitaniin pääsee halvemmallakin (jos unohdetaan lentoliput jälkimmäisessä tapauksessa). Tuolla 29 eurolla saa kuitenkin lähikuvien lisäksi nauttia myös väliajalla näytetyistä taiteilijahaastatteluista sekä dokumenttipätkistä, jotka mukavasti korvaavat Metin paksun käsiohjelman puuttumisen.

Metropolitanin Live HD-lähetykset tuotetaan 28 maahan, ja yksin Suomessa kahdeksaan kaupunkiin Finnkinon teattereihin. Metropolitan Operan laulajakaarti, tuotannot ja musisoinnin taso ovat niin korkeita, että niitä menee mielellään katsomaan elokuvateatterinkin kankaalta. Kaiken kaikkiaan hatunnoston arvoinen kulttuuriteko, siis!

Minkälainen oli sitten itse ooppera? Doctor Atomic sai varsin ylistävät arviot newyorkilaislehdistössä; aihe on amerikkalaisille hyvin henkilökohtainen ja kipeä, ja osin tämän vuoksi oopperan ehkä heppoinen libretto annettiin yleisesti anteeksi. Alla olevista linkeistä voit lukea oopperan saamia arvioita englanniksi.

Lue New York magazinen arvio (Justin Davidson)

Lue New York Timesin arvio (Dennis Overbye)

Lue New Yorkerin arvio (Alex Ross)

Lue New York Postin arvio (Clive Barnes)

Lue myös uutinen: Amerikkalaiskriitikko ”Miksi kävelin ulos Doctor Atomicista”

Linkki FINNKINOn oopperasivulle

Lisätty 25.11.2008:

Lue Karen Frickerin blogimerkintä Metin HD-elokuvateatterilähetyksistä Guardianin nettisivuilta (”Are hi-def broadcasts changing opera?”).

Karen Ficker työskentelee luennoitsijana Lontoon Yliopiston Royal Holloway Collegessa ja kirjoittaa myös teatterikritiikkiä Variety-lehdelle.

Donaueschingenin musiikkipäivät (Donaueschinger Musiktage) on vuosittainen Lounais-Saksan yleisradion (Südwestrundfunk) järjestämä kantaesityksiin keskittyvä uuden musiikin festivaali. Kyseessä on maailman vanhin nykymusiikkifestivaali ja edelleenkin yksi tärkeimmistä. Vuodesta 1921 on Tonavan lähteellä sijaitsevassa kuvankauniissa Donaueschingenissa kuultu taidemusiikin uusimmat virtaukset ja avantgarden terävin kärki.

Kolmen nykymusiikkiensemblen maraton

Tämänvuotisen Donaueschingenin musiikkipäivien erikoisuus oli Ensembliade, ensemble-maraton, jossa esiintyi kolme aikamme keskeisintä nykymusiikki-ensemblea: ranskalainen Ensemble intercontemporain johtajanaan suomalainen Susanna Mälkki, saksalainen Ensemble Modern johtajanaan ranskalainen Franck Ollu ja itävaltalainen Klangforum Wien johtajanaan argentiinalaissyntyinen Enrico Pomárico. Seitsentuntinen konsertti oli jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa kuultiin kolme teosta. Yksi jokaisen osan teoksista kuultiin aina kaksi kertaa, kahden eri ensemblen soittamana.

Ensin ajattelin, että saman kappaleen kuuleminen kaksi kertaa samassa konsertissa muistuttaisi sitä kuin kuuntelisi sekä konserttiesityksen että levytyksen, mutta tulos olikin ällistyttävästi jotain aivan muuta. Olin nimittäin jo suunnitellut kirjoittavani Aureliano Cattaneon (1974) teoksesta Sabbia (2007/08) jotain tämänsuuntaista: ”keskieurooppalaisen musiikin nykytrendeistä kiinnostuneelle Cattaneon Sabbia on kuin katalogi nykymusiikin muotitekniikoista”. Ensemble intercontemporainin läpikuultavana esityksenä teos kieltämättä kuulostikin erikoissoittotekniikoiden kollaašilta. Kun sitten myöhemmin kuulin saman teoksen Klangforum Wienin verevästi soittamana, hämmennyin, sillä vaikutelma oli täysin erilainen: teos tuntuikin nyt solidilta, erikoissoittotekniikoita saumattomasti säveltasomateriaaliin sekoittavalta uutuudelta – varsin lupaavalta, joskin muodoltaan turhan matalaprofiiliselta. Jäin pohtimaan, että mikä siitä, mitä kriitikko sanoo säveltäjän tyylistä ja taitavuudesta on itse asiassa säveltäjän tekoa ja mikä ensemblen sointikulttuuria.

