Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Arvio: Straussin riemastuttava oopperaharvinaisuus Salzburgissa

 

Franz Welser-Möst kiittää Wienin filharmonikoita. Kuva Jari Kallio.

Franz Welser-Möst kiittää Wienin filharmonikoita. Kuva Jari Kallio.

Sunnuntaina Salzburgin Großes Festspiehausissa sai ensi-iltansa Franz Welser-Möstin johtama ja Alvis Hermanisin ohjaama produktio Richard Straussin myöhäistuotannon liki unohdetusta mestariteoksesta Die Liebe der Danae (1937-40). Kolminäytöksinen ”mytologinen komedia” perustuu Hugo von Hofmannstahlin vuonna 1920 laatimaan luonnostelemaan, jonka pohjalta Joseph Gregor muokkasi oopperan libreton.

Syitä Danaen unohdukselle lienee monia, mutta, kuten tämä uusi produktio ja oopperan harvalukuiset levytykset osoittavat, ne eivät ole musiikillisia. Danaen sävellysprosessista tuli poikkeuksellisen pitkä. Strauss työsti samanaikaisesti myös Daphnea, jonka hän halusi saattaa ensin valmiiksi. Sodan syttyminen ja säveltäjän sairastelu viivästyttivät Danaen valmistumista aina vuoteen 1940 saakka.

Alun perin Strauss kielsi oopperansa esittämisen sodan aikana peläten teoksen hukkuvan maailman kaaokseen. Kapellimestari Clemens Krauss suostutteli säveltäjän kuitenkin sallimaan Danaen ensiesityksen Straussin 80-vuotisjuhlan kunniaksi vuoden 1944 Salzburgin festivaalin yhteydessä. Heinäkuun 20. päivän salaliiton seurauksena kaikki julkiset teatteriesitykset kuitenkin kiellettiin. Danae sai lopulta poikkeusluvalla Salzburgissa yhden yksityisnäytöksen säveltäjän ja kutsuvierasyleisön läsnäollessa. Tämä jäi oopperan ainoaksi esitykseksi Straussin elinaikana.

Danaen virallinen kantaesitys oli Salzburgissa vasta 1952 Kraussin johdolla. Kantaesityksestä säilynyt tallenne on myöhemmin julkaistu cd:llä. Sittemmin oopperaa on esitetty Salzburgissa vain kerran, Fabio Luisin johdolla vuonna 2002. Siten sunnuntaina kuultu produktio on vasta festivaalin historian kolmas virallinen Danae-produktio.

Viisikymmentäluvun alussa Straussin Mozart-henkinen komedia nähtiin varmasti iäkkään säveltäjän nostalgisena teoksena, joka sopi varsin huonosti sodanjälkeisen modernismin ilmapiiriin. Nyt yli seitsemänkymmentä vuotta oopperan valmistumisen jälkeen on kenties helpompi ymmärtää teoksen todellinen arvo.

Vaikka Danae on päällisin puolin melko yksinkertainen komedia, joka ylistää rakkautta maallista vaurautta kallisarvoisempana voimana, on libretossa myös kirpeää satiiria sekä luopumisen kaihoa. Musiikillisesti se on ehdottomasti Straussia parhaimmillaan hehkuvine orkesteriväreineen ja nerokkaine johtoaiheineen, jotka nivoutuvat taidokkaaseen kontrapunktiseen käsittelyyn. Oopperan välisoitot ovat omia pieniä mestariteoksiaan kukin. Danaen orientalistisesti sävytetty antiikin mytologia assosioituu myös vahvasti Mozartin orientalismiin, Zaideen ja Ryöstöön Seraljista.

Ooppera alkaa kuningas Polluxin hovissa, jossa velkojat ovat vaatimassa saataviaan hallitsijan tyhjästä kirstusta. Epätoivoinen kuningas laskee toivonsa tyttärensä Danaen avioliittojärjestelyn varaan. Rikas puoliso täyttäisi oivallisesti hovin kassan. Alun kaaos on inspiroinut Straussin kerrassaan verrattomaan sävellystyöhön, jonka lopputuloksen uskollinen toteuttaminen vaatii kapellimestarilta erityistä tarkkuutta musiikin balansoinnissa.

Welser-Möstin johdolla Straussin partituurin kiperimmätkin kudokset soivat läpikuultavan kirkkaasti, mozartmaisen kevyesti tinkimättä kuitenkaan kirpeämmistä sävyistä. Wienin filharmonikot oli tietenkin elementissään Straussin musiikissa.

Oopperan edetessä Danae ja valepukuinen Midas kohtaavat ja rakastuvat. Vauras Midas olisi kaikin puolin ihanteellinen puoliso, mutta Jupiter, jolta Midas on saanut kykynsä muuttaa kaiken kullaksi, on vaatinut vastineeksi kykyä esiintyä Midaan hahmossa voidakseen itse vietellä Danaen.

Vaikka Jupiter voisi tarjota Danaelle kaiken aineellisen hyvän, valitsee Danae kuitenkin Midaan, jolta Jupiter riistää vaurauden. Jupiterin pettymykseksi pari elää onnellisena köyhyydessään. Jupiter nielee lopulta tappionsa, antaa rakastavaisille siunauksensa ja vetäytyy Olympokselle.

