Author Archives: Paul

Rauno Jussila

Miten hyvin visuaalinen ja musiikillinen sopivat yhteen ja tukevat toisiaan, sen osoitti Rauno Jussilan pianoilta Helsingin yliopiston Topeliassa 11.4. Kyseessä oli HYMSin pianopiirin kevään toinen konsertti. Rauno Jussila muistetaan Timo Mikkilän virtoosisena oppilaana, jolla oli kärppämäisen notkea tekniikka, kuten eräs kollega sanoi. Opintojaan hän jatkoi mm. Münchenissä. Sitten hän on toiminut pianopedagogina Päijät-Hämeen konservatoriossa, mutta pitäen jatkuvasti yllä solistikarriääriään. Viime aikoina tunnetuiksi ovat tulleet hänen Valamossa soittamansa konsertit, ohjelmassa mm. Musorgskin Näyttelykuvat. Sitä paitsi hän opetti pianonsoittoa Helsingin yliopiston musiikkitieteessä jo vuosina 1973–1978. Mm. säveltäjä Harri Vuori oli tuolloin hänen oppilaansa, ja myöhemmin Terhi Jääskeläinen (Dostal).

Lisäksi Jussila on taidemaalari; hän oli tuonut näytteille seitsemän ikonimaalaustaan, joiden innoituksena olivat olleet Einojuhani Rautavaaran Ikonit. Jussilan lähteenä olivat olleet ne alkuperäiset Insel Verlagin pienen ikoni-kirjasen kuvat, joista Rautavaara teoksensa laati New Yorkissa Vincent Persichettin oppilaana.

Illan lämmittelynumerona oli Beethovenin Kuutamosonaatti. Kolmannen osan vaikeat kuviot tässä Sturm und Drangia tihkuvassa osassa soljuivat säkenöivästi. Lisztin Sposalizio on innoitukseltaan visuaalinen lähtökohtana Raphaelin maalaus neitsyt Marian Kihlauksesta. Liszthän liittyi vanhoilla päivillä fransiskaanien ulkojäseneksi.

Sibeliuksen Kyllikkiä pidetään mestarin vaativimpana pianokappaleena, itse asiassa hänen pääklaveeriteoksenaan. Kun se sisältyi esimerkkinä väitöskirjaani Myytti ja musiikki muistan, kun Erik Tawaststjerna soitti flyygelillään Katajanokalla sen alkutahtien enharmonisia arpeggiosointuja ja huudahti: Tämä on ’das Mythische’!

Jussila oli laatinut teokselle hyvin seikkaperäisen ja uskottavan hermeneuttisen ohjelman. Sellaisten tekeminen on aitoa romantiikan musiikkikulttuuria. Ensi osan allegro on teknisesti teoksen vaikein, mutta Jussila suoriutui siitä erinomaisesti. Toinen osa kuvaa Kyllikkiä yksin kotonaan Lemminkäisen jo lähdettyä uusille retkille. Topeliuksen näytelmässä Kypron prinsessahan Kyllikki onkin oikeastaan Välimereltä ryöstetty prinsessa Chryseis, joka kaipaa kotimaahansa, samalla kun hänen anoppinsa Helka laulaa kalevalaista jauhinlalua. Pacius keksi sen jo säveltää. Mutta Sibeliuksen tulkinta ei ole niin finnougrinen. Läpitunkevat, leikkaavat trillit saattavat hyvinkin kuvata märkähattu karjapaimenta ja tämän ampumia nuolia. Viimeinen osa on lyyrinen, scherzomainen ja päättää teoksen lepattavin kuvioin vailla mitään dramaattista loppuhuipennusta – minkä oikeuttaa Jussilan mukaan se, että itse Kalevalan tarinakin jää ikään kuin kesken. Sibelius itse ei koskaan hyväksynyt kovin detaljikkaita wagneriaanisia ohjelmia, mutta soittajalle ne ovat tärkeitä teoksen tunnelmasisällön haltuunotossa ja välittämisessä.

Illan pääpaino oli tietenkin Rautavaaran Ikoneissa. Säveltäjä itse pyysi muissa yhteyksissä soittamaan ensi osan toistuvat soinnut ehdottomasti riittävän hitaasti. Kaikessa on tietty bysanttilainen raskaus. Mutta on myös keveämpiä figurointeja kuten Kristuksen katse. Kaikkiaan teos on sangen synesteettinen. Jussila kuuntelikin vertikaalista elementtiä, päällekkäisiä kolmisointuja, hartaasti. Arkkienkeli Mikaelin teema tuli esiin painokkaasti huipentaen koko sarjan.

— Eero Tarasti

Kolumbialais-syntyinen sellisti, säveltäjä ja musiikkitieteilijä Sergio Castrillo on tullut jo vuosia tutuksi Helsingin avantgarde-piireissä hänen perustettuaan improvisointi-ensemblen. Se esittää eri kokoonpanoin uutta musiikkia, joka on kaksin verroin uutta, sillä vaikka esitykset vaikuttavat ikään kuin ’sävelletyiltä’, ne syntyvät siinä silmänräpäyksessä. Ne elävät musiikin nyt-hetkessä, mutta assosioivat paikoitellen aiempiin tyyleihin ja radikaaleilla kokeiluillaan jopa jonkinlaiseen esi-musiikilliseen tilaan aikojen alussa. Castrillon ryhmä on esiintynyt myös HYMSin kuoron kanssa, mikä on ollut aivan oma lukunsa.