Suurimmat erot paljastuivatkin juuri Klangforum Wienin ja Ensemble intercontemporainin välisiksi: Ensemble intercontemporain tuntui olevan kuin akvaario, jossa kaikki oli kirkkaasti valaistuna, terävästi piirrettynä tarkkailtavaksi, kun taas Klangforum Wien sulautui helposti yhtenäiseksi superinstrumentiksi. Bernhard Ganderin (1969) alankomaalaistyylistä urbaania minimalismia muistuttavan, klustereita, multifoneja, mikroaskelia ja nopeasti ilmaan haihtuvia jazz-alluusioita täynnänsä olevan teoksen Beine und Strümpfe (2007) esityksissä taas nousivat esille Ensemble Modernilla päällekkäiset linjat ja värikäs kirjavuus Klangforum Wienin yhtenäisenkarun yksivärisyyden sijaan. On lopulta makuasia mistä pitää eniten, ja jonkun säveltäjän tyylillehän sitä paitsi sopii yhdenlainen ensemble, jollekin toiselle toisenlainen.

Mure: Puumalan suoraviivaisen pitkälinjainen uutuus

Suomalaisittain merkittävää oli professori Veli-Matti Puumalan esiintyminen festivaalilla. Ensemble intercontemporainin tilaama ja Susanna Mälkille omistettu Mure (2008) on paitsi Donaueschinger Musiktage 2008:n ohjelmassa, myös säveltäjänsä tuotannossa varsin traditionalistista musiikkia. Elohopeamaisten linjojen ja viileiden vaskifanfaarien alkutunnelma oli hieman ohuen ja voimattoman tuntuinen, mistä kappale kuitenkin sähköistyi rytmisen monikerroksiseksi muistuttaen säveltäjän varhaisempaa, jazzin kanssa flirttailevaa orkesteriteosta Tutta via (1992–93) sekä Harrison Birtwistlen jo klassikoksi muodostunutta ensembleteosta Secret Theatre (1984). Kahden stereofonisesti sijoitetun pikkurummun rituaalimaisen panorointi-trillin jälkeen tunnelma muuttui peruuttamattomasti maagisen pysähtyneeksi. Pitkälinjaisen, intensiivisen sointumassan chaconne-rakenne transformoitui hitaasti ja vakuuttavasti, ja toi mieleen elektronimusiikin prosessit. Puumalan musiikkiin onkin viimeaikoina tullut Anna Liisa -oopperassakin voimakkaasti vaikuttanutta suoraviivaista pitkälinjaisuutta, jota mieluusti kuulisi jatkossa vaikkapa laajamuotoisessa sinfoniatyyppisessä orkesteriteoksessa. Mure on persoonallista ja vahvaa muodontajua sekä suvereenia satsillis-harmonista käsityötaitoa osoittava teos, jonka hyveet olivat juuri niitä, joita tärkeimmillä ja eteenpäinkurkottavimmilla saksalaisilla nykymusiikkifestivaaleilla usein jää kaipaamaan. Todettakoon kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että samalla meikäläiseen sävellysmaastoon toivoisi suurempaa uteliaisuutta ja rohkeutta sävyjä, värejä ja miksei hälymaailmojakin kohtaan.