Kyynikon on helppo toki todeta, ettei libretto ole erityisen syvällinen. Mutta se on erittäin kaunis, kuten Straussin musiikkikin. Oopperan ytimessä on yhtäältä Danaen henkinen kasvu vaurauden tavoittelusta rakkauteen ja toisaalta Jupiterin vaikea luopumisprosessi. Midas on enemmänkin sivuhahmo.

Strauss on kirjoittanut Danaelle ja Jupiterille hyvin monisävyistä musiikkia, joka antaa näiden hahmojen luonteelle syvyyttä. Krassimira Stoyanova Danaena ja

Tomasz Konieczny Jupiterina olivat kumpikin vaikuttavia rooleissaan. Tenori Gerhard Siegel oli puolestaan oivallinen Midas. Muista roolisuorituksista mieleen jäi erityisesti Jennifer Johnston Jupiterin ex-rakastettuna.

Alvis Hermanisin näyttämöohjaus oli kerrassaan nautittava. Ineta Sipunovan videoinstallaatiot elävöittivä näyttämöä ilahduttavasti ja Juozas Statkevičiusin suunnittelema värikäs puvustus miellytti suuresti silmää. Alla Sigalovan hienovarainen koreografia toimi musiikin hengessä varsin hyvin.

Toivottavasti tämä erinomainen produktio auttaa myös herättämään laajempaa kiinnostusta tätä Straussin riemastuttavaa oopperaharvinaisuutta kohtaan. Tämä partituuri on syytä saattaa soivaan muotoon useamminkin.

Jari Kallio

Wienin filharmonikot
Franz Welser-Möst, kapellimestari

Krassimira Stoyanova, Danae
Tomasz Konieczny, Jupiter
Gerhard Siegel, Midas
Norbert Ernst, Merkurius
Wolfgang Ablinger-Sperrhacke, Pollux
Regine Hangler, Xanthe
Gerhard Siegel, Midas/Chrysopher
Pavel Kolgatin, Andi Früh, Ryan Speedo Green, Jongmin Park, neljä kuningasta
Maria Celeng, Semele
Olga Bezsmertna, Europa
Michaela Selinger, Alkmene
Jennifer Johnston, Leda

Wienin Valtionoopperan kuoro
Ernst Raffelsberger, kuoron valmennus

Alvis Hermanis, ohjaus
Juozas Statkevičius, puvustus
Gleb Filshtinsky, valaistus
Ineta Sipunova, videosuunnottelu
Alla Sigalova, koreografia

Arvio: Eötvösin ajankuva ja Mahlerin fin de siècle tekivät vaikutuksen Salzburgissa

 Peter Eötvösin Hallelujan kantaesitys Daniel Hardingin johdolla Großes Festspielhausissa lauantaina. Kuva Jari Kalio.

Peter Eötvösin Hallelujan kantaesitys Daniel Hardingin johdolla Großes Festspielhausissa lauantaina. Kuva Jari Kallio.

Wienin filharmonikot avasivat tämänvuotisen festivaalikonserttiensa sarjan Salzburgissa Daniel Hardingin johdolla lauantaina Großes Festspielhausissa. Konsertin ohjelma koostui orkesterin kantaesittämistä teoksista kolmelta eri vuosisadalta.

Johannes Brahmsin Muunnelmia Haydnin teemasta, Op. 56a sai kantaesityksensä Wienissä säveltäjän johdolla vuonna 1873. Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneen kymmenennen sinfonian ensimmäisen, Adagio-osan orkesteri kantaesitti Franz Schalkin johdolla vuonna 1924.

Lauantai-illan konsertin avaus oli niin ikään kantaesitys, kun orkesterin tilausteos, Peter Eötvösin (s. 1944) Halleluja – Oratorium balbulum (2015) kuultiin ensimmäisen kerran.

Oratorio pohjautuu Péter Esterházyn (1950-2016) tekstiin, jonka innoittajana on ollut 800-luvulla elänyt muusikko ja runoilija, benediktiiniläismunkki Notcerus Balbulus. Esterházyn teksti vie kuulijaa kuitenkin halki ajan ja tilan, läpi Euroopan historian aina nykyhetkeen ja tulevaisuuden arvoitukseen saakka.

Peter Simonischekilla oli puheroolissaan kertojana vastuullaan johdattaa kuulijaa ajassa ja paikassa vaeltavien musikillisten fragmenttien halki. Balbulus on Eötvösin oratoriossa tenorirooli, jonka lauloi kantaesityksessä Topi Lehtipuu. Mezzosopraanolle kirjoitetun enkelin osan lauloi puolestaan Iris Vermillion. Kuorona kantaesityksessä kuultiin Zoltán Padin valmentamaa Unkarin radiokuoroa.

Esterházyn tekstin syvä eurooppalainen itsetutkiskelu sai verrattoman vastineen oratorion musiikillisessa itsetutkiskelussa. Neljästä kymmenminuuttisesta fragmentista muodostuvassa teoksessaan Eötvös käyttää erilaisia halleluja-katkelmia musiikin koossapitävänä voimana, eräänlaisena ritornello-rakenteena. Nämä hallelujat ovat kaikki sitaatteja Händeliltä, Bachilta, Monteverdiltä, Scheinilta, Mozartilta, Brucknerilta ja Bartókilta. Lisäksi teoksessa kuullaan myös muita katkelmia Schumannista Beatlesiin.

Oratorion ensimmäinen osa etsii identiteettiämme, keitä me olemme. Toinen osa puolestaan kysyy, missä me olemme, ajassa ja tilassa. Musiikillisesti näiden kysymysten lähestyminen sävelkudokseen lomittuvien sitaattien kautta on oivallinen ratkaisu Eötvösiltä.