Tämäniltainen (6.4.) konsertti oli osoitteessa Ruoholahdenranta 3a eli taidegalleriassa, jonka korkeat ja kaikuisat seinät moninkertaistivat 8-jäsenisen ryhmän sointia. Samalla seinillä nähtävät modernistiset maalaukset tarjoutuivat kuin suoraan kuultavan musiikin ekfrasikseksi.

Ilta oli jaettu kolmeen osastoon. Ensimmäinen esitys sisälsi eräänlaisen kelttiläisen harpun (Natalia Castrillon), sellon (Elisa Wistuba Lorca), bassoklarinetin (Kaisa Mäenpää) ja kontrabasson (Grisell McDonel). Yhtyeen ni mi on Improvisatrice. Teokseen johdattelivat glissandot kontrabassolla, mutta niistä ei tullut mitään maneeria. Musiikki oli mietteliästä, pehmeää, melankolista, siinä käytettiin erilaisia tekniikkoja, sooloja, mutta yhteissoinnissa ei ollut jyrkkiä kontrasteja. Tämä oli kuin musiikillista ’cogito ergo sum’ pohdintaa, tai ehkä pitäisi sanoa: sono, ergo sum. Soittimien eri rekisterit sulautuivat harmonisesti yhteen. Harpusta syntyi kellomaisia efektejä ja bassoklarinetista kohosi esiin syvä bassolinja huippukohdassa.

Toisessa improvisaatiossa oli lavalla oboe (Saku Mattila) ja sello (Sergio Castrillon). Musiikki koostui kuin erilaisista lausumista, oboe soitti mielellään ylärekisterissä, jossa ääni sai särkyä harkitusti, yleissävy oli nyt lähinnä agitato. Oboella oli ekspressiivisiä muistumia jostain, ja hän kokeili eri soittotapoja. Hengitys, jopa huohotus, kuului kuvaan. Sello taas oli monikerroksinen, alarekisterin ostinaton ylle kohosi poimittuja pizzicato-ääniä. Oboe soitti kuin pastoriaalisia kaikuja ja sellosoolo oli kuin konserton kadenssi. Ylimenot kaiki saumattomia, että teos tuntui melkein ennaltasävelletyltä. Tämä oli kuin musiikkia beyond cultures. Fortissimosta siirryttiin äkkiä pianissimoon. Oboen linja oli läpitunkeva sonoriteetti,kun taas sello tuotti glissandoja hankaamalla, ääniä, joiden alkuperä jäi kuin salatuksi. Soittajien ilmeet olivat olennainen osa esitystä.

Illan viimeisessä osastossa oli mukana Korvat auki -yhdistys. Se toikin mieleen muistoja: järjestin Jyväskylässä vuonna 1982 symposiumin Kohti uutta esteettistä kulttuuria ja siinä vieraili silloinen Korvat auki eli Esapekka Salonen, Magnus Lindberg ja Anssi Karttunen. Nyt lavalle tuli uusia soittajia nimeltä Korvat Auki Ensemble. Joukossa oli bassokitara (Sebastian Dumitrescu), säkkipilli eli skottilainen smallpipe (Lauri Supponen), fagotti (Niilo Tarnanen) ja kontrabasso (Grisell Mcdonel). Alku kuulosti kuin arkaaiselta pohjoismaiselta torvelta à la Götterdämmerung. Musiikki muuttui spatiaaliseksi eli eri puolilta salia kuului ääniä eri soittimista. Tämä oli kuin muinaista pre-musiikkia. Oli rytmistä ostinatoa, soittimien käyttöä lyömäsoittimina, mutta äkkiä musiikki sai käänteen lyyriseen ylärekisteriin. Eri jaksoilla oli selviä eri karaktäärejä.

Ylimääräisessä kaikki soittajat palasivat lavalle, siis kahdeksan soittajan tutti. Nyt musiikki tuntui todella syntyvän kuin kunkin soittajan silloisesta mielialasta, mutta nämä erinomaiset muusikot kyllä kuuntelivat toisiaan. Myös laulua esiintyi ja huokauksia. Onko tällainen musiikki kieltä? Jos on niin on se kyllä très ineffable, eli sangen sanoin kuvaamatonta. Mutta kuin sopimuksesta soitto muuttui lineaariseksi, ja sitten soittajat poistuivat lavalta yksi toisensa perään kuin Haydnin Jäähyväissinfoniassa ikään.

Castrillon yhtye saavutti innokkaan vastaanoton. Jokainen tunsi osallistuneensa jännittävään avantgarde-tapahtumaan. Tuskin maltamme odottaa seuraavaa kertaa, joka on kuulema 3.6.

– Eero Tarasti