Itselleni Ensembliaden ehdottomasti kiinnostavimmaksi teokseksi nousi ranskalaisen Yann Robinin Art of Metal (2007). Taitavien, mutta hieman persoonattomien ja varovaisenviileiden Aureliano Cattaneon ja Saed Haddadin teosten jälkeen kolmantena kuultu Robinin rohkean kompromissiton sävelkieli tuntui kihelmöivän persoonalliselta. Teoksessa solistisena soittimena oli harvinainen metallinen kontrabassoklarinetti (erikoisesta suukappaleesta johtuen esim. soittimen slap-tongue oli todella kuiva ja perkussiivinen, kontrabasson Bartók-pizzicatoon vertautuva). Ensemble intercontemporainin 17 soittajan ensemble säesti solistia hämmästyttävän orkestraalisin, terävänkarhein tehoin. Teos sisälsi hienoja nousuja, upeasti soitinnettuja, sähköisiä pintoja, ja se oli täynnä vahvaa näkemystä ja upeita ideoita, jotka eivät kuitenkaan valitettavasti kantaneet aivan teoksen koko kestoa. Säveltäjä kun ei keksinyt kovinkaan omaperäistä huipennusta teokselleen; pysähtynyttä lopputunnelmaa olisi tosin kuunnellut paljon pidempäänkin.

Nuorena lupauksena mainittakoon myös argentiinalaissyntyinen Eduardo Moguillansky (1977), jonka hiljaisuuden ja kuiskausten intensiivisillä tehoilla operoiva Cire perdu (2008) esiintyi Klangforum Wienin käsissä hyvin edukseen. Toivoisin Moguillanskyn postlachenmannilaiseen nykytyyliin silti suurempaa persoonallisuutta, rikkaampaa karakteristiikkaa ja kontrasteja – tarkkaan harkitun, kekseliään ja suurta teknistä taituruutta edustavan hälymaailman rinnalle.

Vanhempia mestareita ja Quintet for Groups

Vanhemmista mestareista mukana Ensembliadessa olivat kreikkalaissyntyinen Georges Aperghis (1945) ja brittiläinen Brian Ferneyhough (1943). Aperghisin Teeter-totter (2007/08) on toisteisen blokkimaisesti etenevä, leikkisän musikanttinen ja vauhdikas teos, joka tuo harmonia- ja tekstuurimaailmaltaan hämmästyttävän voimakkaasti mieleen György Ligetin kamarikonserton (1969–70). Ferneyhoughin uutuus Chronos-Aion (2008) on puolestaan tiivis, 112 lyhyestä, saumattomasti yhteensoitetusta jaksosta koostuva, lähes puolituntinen teos. Nuorempiensa seurassa Ferneyhough kuulostaa lyhytjännitteisessä hyperkompleksisessa melodis-ekspressiivisyydessään varsin perinteiseltä, neljäsosasävelaskelin ryyditetyltä, hieman raskassoutuiselta 2000-luvun Schönbergiltä.

Muiden konserttien tarjonnasta jäi mieleen erityisesti sunnuntain 19.10. orkesterikonsertissa kuultu vuonna 1965 syntyneen ranskalaisen Brice Pauset’n Die Tänzerin (Sinfonie V) (2008). Alussa vastakohdiksi nostamistaan elementeistä ’konsonoiva harmonia’–’häly’ säveltäjä kasvatti upean monisäikeisen, vahvoja tilavaikutelmia, suuria sointi-illuusioita ja hienostuneita spektraalisia harmonioita säästelemättä tarjonneen persoonallisen orkesteriteoksen, jonka voi hyvällä syyllä sanoa tarjoavan jo jotain aivan uutta sinfoniakirjallisuuteen ja aikamme musiikkiin ylipäänsä. Ihailtavaa oli SWR-Sinfoniaorkesterin ja Sylvain Camberlainin harras paneutuminen teoksen persoonalliseen sointiavaruuteen.