Kolmas ja neljäs osa ankkuroituvat voimakkaimmin omaan aikaamme. Balbulus, joka kärsi änkytyksestä, muodostaa vaivalloisesti läpi osien kysymyksiä olemassaolomme ja identiteettimme perustasta kuoron ja enkelin vastausten kiriessä monesti hänen ohitseen.

Neljännen osan otsikko, mistä me vaikenemme, tuo meidät nykyiseen Eurooppaamme, raja-aitojen ja pelon ilmapiiriin. Oratorion päätös vie meidät toisen osan tavoin hetkeksi syyskuun yhdenteentoista päivään vuonna 2001. Olemme New Yorkia lähestyvässä lentokoneessa, jossa matkustaja pohtii juomatilaustaan. Kuoro poimii tästä viimeiset katkelmansa ja vaikenee. Orkesterin vaimeat tremolot voimistuvat ja vaikenevat lopulta. Vaikuttava päätös.

Kokonaisuutena Halleluja onnistuu käsittelemään vaativia teemojaan sortumatta pastokseen tai melodramaattisuuteen. Musta huumori nivoutuu niin tekstissä kuin musiikissakin oivallisesti osaksi kokonaisuutta.

Eötvösin sävellystyön kaikkea rikkautta on tietenkin mahdoton tavoittaa yhdellä kuulemalla, vaikka minulla olikin mahdollisuus kurkistaa partituuriin ennen konsertti-iltaa. Olennainen ensivaikutelma oli kuitenkin jonkinlainen musiikillinen ykseys moninaisten fragmenttien takana.

Peter Simonischeck oli verraton lakonisena kertojana. Iris Vermillion ja Topi Lehtipuu lauloivat vaativat roolinsa erinomaisesti ja Unkarin radiokuoron sekä Wienin filharmonikoiden monia sävyjä oli ilo kuunnella. Daniel Harding rakensi polveilevasta musiikista vahvan ja tasapainoisen kokonaisuuden, jossa detaljit erottuivat ihailtavasti. Samoista hyveistä kiitteli myös säveltäjä lyhyen väliaikakeskustelumme yhteydessä.

Väliajan jälkeen ohjelma jatkui Brahmsin Haydn-muunnelmilla. Tämä oli monellakin tapaa oivallinen ohjelmistovalinta. Eötvösin oratorion tavoin myös Brahmsin musiikki perustuu tunnetusti sitaattiin, Pyhän Antoniuksen koraaliin, jonka Brahms aikalaisineen katsoi olevan Joseph Haydnin käsialaa. Tämä oletus on myöhemmin osoittautunut virheelliseksi, mutta Haydnin nimi teoksen otsikossa on silti säilynyt.

Muunnelmamuoto on sekin musiikillista itsetutkiskelua. Muunnelmien kautta säveltäjä etsii erilaisia näkökulmia temaattisen materiaalin olemukseen ja mahdollisuuksiin. Brahmsin sävellys on orkesterikirjallisuuden tunnetuimpia munnelmateoksia, mutta siitä huolimatta tämä oli ensimmäinen kerta, kun teos osui konsertissa kohdalleni. Liekö se sitten suomalaisissa ohjelmistoissa harvinaisempi, vai olenko vain käynyt väärissä konserteissa, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa iloinen tapahtuma oli tämä ensikohtaaminen.

Hardingin johdolla musiikki soi ilmavasti, ketterästi ja läpikuultavasti vailla kaikkea sitä raskautta, jota Brahms-tulkintoihin usein tuntuu kuuluvan. Wienin filharmonikoiden soitto oli kerrassaan nautittavaa. Hardingin tulkinnassa kullakin muunnelmalla oli oma selkeä identiteettinsä osana johdonmukaista kokonaisuutta.

Hienon illan huipennus oli kuitenkin konsertin päätösnumero, Adagio Gustav Mahlerin kymmenennestä sinfoniasta. Ohjelmiston kokonaisuudessa tämäkin oli erinomainen valinta, sillä Mahlerin keskeneräinen sinfonia peilautui varsin osuvasti Eötvösin oratorion fragmentteihin. Myös tunnelmiltaan Mahlerin fin de siècle yhdistyi hienosti Esterházyn tekstien maailmaan.

Mahlerin adagio on avaus viisiosaiselle sinfonialle, joka jäi keskeneräiseksi säveltäjän kuollessa. Ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin valmis, joten se on ajan myötä löytänyt tiensä konserttiohjelmiin. Koko sinfonian toimitti esityskuntoon Deryck Cooke avustajinaan Berhold Golschmidt sekä Colin ja David Matthews. Partituurin yksityskohtien hiominen jatkuu yhä. Colin Matthews kertoi taannoin Tampereella vieraillessaan tehneensä tuoreimmat korjauksensa painettuun editioon viime syksynä.

Harding on Simon Rattlen tavoin johtanut yleensä kymmenennestä sinfoniasta nimenomaan Cooken viisiosaista editiota, mutta lauantai-illan konserttiin adagio sopi ajallisesti ja temaattisesti paremmin.