SWR-sinfoniaorkesteri vastasi myös festivaalin kulttuuriteosta soittamalla pitkään esittämättä olleen amerikkalaisen nykymusiikin pioneerin Ben Johnstonin (s. 1924) visionäärisen orkesteriteoksen Quintet for Groups (1965/66). Kompleksin mikrotonaalinen teos soi vasta nyt ensimmäistä kertaa säveltäjän haluamalla tavalla – 60-luvun kantaesitys kun päättyi kaaokseen ja partituuri vuosikymmeniksi kadoksiin. Teoksessa keskeisessä osassa oli kaksi monimutkaisen kaavan mukaan puhtaisiin kolmisointuihin viritettyä flyygeliä, joita yksi pianisti ja kaksi lyömäsoittajaa operoivat, ja joita kaksi myöskin mikrotonaalisesti viritettyä harppua osaltaan vahvistivat. 1960-luvun pelottomasti uusille alueille etenevää modernistista maailmankuvaa fantastisimmillaan edustanut teos kuulosti yhä futuristiselta (äärimmäisimmätkään avantgardistit kun eivät ole orkesterimusiikissaan vieläkään oikein menneet eri viritysjärjestelmien tarjoamiin maailmoihin – ainakaan systemaattisesti). Amerikkalaisen avantgarden grand old mania Ben Johnstonia ei syyttä palkittu SWR-sinfoniaorkesterin vuotuisella säveltäjäpalkinnolla konsertin päätteeksi.

Donaueschingen, 20.10.2008
Jarkko Hartikainen

Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu tällä hetkellä Frankfurtissa, Saksassa.

Keskellä kirjamessuja ja kunnallisvaaleja on tänä viikonloppuna Espoossa käynnissä myös KuoroEspoo-festivaali. Torstaista sunnuntaihin jatkuvan festivaan teemana on kuorossa laulamisen ja yhdessä tekemisen riemu.

KuoroEspoossa esiintyvät tänä vuonna lukuisat eri kuorot, muun muassa maamme nuorisokuorojen kärkeen sijoittuva Tapiolan kuoro johtajanaan Pasi Hyökki. Perjantaina esiintyi yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Espoon kulttuurikeskuksessa Helsingin filharmoninen kuoro Michael Tippettin oratoriossa A Child of Our Time, esityksen johti kapellimestari Stefan Asbury. Lauantain maratonkonsertissa Tapiolan kirkossa alkaen kello 15 esiintyvät puolestaan Espoon sotaveteraanikuoro, Kanttiinin Lotat, Papas No Mamas, Cavatina, Brothers & Others sekä monet muut.

Kuorofestivaalin kohokohtiin kuuluu ruotsalaisen Adolf Fredriks flickkörin vierailukonsertti lauantai-iltana kello 19 sekä kuoronjohdon mestarikurssi sunnuntaina kello 10–13. Tyttökuoroa johtaa sen perustaja Bo Johansson, joka on kasvattanut uusia kuorolaisia aina vuodesta 1973 asti.

”Suomi on fantastinen maa nuorisokuorojen saralla. Ruotsissa meillä on upeita aikuiskuoroja, mutta ei samanlaista nuorisokuoroperinnettä kuin teillä Suomessa”, Bo Johansson kehuu naapurimaansa kuorokulttuuria puhelinlangan päässä.

Adolf Fredriks flickkör koostuu kokonaisuudessaan tytöistä, jotka opiskelevat musiikkipainotteisessa Adolf Fredriks musikklasser -koulussa Tukholman ulkopuolella. Tuhannesta hakijasta 180 valitaan vuosittain kouluun, joista 60 tyttöä pyrkivät mukaan kuoroon.

”Valitsemme näistä noin kymmenen uutta kuudesluokkalaista edustuskuoroomme. Näitä ’kuorolapsia’ opastavat sitten 15-vuotiaat kuorolaiset, joita kutsumme ’kuoroäideiksi’. He auttavat uusia tulokkaita kasvamaan tehtäväänsä. Meidän kuorossamme kuorolaiset laulavat kuoron eivätkä minun takiani ja kaikki kuorolaiset kantavat vastuunsa konsertista”, Bo Johansson kertoo.

Vuosien mittaan Johansson on kiertänyt kuoron kanssa ympäri maailmaa, kalastanut kilpailuvoittoja (mm. BBC:n Let the Peoples Sing -kilpailun voitto vuonna 1989) ja purskauttanut kymmenkunta levyä. Koskaan hän ei ole kuitenkaan kyllästynyt työhönsä.

”Jos taiteelliseen työskentelyyn kyllästyy, on aika lopettaa. Luovan työn pitäisi aina olla liikkeessä, jotta siinä olisi mieltä. Minusta olen etuoikeutettu, kun saan kaltaisenani vanhana ukkona edelleen työskennellä näiden tyttöjen kanssa. Annan arvoa heidän tekemälleen työlle ja heidän valtavalle panostukselleen kuoron eteen”, Johansson selvittää.

KuoroEspoon konsertissaan Adolf Fredriks flickkörin säveltäjänimiä ovat muun muassa Pekka Kostiainen, Veljo Tormis, Francis Poulenc sekä kuoron omaksi hovisäveltäjäksi muodostunut Karin Rehnqvist.

Mutta mitä jos yleisölle tulee tylsää konsertin aikana?

”Kuoron pitää jatkuvasti olla yhteydessä yleisöönsä ja jos yleisön mielestä kuorolaiset seisovat vain söpöinä kahdessa rivissä suloisissa puvuissaan, olemme epäonnistuneet! Actionilla ja vähän modernimmilla teksteillä, vaikka räpillä, saamme varmasti yleisömme huomion herätettyä. Yleisölle pitää vain tarjota yllätyksiäkin!”

Adolf Fredriks flickkörin konsertti Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa lauantaina 25.10. klo 19 johtajana Bo Johansson. Kostiainen-Rehnqvist-Hillerud-Poulenc-Holst-Tormis. Liput 15/10 €.

KuoroEspoon kotisivut

Pastoraalilla on länsimaisessa taidemusiikissa hyvin pitkät perinteet. Antiikin paimenidyllit olivat yksi Italian renessanssitaiteilijoiden suurista innoittajista; niinpä niillä oli myös tärkeä roolinsa oopperan synnyssä 1600-luvulla, renessanssin myöhäisessä kukoistuksessa.

Pastoraalinäytelmissä paimenet elävät miellyttävää elämää niityillä ja kukkakedoilla laumansa kanssa, aurinko paistaa ja on ikuinen kesä. Tähän idylliin varjonsa tuo tietenkin epäonninen rakkaus: pyyteettömän rakkauden tielle asettuminen tuo mukanaan myrskyt, kärsimykset ja kuoleman. Hyvin usein – kuten Georg Friedrich Händelin oopperassa Acis ja Galatea – kysymys on taruolentojen, henkien ja jumalten välisistä yhteenotoista, jotka järisyttävät paimenidylliä tai jopa murskaavat sen.

Acis ja Galatea -oopperan säveltäjä G.F. Händel (1685–1759) syntyi Saksassa, mutta muutti italialaisesta oopperasta innostuttuaan Italiaan. Kolmen vuoden tournée Firenzessä, Roomassa, Napolissa ja Venetsiassa oli paitsi opettavaista, myös toi parikymppiselle Händelille menestystä Saksan ulkopuolella säveltäjänä: pääasiassa kirkkomusiikkia Italiassa säveltänyt Händel sai kutsun Lontooseen vuonna 1710. Vuosina 1711–15 Lontoossa saikin viisi uutta Händelin italiankielistä oopperaa ensi-iltansa, tosin vaihtelevin menestyksin.

Händel astui vuonna 1717 tulevan Chandosin herttuan palvelukseen ja sävelsi tälle mm. kaksi englanninkielistä, englantilaista masque-perinnettä jatkavaa näyttämöteosta, Acis ja Galatean sekä Estherin, kummatkin kyseisen hovin varsin pienelle kokoonpanolle. Näistä miniatyyriooppera Acis ja Galatea menestyi lopulta parhaiten Händelin kaikista oopperoista ja sitä kuultiin 1700-luvulla Tukholmassakin ”Ruotsin Bachin” eli Johan Helmich Romanin toimesta. Acis ja Galatean, kuten muidenkin Haydnin oopperoiden menestys jäi tosin hänen englanninkielisten oratorioidensa – kuten Messiah’n – varjoon.