Sinfonian avaa alttoviulujen hiljainen andante-johdanto, jota seuraa koko orkesterin adagio-aihe, josta osan musiikki nousee kasvuunsa. Musiikin kuohut tyyntyvät hetkellisesti aina andanten kertauksissa kohoten yhä voimallisempiin ja voimallisempiin ilmaisuihin, kunnes kuullaan osan järisyttäviin mittoihin kasvava purkaus, jonka ylle Mahler kirjoitti luonnokseensa ”erbarmen!”, armahda. Sitten musiikki hiipuu vähitellen kohti hiljaisuutta. Viimeisten tahtien hauraus kauneus on säveltäjän vaikuttavimpia luomuksia.

Harding on yksi tämän musiikin hienoimmista tulkitsijoista. Kahdeksan vuotta sitten ilmestynyt wieniläisten kanssa taltioitu sinfonian kokonaislevytys oli jo varsin vaikuttava, ja vuosien mittaan tulkinta on entisestään syventynyt.

Lauantai-illan esityksessä kaikki palaset olivat juuri kohdallaan. Musiikki tulvi lämpöä, herkkyyttä, ironiaa, jopa kauhua. Orkesteri soi syvästi, mutta läpikuultavasti. Soolot ja tutti-jaksot piirtyivät puhtaina. Ainoana pienen pienenä huomautuksena olkoon orkesterin sisääntulon hienoinen epätarkkuus tahdissa 16. Tämäkin tosin unohtui liki välittömästi Wienin filharmonikoiden soinnin lumouksen viedessä taas mukanaan. Piccolon ja ykkösviulujen viimeisten tahtien korkea fis-sävel soi uskomattoman koskettavasti. Mieluusti olisin kuunnellut vielä muutkin osat, vaikka pitkä ilta takana jo olikin.

Jari Kallio

Wienin filharmonikot
Daniel Harding, kapellimestari

Iris Vermillion, mezzosopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Peter Simonischek, kertoja

Unkarin radiokuoro
Zoltán Pad, kuoronjohtaja

Peter Eötvös: Hallelluja – Oratorium balbulum (kantaesitys)
Johannes Brahms: Muunnelmia Haydnin teemasta, Op. 56a
Gustav Mahler: Adagio sinfoniasta nro 10

La 30.7.2016 klo 19.30
Salzburger Festspiele, Großes Festspielhaus, Salzburg

arvio: Musiikkia Rantasalmen pappilassa

Rantasalmen Vanha Pappila, ennen konserttia, vasemmalta: Jorma ja Maarit Kaimio, ET, dosentti Osmo Pekonen, professori Timo Tossavainen ja hänen poikansa Lauri, joka esiintyi hiljattain Savonlinnan oopperajuhlien Lohengrinissa prinssi Gottfriedina. Kuva Eila Tarasti.

Rantasalmen Vanha Pappila, ennen konserttia, vasemmalta: Jorma ja Maarit Kaimio, Eero Tarasti, dosentti Osmo Pekonen, professori Timo
Tossavainen ja hänen poikansa Lauri, joka esiintyi hiljattain Savonlinnan oopperajuhlien Lohengrinissa prinssi Gottfriedina. Kuva Eila Tarasti.

Ralf Gothónin perustama ja johtama Savonlinna Musiikkiakatemia näyttäytyy laajemmalle yleisölle erityisesti kesäaikaan, jolloin se järjestää mestarikursseja ja konsertteja Savonlinnassa ja sen ympäristössä. Kyseessä on siis tyypillinen regionaalinen kulttuuriperinne, joita on vaalittava. Mutta tulokset eli nuorten soittajien kouluttaminen kansainvälisiin tehtäviin, ovat jo enemmän kuin pelkkää paikallisuutta. Musiikkiakatemiaa johtaa toimikunta, jossa on sellaisia valtakunnan nimiä kuin Eeva ja Martti Ahtisaari unohtamatta Savonlinnan omia kulttuurivoimia, kuten matematiikan professori ja OKL:n johtaja Timo Tossavaista ja musiikinlehtori Marjut Haussilaa. Jos Savonlinna menettää Opettajainkoulutuslaitoksensa – mikä olisi taas yksi kulttuuriskandaali nykyisessä markkinafundamentalismin opastamassa korkeakoulupolitiikassamme – on tärkeää että kaupunkiin jää toimimaan tällaisia oma-aloitteisia instituutioita kuin Musiikkiakatemia.

Sunnuntaina 24.7. 2016, klo 19 Rantasalmen historiallinen Vanha Pappila avasi ovensa em. akatemian konsertille, jossa esiintyi vastaperustettu nuorten soittajien Verdelis-jousikvartetti. Pappilan uudet omistajat WSOY:n aiempi kustannuspäällikkö Jorma Kaimio ja Kreikan ja Rooman kirjallisuuden emeritaprofessori Maarit Kaimio – jonka muistan hänen latinan tunneistaan Norssissa – vaalivat miljöötä pieteetillä. Onhan tämä maailmankuulun Eliel Saarisen synnyinpaikka. Pappilan sali soveltuu erinomaisesti juuri jousikvartetille. Sinänsä salissa on vain Kawai-piano, joten klaveerimusiikkia varten olisi vuokrattava flyygeli.

Verdelis-kvartetissa soittavat Mayu Konoye, Valentina Paetsch, Take Konoye ja Raphaela Paetsch. Nuorilla muusikoilla on yhteinen isoisoisä, herttua Hidemaro Konoye, joka oli Japanissa tunnettu kapellimestari ja musiikkihenkilö. Kvartetin yhteissoitto oli ihailtavan tiivistä ja sulautuvaa. Se missä olisi vielä kehittämisen varaa, on tietenkin itse musiikin tuntemus, fraasien ilmeikkyys ja puhuttelevuus, eri teemojen tempot suhteessa niiden karaktääriin (topiikka-teoria pätee myös tähän musiikin lajiin) ja joskus hieman karkearakeinen kokonaissointi forte-paikoissa. Beethovenissa sekin menettelee, mutta Mendelssohnin maailma on jo biedermeieria ja vienompaa.