Pieni pastoraaliooppera Acis ja Galatea piti pintansa, ja nyt, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin se saa viimein Suomen ensi-iltansa. Suomalainen kamariooppera, Helsingin barokkiorkesteri, lauluyhtye Septima Nebulae sekä solistit Anna-Kristiina Kaappola, Tuomas Katajala, Kajsa Dahlbäck ja Robert McLoud esittävät kapellimestari Aapo Häkkisen ja ohjaaja Vilppu Kiljusen johdolla oman versionsa antiikkisesta paimennäytelmästä.

Oopperaa esitetään osana Helsingin vanhan musiikin viikkojen ohjelmaa Helsingin yliopiston juhlasalissa Senaatintorin laidalla. Ohjaaja Vilppu Kiljusen mukaan Yliopiston juhlasali on haasteellinen paikka sikäli, ettei sillä ole totuttu tekemään oopperaa. ”Mutta paikkana se on klassinen, hellenistinen, mikä tuo suhteessa nykyaikaan samanlaisen jännitteen kuin mikä 1700-luvullakin on ollut”, Vilppunen huomauttaa.

”Enemmänkin happening kuin perinteinen tirkistelyteatteri”

Ohjaaja Kiljunen toteaa saaneensa tehdä jo lukuisia romanttisia ja sen jälkeisiä musiikkidraamoja. Näissä kysymys on pitkälti kerronnan toteuttamisesta ja kuvittamisesta, jolloin ohjaaja voi toki jonkin verran tuoda teemoihin omia painotuksiaan ja uusia lähtökohtia – tuloksena joskus modernisoidumpaa, joskus uskollisempaa klassista kuvitusta alkuperäiselle. Kiljusta kuitenkin viehätti Acis ja Galatea -oopperassa mahdollisuus tutkia uudenlaista muotokieltä:

”Mitä uusia piirteitä ohjaaja voi teokseen tuoda? Acis ja Galatean taustalla oleva vanha englantilainen taidemuoto masque tarkoitti käytännössä juhlia, joiden yhtenä tärkeänä osana koetaan musiikkiteatteriesitys. Malli otettiin 1500-luvun Italiasta; kysymyksessä ei ollut fiktiivinen, narraatiivinen teos. Tilaaja, ruhtinas tai kuningas, on saattanut olla naamio päällä osana esitystä, ja riemu on ollut suuri, kun esityksen jälkeen on saanut riisua naamion pois. Masque-tausta tarjoaa perinteisestä tirkistysluukkuteatterista poikkeavan muodon.”

Kiljunen huomauttaa, että vaikka teoksen taustalla olevan antiikin ihannoinin ja masque-tapahtuman ymmärtäminen vaatii periaatteessa hellenismin tuntemusta, kysymys on omana aikanaankin ollut allegorioista, vertauskuvista. Kiljunen kysyykin, voiko kokonainen esitystapahtuma toimia allegoriana. Häntä kiinnostaa myös paimenidyllinen luontokuva, maailmankuva: ”on antiikin arkadia, puhdas luonnollinen, idyllinen maakunta.” Tuon Acis ja Galateassa tuhoutuvan renessanssin illusorisen luontokuvan vertautuminen nykyihmisen monimutkaiseen luontosuhteeseen, ilmastonlämpenemiseen, tsunameihin ja muihin luonnonkatastrofeihin viehättää Kiljusta.