Kvartetti aloitti Mendelssohnin jousikvartetolla nro 2, A-duuri op. 13, ja sitä seurasi Beethovenin kvartetto nro 4, c-molli, op. 18. Miten musiikinhistoria onkaan täynnä sisäisiä viittauksia toisiin teoksiin. Mendelssohnin avaava aihe, johon se myös syklisesti päättyy, on aivan sama millä Tshaikovski aloittaa Muistoja Firenzestä -teoksensa, eli laina on ilmeinen. Ja Brahmsin c-mollipianokvarteton finaalin teema ja sen lepattava kuviointi on juuri se, millä Beethoven toimii kvartettonsa lopun Presto-osassa. Ei ihme, sillä liki jokaisen Brahmsin teoksen takana häämöttää Beethovenilta lainattu malli. Muutoin kumpikin soitettu teos oli täynnä klassismin ja varhaisromantiikan lumoa, Mendelssohnilla tunteikkaana balladiaiheena kuin viittauksena menneeseen.

— Eero Tarasti

Reminiscences of Einojuhani Rautavaara (1928-2016)

Einojuhani ja Sini Rautavaara, 2011. Kuva Ari Korkala/Music Finland.

Einojuhani and Sini Rautavaara, 2011. Photo Ari Korkala/Music Finland.

The news about the passing away of the great Finnish composer Einojuhani Rautavaara a few days ago quickly circulated throughout the musical world, yet it was also received as a surprise. That is, we had already started to consider him an ‘omnitemporal’ person who permanently existed in Katajanokka, Helsinki, but had had time to have many phases and successes in his long life. His departure feels almost the same as Jean Sibelius’s, as Rob Weinberg already stated.

Everyone may now remember the Rautavaara whom one was able to know during his life span. Although rather few met him directly any longer in the last years, memories of him live on.

First, many had him as a teacher at the Sibelius Academy even before he was named professor of composition in 1976. Ten years earlier, he was already a celebrity and had received the Wihuri Prize (the same as awarded earlier to a.o. Stravinsky, Shostakovitch and Messiaen). He was my examiner for my music theory exam. He sat at the piano and played a diminished seventh chord in a certain position. “What is this?” he asked. I recognized it: the opening of the finale of Beethoven’s Appassionata. “Great, you have been accepted.”

Later, Rautavaara classified teachers into the following categories: the famous, the nice and the schoolmasters. He himself belonged to the second category, the nice, and thanks to this, a certain kind of pluralism emerged in the music pedagogy of Finland as its main ideological principle. When I defended my thesis on Myth and Music in 1978, I met him at Finlandia Hall, where he said that he understood my topics. After I had become professor at the University of Helsinki, he came to my reception with his young wife Sini. The problem was that Sini had to get a master’s degree in musicology by studying Einojuhani’s music. My colleague Erkki Salmenhaara said that a composer’s spouse cannot study her husband’s music in a sufficiently objective manner. I disagreed, but then things went in another way.

At that time Rautavaara had already entered his opera period. We were able to be present at the premieres of numerous operas: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, The House of the Sun. In many of them the central roles had been written particularly for such singers as Jorma Hynninen and Sini. These operas formed a brilliant series of Finnish stage music, which received high international acclaim. Fortunately, we published from Rautavaara a diary of the creation of Vincent in the magazine Synteesi (for research in the interrelationships of arts) in a thematic issue on Suomalainen ooppera (Finnish Opera, 3/1987). It opens the door on the composer’s creative process in that period.

I notice that I have compared Rautavaara to Stravinsky in many of my earlier essays, with the Europeanity, the Finnishness, the Russianness and the Americanity as the background. He is of the nomadic composer type (also in the sense defined by Daniel Charles). Even the fact that the name of the young Rautavaara was connected via Olga Koussevitsky to Russo-American circles and hence, via Serge Koussevitzky, also to Sibelius – when considering Rautavaara’s A Requiem in our Time – provides him with a mythical glamour. Cantus arcticus made him a pioneer of zoomusicology in the line of Messiaen – François-Bernard Mâche.

But all these phases were preceded by dodecaphonics, as a result of which many intendents of orchestras started at one point to consider him the composer who emptied concert halls. Yet, an academic dissertation appeared to defend even this direction: the doctoral thesis of Anne Sivuoja-Gunaratnam at the University of Helsinki in 1997, which considered this phase even in the light of semiotics. It is quite crucial and conducive to elevating a composer’s profile when theses about the composer are published. Also, another doctoral thesis appeared about Rautavaara, the one by the Pole Wojciech Stępień at the University of Helsinki in 2010 on the ‘angels’ in Rautavaara’s output. The work was later reprinted by the American publisher Ashgate and achieved international fame.

Rautavaara had entered his ‘angel’ period, which may, after all, have been neither spiritually nor technically so far afield from the Icons, composed long before during his time in New York; behind this piano suite we can note his teacher Vincent Persichetti’s diagrams of modes. They were also used by Eila Tarasti in her study on the Icons; in addition, she pondered Rautavaara as a synaesthete. This analysis has appeared in Synteesi but also in English many times, in, for instance, the anthology Musical Semiotics in Growth (1997) (this article will soon appear online on the pages of amfion.fi).