Paimenneidoksi tekeytynyt vesinymfi eli merenneito Galatea on rakastunut sisilalaiseen paimeneen Acisiin. Mustasukkainen kyklooppi Polyphemus kuitenkin surmaa kiivastuksissaan Acisin, ja sureva Galatea muuttaa Acisin kuolemattomaksi tekemällä tämän ruumiista ja verestä vuolaan, puhtaan virran. ”Galatea on paitsi nainen, myös kuvaa puhdasta luontoa, jonka pyhään yhteyteen mies pyrkii”, Kiljunen paljastaa ja jatkaa: ”Yksisilmäinen jättiläinen edustaa tiedettä, kulttuuria luontokuvan keskellä. Kuin maalauksessa, Acis ja Galateassa voi nähdä monia tasoja ja kerroksia päällekäin, minkä vuoksi sen voisi myös ajatella liittyvän enemminkin performanssitraditioon kuin oopperatraditioon”.

”Hyvää vaihtelua isolla pensselillä maalaamisen jälkeen”

Sopraano Anna-Kristiina Kaappola laulaa Acis ja Galatean sankarittaren, Galatean roolin. Häntä viehättää barokkioopperan herkkyys ja kamarimusiikillisuus. Suurten romanttisten oopperoiden, ”isolla pensselillä maalaamisen jälkeen” Kaappola kokee barokkioopperan tekemisen olevan hyvää vaihtelua.

Kaappola ei ole vanhan musiikin spesialisti, mutta on laulanut barokkiakin vuosien varrella ja imenyt siitä, mitä on kuullut muiden tekevän. Häntä viehättää periodisoittimien mukanaan tuoma matalampi viritys ja pehmeys. Viritys voi olla myös ongelma, varsinkin, jos sitä on laskettu vain vähän; Kaappolan tehdessä Haydnia Anima Eternan kanssa viritys oli nykyisen 440:n tai 442:n sijaan 430. Helsingin barokkiorkesterin Acis ja Galatea -produktiossa viritys on selvästi alempi 415, kauempana modernista ja siten itse asiassa helpottaa laulamista tekemällä siitä kevyempää.

Toinen esittämiseen vaikuttava seikka on itse tila, Yliopiston juhlasali, jossa yleisö on puolikaaressa lavan ympärillä. Orkesteri on lavalla ja kuuluu hyvin – myös laulajille. Kaappolan mukaan kysymys onkin enemmän kamarimusioinnista kuin orkesteri ja solisti -tilanteesta. Ohjaaja Vilppu Kiljunen toteaa tilanteen olevan neljän solistin, kuoron ja orkesterin tasaväkistä konsertointia. Tämä aiheuttaa näyttämöllisiä haasteita: ”Ilmaisullisesti concertante-tilanne on hankala, sillä orkesterin takana laulajat ovat kaukana, ja on haaste, missä vaiheessa laulajat tulevat etulavalle, orkesterin etupuolelle rakennettuun pastoraalimaisemaan, ’lintukotoon’. Kysymys onkin niin perinteisestä konserttitilanteesta, barokkiteatterista, kuin modernista draamasta, jopa happeningista.”

Suomalainen kamariooppera ja Helsingin barokkiorkesteri esittävät Händelin Acis ja Galatea -oopperaa Yliopiston juhlasalissa lauantaina 11.10., sunnuntaina 12.10. ja tiistaina 14.10., aina kello 19.30.

Tarkemmat esitystiedot selviävät Amfionin konserttisuosituksista

Katso myös koko Helsingin vanhan musiikin viikon ohjelma

Savonlinnassa on järjestetty musiikin kesäkursseja yli 50 vuotta – kauemmin kuin nykymuotoisia oopperajuhlia. Savonlinnan musiikkiakatemia pohjaa säveltäjä Yrjö Kilpisen 1950-luvulla perustamiin Savonlinnan musiikkipäiviin ja myöhempään Savonlinnan Oopperajuhlien koulutussäätiön, Aino Ackté -instituutin toimintaan. Vuosien mittaan Savonlinnassa on käynyt monia kansainvälisiä taiteilijoita opettamassa ja musisoimassa oppilaiden kanssa kamarimusiikin, oopperan ja Liedin saralla. Musiikkiakatemian tämän kesän kurssien yli 50 oppilasta edustavatkin 14 eri kansallisuutta.