The new meditative angel style expressed Rautavaara’s transcendental world view (see Tarasti 2013: 310 for Rautavaara’s position in the paradigm of musical world views of such composers as Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

The titles of his symphonies like Angel of Light and Angel of Dusk reflect this style period. In this manner the angel appears in the first mentioned symphony: “The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). I recall vividly that passage when Mikko Franck conducted the symphony at St. John’s Church in Helsinki. Furthermore, another conductor, David Pickett, commissioned and conducted one of Rautavaara’s symphonies with the Bloomington Symphony Orchestra in Indiana.

Angel of Dusk, a double bass concerto, was performed in turn by the Music Society of the University of Helsinki in a concert at the Solemnity Hall in 2003. As we could not get a full symphony orchestra, a version of the work for two pianos was performed, with Marja Rumpunen and Juha Ojala as skilful pianists. Our young friend, the Polish virtuoso Janusz Widzyk from the Berliner Philharmoniker, played as a double bass soloist. After the music, there was a dialogue with the composer in the darkened hall, the participants in armchairs, illuminated only by a big standing lamp to create the atmosphere. Thankfully, all this was recorded on video (the tape resides in the archives of the Department of Musicology at the University of Helsinki).

Another time I was able to arrange a Rautavaara event in the summer congress of the ISI (International Semiotics Institute) in Imatra, Eastern Finland. This took place in the famous Church of the Three Crosses designed by Alvar Aalto, a place of pilgrimage for all architects, in 1999. The composer himself provided accompaniment when Sini performed his Lorca songs. Eila Tarasti played the Icons. The conductor Kalervo Kulmala conducted the Academic Wind Orchestra, which played A Requiem in our Time. Then Markku Heikinheimo played on organ the concerto Annunciations. This became an impressive and memorable evening for semioticians and the rest of the audience.

But even before that event, we had heard that concerto in Minneapolis in St. Paul’s huge Cathedral as a part of a festival dedicated to Rautavaara. It lasted one week in the late winter of 1998 and was funded by the millionaire Aina Swan Cutler. I have commented on this week and Rautavaara’s speeches there in my diary Minnesota 1999 (see Tarasti 2004, but also the magazine Rondo; this report will likewise appear on the pages of amfion.fi).

I was in collaboration with Rautavaara in those years when he still taught at the Sibelius Academy, in, for example, the lecture series on contemporary music, which he chaired. He also visited my Department. Rautavaara’s speeches about music were always incredibly witty, showing a remarkable erudition. He belongs to those writing composers in the line of Wagner, Busoni or Stravinsky. He had always something humorous and unusual but also profound to say. He argued, for instance, about Madetoja, Melartin, Kuula and others that in international comparison they fall in the same category as Sibelius but remain overshadowed by him. He related that he saw the opera Jephta’s Daughter by Väinö Raitio at the Finnish National Opera as a young man but remembered only one line: “Here we have the moon lights/but I have pain in limbs” (an untranslatable pun in Finnish: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo). When he once heard at our home the song Rise, Be Shining (Nouse, ole kirkas) by Helvi Leiviskä, the Finnish woman symphonist, he said: That is unbelievably heavy, to force the singer to rise from the depths in that manner.

Rautavaara was a very well-liked social personality; many were able to experience this. I remember when he moved to Brändö in Helsinki, close to our home, to the home of Armi Klemetti, widow of the famous choirmaster Heikki Klemetti, and Rautavaara changed the interior completely since he did not like any traditional furniture. He attended receptions organized by the Music Society of the University of Helsinki in such places as the Embassy of Japan due to the Japanese Music Week we had arranged. He was a central figure in the legendary dinner at the home of Einari (Kurre) Marvia and Liisa Aroheimo-Marvia in 2003, with his cousins, the soprano Aulikki Rautavaara and Gunnel. He had much to tell about his famous singer cousin, an opera star favoured by Richard Strauss and also a film star in Germany in the 1930s. This party was to remain her last. I also remember Einojuhani and Sini at a dinner at our home in Laajasalo on a bitingly cold winter day, together with the Marvias and professor Matti Klinge and his wife Marketta, when we spoke about European music and its values.

So we have to take farewell from one phase in Finnish music history and, above all, from a person whose impact was so overwhelming and whom we recall with emotion as a charming, intellectual and sensitive man. In all that he composed, wrote or spoke, his identity, his ‘Moi’, and his style were present. Their radiance will not fade in our minds.

— Eero Tarasti

References:

Einojuhani Rautavaara 1987. “Työpäiväkirja (Diary) V/86 – V/87”, Synteesi 3/87: 2-9.

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora; vol. 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions Helsinki: University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis; vol. 20.

Eero Tarasti 2004. “Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. pp. 75-123.

Eero Tarasti 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

 

 

Muistikuvia Einojuhani Rautavaarasta

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Musiikkimaailmaan levisi nopeasti tieto Einojuhani Rautavaaran poismenosta jonkinlaisena yllätyksenä. Hän oli nimittäin alkanut jo tuntua monessa mielessä ’omnitemporaaliselta’ persoonalta, säveltäjältä, joka eksisteerasi pysyvästi Katajanokalla, mutta oli ehtinyt käydä läpi monia vaiheita ja menestyksiä. Hänen poismenonsa tuntuu miltei samalta kuin Sibeliuksen, kuten Rob Weinberg jo ehti kirjoittaa.

Jokainen muistelkoon sitä Rautavaaraa, jonka ehti tuntea hänen pitkän elämänsä aikana. Vaikka viime vuosina aika harvat enää suoraan tapasivat häntä, ovat muistikuvat hänestä sangen eläviä.

Ensinnä monet saivat kokea Rautavaaran opettajana Sibelius-Akatemiassa jo ennen kuin hänet nimitettiin sävellyksen professoriksi 1976. Hän oli ollut tentaattorini musiikin teorian kokeessa. Hän istui pianon ääreen ja otti vähennetyn nelisoinnun tietyssä asemassa. Mikä tämä on? Tunnistin kohdan: Beethovenin Appassionatan finaalin alku. ”Mainiota, olette läpäissyt tentin”. Myöhemmin Rautavaara itse luokitteli opettajat kategorioihin: kuuluisat, kiltit ja oppimestarit. Hän itse kuului kiltteihin ja sen ansiosta Suomeen syntyi tälle maalle ja sen musiikkipedagogialle ominainen pluralismi sen ideologisena pääprinsiippinä. Kun väittelin 1978 myyteistä ja musiikista Rautavaara, sanoi Finlandia-talolla ymmärtävänsä aihettani. Tultuani Helsinkiin professoriksi Rautavaara saapui vastaanotolleni – toisen vaimonsa Sinin kanssa. Ongelma oli, että Sinin tuli saada maisterin paperit yliopistolta musiikkitieteestä tutkimalla Einojuhanin musiikkia. Erkki Salmenhaara sanoi, ettei säveltäjän puoliso voi tutkia riittävän objektiivisesti miehensä tuotantoa. Olin eri mieltä, mutta sitten asiat menivät toisin.

Tuohon aikaan Rautavaara oli jo siirtynyt oopperakauteensa. Saimme kuulla ensi-illat lukemattomista teoksista: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, Auringon talo. Monissa niistä oli roolit erityisesti Jorma Hynniselle ja Sinille. Loistava sarja suomalaista näyttämömusiikkia, jonka maine levisi laajalti. Onneksi Rautavaaralta julkaistiin Synteesi-aikakauslehden teemanumerossa Suomalainen ooppera 3/1987 työpäiväkirja Vincentin synnystä; se raottaa ovea säveltäjän luomisprosessiin tuona kautena.

Huomaan verranneeni monissa aiemmissa esseissäni Rautavaaraa Stravinskyyn eurooppalaisuus, suomalaisuus, venäläisyys ja amerikkalaisuus taustana. Nomadi-säveltäjän tyyppi. Jo se, että nuoren Rautavaaran nimi liittyy Olga Koussevitskyn kautta venäläisamerikkalaisiin piireihin ja näin Sergei Koussevitzkyn välityksellä myös Sibeliukseen – puhuttaessa A Requiem in our Time teoksesta – antaa hänelle myyttisen hohdon. Cantus arcticus teki hänestä zoomusikologian pioneerin linjalla MessiaenFrançois-Bernard Mâche. Mutta kaikkia näitä suuntauksia edelsi dodekafoniikka, jonka johdosta yhdessä vaiheessa hänen musiikkiaan eräät orkesterien intendentit pitivät salin tyhjentäjänä. Mutta akateeminen väitöskirja ilmestyi puolustamaan tätäkin vaihetta: Anne Sivuoja-Gunaratnamin väitös HY:ssä 1997 Einojuhani Rautavaaran dodekafonisesta kaudesta – ja vieläpä semiotiikan valossa. On hyvin tärkeää ja säveltäjän profiilia nostattavaa, että heistä julkaistaan väitöksiä. Rautavaaran kohdalle osui toinenkin: puolalaisen Wojciech Stępieńin väitös Rautavaaran ’enkeleistä’ v. 2010. Teos painettiin uudestaan yhdysvaltalaisella Ashgate Pressillä ja sekin niitti kansainvälistä mainetta.

Rautavaara oli siis siirtynyt ’enkelikauteensa’, joka loppujen lopuksi ei ehkä henkisesti ja teknisesti ollut niin kaukana New Yorkissa jo kymmeniä vuosia aiemmin sävelletyistä Ikoneista, joiden taustana olivat hänen opettajansa Vincent Persichettin mooditaulukot. Niitä saattoi käyttää tutkielmassaan Ikoneista Eila Tarasti; hän pohti lisäksi Rautavaaraa synesteetikkona. Ko. analyysi ilmestyi suomeksi Synteesi-lehdessä ja englanniksi useamman kerran, mm. antologiassa Musical Semiotics in Growth (1997) (ko. essee julkaistaan pian uudestaan Amfionin sivuilla artikkelina).

Uusi meditatiivinen enkeli-tyyli ilmensi Rautavaaran meditatiivista ja transsendentaalista maailmankuvaa (ks. Tarasti 2013: 310 hänen sijoittumisensa eri säveltäjien musiikillisten maailmankuvien sarjaan Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

Sinfonioiden otsakkeet Angel of Light ja Angel of Dusk heijastuivat tässä tyylikaudessa. Tällä tavalla enkeli ilmantuu ensiksi mainitussa sinfoniassa: ”The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). Muistan tuon kohdan elävästi, kun Mikko Franck johti sinfonian Johanneksenkirkossa.