Savonlinnan oopperajuhlat ovat yksi tunnetuimmista kesäfestivaaleista oopperamaailmassa. Savonlinnan musiikkiakatemian kurssien markkinointi ei ole – lähinnä pysyvän rahoituksen puuttuessa – läheskään yhtä näkyvää, mutta kurssien opettajakunta sitäkin edustavampi. Tämänkesäistä oopperalaulaja ja Kammersänger Tom Krausen sekä ohjaaja Eija Tolpon oopperailmaisun mestarikurssia edelsi viulun ja kamarimusiikin mestarikurssit opettajinaan viulistit Shmuel Ashkenasi ja Mark Gothoni, sellisti Alexander Baillie sekä alttoviulisti Teemu Kupiainen. Oopperakurssin jälkeen oli vuorossa vielä saksalaiseen Liediin ja ranskalaiseen chansoniin keskittyvä kurssi, jonka opettajina toimivat pianistit Daniel Fueter ja Hartmut Höll.

Yhteistyötä Kairon oopperan kanssa

Savonlinnan musiikkiakatemia on myös tehnyt yhteistyötä Kairon oopperan ja Egyptin Suomen suurlähetystön kanssa. Savonlinnan musiikkiakatemian taiteellisen johtajan, Ralf Gothonin perustama ”suomalais-egyptiläinen musiikkisilta” alkoi viime kesänä suomalaistaiteilijoiden opetusvierailulla Kairossa. Tämän vuoden toukokuussa toistamiseen pidetty viikon mittainen kurssi sai suojelijakseen Egyptin ensimmäisen rouvan, presidentin puolison Suzanne Mubarakin. Kamarimusiikkiopetuksen lisäksi ohjelmassa on ollut näyttämötyön ja roolianalyysin harjoittamista Tom Krausen ja Eija Tolpon ohjauksessa; kamarimusisoinnissa opettajat, Gothonin lisäksi mm. sellisti, professori Arto Noras ja alttoviulisti Teemu Kupiainen ovat soittaneet oppilaiden kanssa myös konserteissa.

”Viemme Egyptiin ulkoisista oppisuunnista vapaata suomalaista pedagogiikkaa, jossa kannustetaan oppilaita edistymään elämysten ja oivallusten kautta”, Gothoni kertoo ja lisää, ”kaksi kertaa järjestetyt kurssit ovat olleet menestys ja paikallinen lehdistö on ollut hyvin kiinnostunutta opetuksesta ja konserteista”. Yksi yhteistyön tärkeimmistä tavoitteista on lisätä kulttuurivaihtoa Suomen ja Egyptin välille. Viime vuonna Egyptistä tulikin vastavuoroisesti Savonlinnan kesäkursseille kuusi oppilasta; yksi heistä, 26-vuotias mezzosopraano Gala El Hadidi osallistui myös tämän kesän oopperan mestarikurssille. Hänen mukaansa Savonlinnan musiikkiakatemian vierailut ja egyptiläisten vastavierailut ovat tuoneet uusia kokemuksia kummallekin osapuolelle.

”He ovat tuoneet meille eurooppalaista musiikkikulttuuria, sekä antaneet oopperallemme paljon myös näyttämötyön puolella” El Hadidi toteaa Savonlinnan musiikkiakatemian vierailuista Kairossa sekä kairolaisten vastavierailuista Savonlinnaan. ”Heidän kanssaan on hyvä tehdä työtä, sillä kyse ei ole vain musiikista, vaan ihmisistä; opetus on henkilökohtaista ja auttaa oppilasta ymmärtämään myös itseään. Lisäksi kursseilla kohtaavat eri uskonnot, kulttuurit ja kielet – kyseessä on siis todellinen kulttuurisilta” El Hadidi lisää.
Lisätietoa Savonlinnan musiikkiakatemiasta netissä http://www.savonlinnamusicacademy.com/

Lue myös:

”Laulun ja näyttämöilmaisun mestarikurssi”

”Poskisuudelma Ahtisaarelle – näin oopperakurssilaiset konsertissaan”