Angel of Duskin eli kontrabassokonserton taas Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS päätti esittää 2003 konsertissaan Yliopiston juhlasalissa. Kun orkesteria ei voitu saada käyttöön, esitettiin teoksesta kahden pianon versio, erinomaisina pianisteina Marja Rumpunen ja Juha Ojala. Kontrabassosolistina oli nuori ystävämme, puolalainen virtuoosi Janusz Widzyk Berliinin filharmonikoista. Musiikin jälkeen oli lavalla dialogi säveltäjän kanssa pimennetyssä salissa, nojatuoleissa, jalkalampun valaisemana tunnelman luomiseksi.

Toisen kerran saatoin järjestää Rautavaara-tapahtuman Imatran ISI:n kesäkongressin yhteydessä Alvar Aallon piirtämässä Kolmen ristin kirkossa v. 1999. Säveltäjä itse säesti, kun Sini esitti tämän Lorca-lauluja; Eila Tarasti soitti Ikonit; kapellimestari Kalervo Kulmala johti Akateemisella puhallinorkesterilla A Requiem in our Timen ja sitten Markku Heikinheimo soitti uruilla Rautavaaran konserton Annunciations. Tästä tuli vaikuttava ilta semiootikoille ja muulle yleisölle.

Mutta jo ennen tuota tapahtumaa olimme kuulleet em. urkukonserton Minneapoliksessa Saint Paulin jättimäisessä kirkossa osana Rautavaara-festivaalia. Se kesti viikon kevättalvella 1998 ja sen rahoitti miljonääri Aina Swan Cutler. Olen tätä viikkoa ja Rautavaaran puheita sekä esitelmiä siellä kommentoinut matkapäiväkirjassani Minnesotasta (Tarasti 2004) ja myös Rondo-lehdessä. (Em. raporttini on niin ikään ilmestymässä Amfionin sivuilla.)

Olin Rautavaaran kanssa yhteistyössä niinä vuosina, kun hän vielä opetti Sibelius-Akatemiassa, mm. hänen johtamassaan aikamme musiikin luentosarjassa; hän vieraili myös laitoksellamme. Rautavaaran puheet musiikista olivat aina tavattoman henkeviä ja myös melkoista oppineisuutta osoittavia. Hän oli noita kirjoittavia säveltäjiä siinä missä joku Wagner, Busoni tai Stravinsky. Hänellä oli aina jotain hauskaa ja yllättävää sanottavaa. Madetojasta, Kuulasta, Melartinista ym. hän totesi, että he joutuvat kansainvälisessä vertailussa samaan luokkaan kuin Sibelius – mutta jäävät hänen varjoonsa. Hän kertoi nähneensä nuorena Väinö Raition oopperan Jeftan tytär ja muisti siitä vain repliikin: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo. Kun hän kuuli kotonamme illallisen jälkeen Helvi Leiviskän laulun ”Nouse ole kirkas”, hän totesi: kyllä on tavattoman raskasta, pakottaa laulaja nousemaan tuolla tavalla matalasta rekisteristä.

Rautavaara oli hyvin hauska seuraihminen; sen ovat monet saaneet kokea. Muistan, kun hän muutti Kulosaareen Armi Klemetin taloon ja mylläsi sisustuksen täysin uusiksi, sillä hän ei kannattanut mitään perinteisiä kalustuksia. Hän osallistui HYMSin järjestämiin vastaanottoihin mm. Japanin musiikin viikolla suurlähetystössä Helsingissä. Hän oli keskeinen henkilö legendaarisilla illallisilla Einari Marvian ja Liisa Aroheimo-Marvian kotona 1993, serkkujensa Aulikki Rautavaaran ja Gunnelin rinnalla. Hänellä oli paljon kerrottavaa kuuluisasta sukulaislaulajattarestaan, jonka viimeiseksi tilaisuudeksi em. kutsut jäivätkin. Muistan hänet kotonamme Laajasalossa keskellä hyytävää talvea yhdessä Marvioiden ja Marketta ja Matti Klingen kanssa, jolloin puhe oli eurooppalaisesta musiikista ja sen arvoista.

Mutta näistä kaikista ja monista muista tapahtumista on varmaan kertonut Samuli Tiikkaja merkittävässä Rautavaara-elämäkerrassaan.

Jätämme siis jäähyväiset yhdelle vaiheelle Suomen musiikin historiassa ja ennen kaikkea henkilölle, jonka vaikutus on ollut valtaisa, ja jonka muistamme liikutuksella viehättävänä, älykkäänä ja tunteikkaana ihmisenä. Kaikessa mitä hän sävelsi, kirjoitti ja puhui oli läsnä hänen minuutensa ja tyylinsä; sen säteily ei himmene mielissämme.

— Eero Tarasti

Lähteitä:

Einojuhani Rautavaara 1987. ”Työpäiväkirja V/86 – V/87”, Synteesi 3/87, s. 2-9

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora, nide 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions. Helsinki : University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, nide 20.

Eero Tarasti 2004. ”Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. s. 75-123.

Eero Tarasti” 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

Eero Tarasti 2013. Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. UPEF Kustannushai (University Press of Eastern Finland).

Eila Tarasti 2003. ”Icons in Einojuhani Rautavaara’s Icons, Suite for Piano”. Teoksessa Musical Semiotics in Growth, toim. Eero Tarasti. Acta semiotica fennica XV. Helsinki: International Semiotics Institute, s. 549-562.